Nostalgiaa

Kävin kohottamassa nostalgiaa,"Marley and Me ".Liekö ollut tarkoituksena tehdä opettava elokuva nuorille pareille , mitä on koiran omistajan arki ja pyhä perheen arjen keskellä. Jos näin , niin perille meni ! Elävästi tuli mieleen ajat juuri vastaavanlaisesta tilanteesta.
Fiksuna tyttönä ajattelin , jotta hommataan pentu puoli vuotta ennen uuden vauvan syntymää, sitten se on valmiiksi kasvatettu ja opetettu , kun uusi jäsen tulee kotiin . Mehän sitten tykättiin isosta koirasta - ja tuskinpa suurenpaa sillä hetkellä oli saatavilla. Otettiin se virkeä , koiran pitää olla aktiivinen . Ja sitä se oli , kuten tuossa elokuvassakin . Kolmen vuoden ajan se söi kaiken , kaatoi jokaisen , kaivoi kuoppia pihan täyteen .Mitkään hihnat eivät sitä pidelleet , lenkillä etsittiin vikkelään sähköpylväitä , kun joku tuli vastaan ja kierrettiin paksu remmi pylvään ympäri -ja toivottiin parasta .Usein se ei auttanut , kuten esimerkiksi pultsareiden kohdalla -,mutta siitähän äiti ei suurta huolta kantanut .Ruokahalu oli valtaisa , kymmenen litran kattila kiehui joka kolmas päivä milloin naudan kieliä , milloin sydämiä täynnä . Lihaa piti olla , että poika kasvaa ja voimistuu. Muutaman vuoden ajan se sitten vielä voimistui , mutta pikkuhiljaa alkoi järki juosta pojan kallossa ja siitä tuli iki-ihana perheen lasten leikkikaveri ja talon loistava vahti. Rajut karhunsyleilyt jäivät muistoihin , kun keskimmäinen aloitti koirakoulun ja koulutti seitsenvuotiaan hirmumme hyvätapaiseksi palkintoja kahmivaksi näyttelykoiraksi. Se oli ihana koira , kaikki koiruudet muuttuivat pikkuhiljaa positiivisiksi , terveen energian omaavan koiran luonteeksi , siksi se oli niin hyvä ja rakas, juuri kaikkine temppuineen.
Krokotiilin kyyneleet valuivat valtoimenaan elokuvateatterin pimeydessä ,kun eläinlääkäri antoi Marleylle viimeisen piikin . Sen tilanteen muistan minäkin ikuisesti.