Pohdintoja ja onnitteluja

 

Jouduinpa tässä päivänä muutamana kummallisen tilanteen eteen, sitä mietiskelin pullottaessani simaa kerrostalon pienessä keittiössä. Siis aikuisen vastuutta lapsen kasvuun toisen huomioon ottamisessa. Näytämmekö esimerkkiä vai oletammeko että kyllä maailma sitten tavat ja tyylit opettaa? Me aikuiset, eläkeläiset varsinkin, moitimme kovin mielellämme nuorta polvea tapojen puutteesta, roskaamisesta, ei jakseta kuljettaa roskikseen asti, vaan vipataan kadulle loput ranskalaisista lokkien ruuaksi, miten se nuoresta onkaan niin normaalia! Mistä moinen käytös tulee?? Kotoahan se tulee, vaikka ei sitä hevin uskoisi. Luulisi että aikuinen osaisi jo ajatella, että oven sulkeuduttua sotku on jonkun siivottava, se on joko äiti tai isä, mutta jos ei kumpikaan, niin miksikäs teinipoikakaan, ja oppi on valmis. Niin kuin mainos kertoo, että ”kotona käy kaikki”, käyhän se, jos sen kaikki hyväksyvät. Ja tyyli on tullut tavaksi, kotiin ei kutsuta, on helpompi tavata ystäviä kaupungin monissa kuppiloissa, sinne voi jättää tiskit ja ruuan sotkut ammattilaisen hoiville.

Mutta on olemassa niin sanottuja yhteisiä tiloja, palvelutalojen kahviloita ja erilaisia harrastuspaikkoja, niissä yhteiselon oletetaan sujuvan toisia huomioon ottaen, jokaisen ryhmän pitäisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, säännöt on molemmin puolin. Keittiökaaokseen  joutuminen laittaa miettimään, jotta mitähän jos tilanne olisikin ollut toisin päin?! Jotenkin sitä kokee tilanteen epäkohteliaaksi tulijoita kohtaan,  onneksi paikalla oli vain eläkeläisiä, eihän me enää mitään opita.

Simapullot tuli pullotettua ilman koululaistani, jonka tehtävä se on tähän asti ollut.

Lapsi on siis kasvanut, puhelimessa kertoi juuri tulleensa Riparitapahtumasta, sellainenkin on nyt odotettavissa, vaikka vielä vuosi sitten sitten ei kirkosta puhuttu mitään. Uskonnon koekin oli juuri, edellinen oli kuulemma toooosi vaikea, asiaa on hirmuisesti! Kun minun aikanani oli vielä uskonto ja kirkkohistoria kaksi eri ainetta, nyt nuo on yhdistetty, niin enpä ihmettele, paljon tulee asiaa silloin. Olisi kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa edes yhdessä riparitapaamisessa, muuttunut on sekin varmaan suuresti. Ja hyvä niin, itse muistan koko rippikoulusta vain papin suuren vatsan, joka heilui edessäni karttakeppiin nojaten!

Jos on koululaisestani tullut varhaisteini, niin nuorimmaisestani, hänen äidistään, on tullut viiskymppinen kuin vaivihkaa! Nyt viimeistään pitäisi jo uskoa, että meillä hänen vanhemmillaan ei ole enää minkään sortin mahtia sanella ja oikoa, viiskymppinen osannee elää elämäänsä ilman meidän ohjeitakin.

Hienohelmasta on tullut lenkkipukuinen kunnostaan huolta pitävä, täytekakutkin nautitaan nykyisin ilman hopeisia ottimia ja marimekon lautasliinoja, shampanjakin jäännee poksauttamatta. Mutta elämä kuitenkin tarjoaa aika ajoin tilanteita, joihin voi pukeutua, laittautua ”hienoksi, pitsit ja korut.

Korvapuustimummo seuraa pilven reunalta lainalapsensa Vappujuhlintaa, joko puustien kanssa, ehkä tippaleipien.  Kaunista Vappua kaikille.

Ei ihan vielä

Tulevana lauantaina Aurorankadulla Kirjalauantaissa saan istua kahdella tuolilla, sillä toisen tuolin istuja poistui viikko sitten Suureen Yläkertaan istuskelemaan. Etiäinen tässäkin taas oli käymässä, sillä vetäjän sanojen mukaan jo kirjan aihe oli enteellinen, ”Joen varrelta”, elämän ja Tuonelan virta.

Mai oli jotenkin ottanut minut huostaansa ja piti tuolia varattuna minulle omansa vieressä. Nyt siinä on tyhjä paikka ja yksi lukijan ääni on poissa. Paljon totisemmaksi kirjahetkemme tulevat jäämään, hän oli sellainen iloinen pulputtaja.

Kampin bridgen pelit onnistuivat tänään mukavasti, joskus menee alisuorittamiseksi ja joskus yli, nyt oli tasan, jotta hyvä näin. Yläkerrassa oli joku hyvinkin tärkeä tiedotustilaisuus eläkeläiskansalle, oletan että käsiteltiin kaikki mahdolliset oikeudet eläkeläisetuihin, kuinka niihin voi osallistua ja mitkä kaikki kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja mistä näitä oikeuksia voi käydä vaatimassa. Ei taida olla mikään kovin helppo juttu nykyisin, kun kaikki asiat tahtovat olla digitaalisessa muodossa ja vaativat tietokoneen hallintaa.

Aurorankadun parin päivän takainen tekoälyn esittelijäkään tuskin sai siellä istujista eläkeläisistä montaakaan tekoälyn ystäväksi, kun moni pelkäsi jo Facebookin ryöstävän heidän identiteettinsä ja tuhoavan koko loppuelämän! Mutta kiinnostus näyttää olevan suurta omien mahdollisuuksien parantamiseen, Kampin aulat yläkertoineen täyttyivät puheliaasta mummoporukasta, mistä seurauksena oli kahvin ja voileipien loppuminen itsepalvelukahviosta juuri tänä torstaina, kun olisin tarvinnut nälän taittajaa. Ei auttanut kuin tallustaa taas Sanomatalon kuppilaan ja

nauttia siellä saaristolaisleipä vesilasin kanssa, hyväähän se on, ihan riittävä illan konsertin ajaksi pitämään vatsan murinat hiljaa.

Illan ohjelman nimiluettelo antoi ymmärtää, että tulossa on kaunista musiikkia. Viulua,  Ravelia ja lopussa vielä Mozartia, houkuttelin miehenkin mukaan. Viulussa –ja yllättäen ”kapellimestarin tuolilla” – oli nainen nimeltä

Malin Broman ja olihan hän varsinainen taituri! Koko ensimmäinen puoliaika oli osin pikkukaunista, kuten mies ilmaisi, vauhdikasta ja taitavaa. Taputtelin runsaat kiitokset. Väliajalla sitten kalustettiin ja aseteltiin soittajia uusiin asentoihin, seisomaankin ja suuri osa häädettiin pois. Tämä Malin istui tuolilla selkä meihin päin, minä en pitänyt näkyä kauniina, epäesteettisenä suorastaan. Kyllä minusta orkesterin pitää miellyttää sekä silmää että korvaa, yleisvaikutelmahan on kuin taulu, jossa mikään ei hypi silmille. Nyt hyppi ruma keikkuva asento ja yksi iso ja ruma soitin, cembalo, joka raahattiin ”väärään suuntaan” keskelle viulisteja. Oikea suunta olisi ollut poikittain, eikä pystysuunnassa! No, tuskin siitä monikaan äksyä otti, mutta minusta se nyt sotki koko kauniin soittaja -asetelman. ”Kyllä sinä olet kummallinen”, sanoo varmaan joku, niin kai minä olen, mutta kun katson molemmilla silmillä ja vielä kuuntelen molemmilla korvilla ja

sali on kaunis, niin sitten tulee moisia ajatuksia. Ei niitä pidä ottaa kovin tosissaan.

Pelin jälkeen oli aikaa ennen konserttia, joten päätin vilkaista , mitä HAMissa on tarjolla. Enimmin siellä kehotettiin odottamaan uuden näyttelyn avautumista, joten katsottavana oli vain yksi näyttely kuvineen: Petri Ala-Maunus ja Mauno Markkula ja ”Palava taivas”.

Erikoinen tapa tehdä taidetta ja lopuksi en ihan edes päässyt sisälle oliko koko seinän kuvat paikalle tehtyjä vai valokuvia, komeita kuitenkin.

Nyt kun olen oppinut käyttämään tekoälyä, taidanpa kysäistä, kuinka asia oikein on! Kaunis tuo koko seinäinen maalaus on.

Kevättä kohti

Monen muiston Pääsiäinen olikin tänä vuonna eläväisen mukava, runsasruokainen ja iloinen. Kuusikymmentäkaksi vuotta sitten se oli toisenlainen, joskin suuria unelmia täynnä, nälkäisellä vatsalla nuorena sekin onnistui. Näin aikainen Pääsiäinen taisi olla silloinkin, sillä Pitkänäperjantaina tuli päätettyä, että silloinen seurustelukumppanini ja nykyinen mieheni lopetamme köyhäilyn ja muutamme yhteen ja sehän taas oli siihen aikaan selvää, että naimisiin piti mennä. Vikkelänä tyttönä ennätin saada kuulutukset nippa nappa, päivän sovittua heti ensimmäisenä mahdollisena ja mekkokin onnistui tutun ompelijan pitsinpalasta, muistelen näin, rahaahan ei ollut. Eikä ollut muutakaan kuin rakkautta ja uusia toiveita, vanhempien kauhistuksia tosin ihan koppakaupalla. No, se tuli tehtyä ja hyvä niin. Köyhäily ei nyt ihan heti loppunut, mutta eihän rahaa ollut toisillakaan, oltiin hyvin tasa-arvoisia. Tampereen psykologit tosin jätin toisten luettaviksi ja kävelin KOPin pääkonttoriin kyselemään töitä, keltä kysyin ja mitä sanottiin, enpä muista, mutta kassaneitinä sitten istuskelin parissakin kassassa liiallisen nopeuden vuoksi  yhden kassan  ja valkolakin  palkalla. Pelkän keskikoulun käynyt,  monta vuotta samassa kassassa ollut ystäväni sai vähemmän palkkaa kuin minä valkolakkeineni, kyllä minua hävetti, se siitä silloisesta tasa-arvosta.

Ensin käytiin syömässä nuorimman huushollissa hyvin maukasta ei-pääsiäisruokaa. Perhepiiri on kasvanut yllättäen parilla miehellä, yksi on vanha tuttu, tervetulleeksi mukaan toivotettu ja toinen on uusi tuttavuus, joka on sulahtanut kuin vahingossa omaan piiriinsä, muutoinhan elämä sujuu mukavasti ennallaan.

Koululaiseni alkaa olla Vaariaan pitempi, murkkuikä on kohdillaan ja

Diorin hajuvesipulloista toinen jo käytetty, parissa pullossa on vielä jotain jäljellä, Mummille tuoksuja tuoksutettiin, hyvän hajuisilta pojat nykyisin tuoksuvat. Alma vaihtaa vahtipaikkaa sitä mukaa, kun porukan lautaspaikat muuttavat suuntaa, jospa joku heltiäisi ja tipauttaisi pienen herkkupalan emännän tiukasti valvovan silmän ohi.

 Miina Äkkijyrkän lehmät pääsivät pitkästä aikaa esiin, ne olivat levänneet vuoden verran violetissa vanhassa lipastossa, jotenkin minä nuo lehmät päästän laitumelle Pääsiäisenä, vaikka eipä syytä siihen oikein löydy.

Tällaisen lähinnä ruohojen syöjänä ne saavat edustaa ainoita lehmän sukuisia meidän pääsiäispöydässä, suuri kynnys oli ylittää myös suloiset valkoiset karitsat, mutta kun myyjä oli pakannut kauniisti leikatut paistit mustaan ruumisarkun tapaiseen rasiaan, heltisin, ostin kolme ja melkein silmät sulkien latosin fileet kauniisti kiinalaiseen vatiin, koristelin vihreällä ja asetin tarjolle.

Lohikalaa en sitten säälinyt, vielä. Onneksi en, sillä se olikin tosi maukas ja sai kiitettävän suosion syöjiltään. Kananmunatkin käy vielä ruuasta, vaikka tipujahan niistä tulee jollain konstilla, söpöjä ja hellyttäviä, Kohta ei niitäkään voi syödä saamatta omatunnon kolotuksia. Jälkiruuaksi olisin halunnut pashaa, siis ostosellaista, koska kerrostalossa ruuan tekeminen ei ole minun juttuni, mutta eipä ollut kaupoissa napattavissa, mistä tietystä päättelin, jotta Trumppi ja Ystävänsä naapurista ovat ne torpanneet. Ei kuulemma olleet, mutta hyvä meille, tuli käytettyä kotimaiset omenat onnistuneeseen piirakkaan.

Kruunuksi tälle Pääsiäiselle ovikello soi ja siellä oli kaksi pientä naapurin tyttöä virpomassa, ehkä ukrainalaisten virpomispäivä on eri kuin meidän.

Joka tapauksessa tytöt taisivat ujostella pöydässä istuvaa porukkaa kun heltisi hymy ilman laulua, mikä meille iloisesti kyllä riitti. Ja mikä hassuinta, yksi vieras oli tuonut kukkapuskan sijasta rasiallisen pääsiäismunia,

siitä kaksin kappalein kukko pudotti munat tyttöjen käteen ja minä sain vihreän oksan. Ja seuraavana päivänä ovikello taas pirahti, naapurin Rosa sulhasineen ja Surku-koirineen toivotti hyvää kevättä orkideakukan kera. Liekö tulleet naapurin vanhukset mieleen, sillä Rosa aloittaa sairaanhoito-opiskelunsa jaksolla vanhainkodissa ja dementialaitoksessa! Olen niin iloinen Rosan tämänhetkisestä elämäntilanteesta, nuoruus ei ollut helppo hänelle, ei äidille eikä meille naapureille sitä seuratessa. Onnea Rosalle, toivottavasti hän tietää, kuinka iloiseksi hän meidät kukallaan teki!

Ja vielä yksi Pääsiäisihme, posti suoritti ihmeteon ja kuljetti tervehdyksen Rapakon takaa! Toiseen suuntaan se ei suostu kuljettamaan, mutta tännepäin sentään on tullut kortti jos toinenkin.

Päätin tuossa korttia lukiessa, että malja, johon olen vuosien varrella kortit keräillyt, ensin joulukortit, sitten Ystävänpäiväkortit, Onnittelukortit ja Pääsisäiskortit, se saa edelleen toimia keruuastiana, mutta siihen mahdutetaan nyt koko vuoden sato, ei kuten ennen vain kausisato. Näin tämä ”kaupunkiviljelijänkin” sato-odotus jää pieneksi, mutta ilahduttaa se pienikin sato, loppusato on sitten sitä sähköistä, josta ei tuleville osuutta riitä. Mene ja tiedä kiittävätkö tulevaisuuden tutkijat meikäläisen tallentamisvimmaa vai  nykypolven tuhoamisvimmaa, sen kun pääsis näkemään! Sitä hattutemppua ei taida kuitenkaan vielä olla tulossa, kuuta vaikka kierretäänkin jo.