Tulevana lauantaina Aurorankadulla Kirjalauantaissa saan istua kahdella tuolilla, sillä toisen tuolin istuja poistui viikko sitten Suureen Yläkertaan istuskelemaan. Etiäinen tässäkin taas oli käymässä, sillä vetäjän sanojen mukaan jo kirjan aihe oli enteellinen, ”Joen varrelta”, elämän ja Tuonelan virta.
Mai oli jotenkin ottanut minut huostaansa ja piti tuolia varattuna minulle omansa vieressä. Nyt siinä on tyhjä paikka ja yksi lukijan ääni on poissa. Paljon totisemmaksi kirjahetkemme tulevat jäämään, hän oli sellainen iloinen pulputtaja.
Kampin bridgen pelit onnistuivat tänään mukavasti, joskus menee alisuorittamiseksi ja joskus yli, nyt oli tasan, jotta hyvä näin. Yläkerrassa oli joku hyvinkin tärkeä tiedotustilaisuus eläkeläiskansalle, oletan että käsiteltiin kaikki mahdolliset oikeudet eläkeläisetuihin, kuinka niihin voi osallistua ja mitkä kaikki kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja mistä näitä oikeuksia voi käydä vaatimassa. Ei taida olla mikään kovin helppo juttu nykyisin, kun kaikki asiat tahtovat olla digitaalisessa muodossa ja vaativat tietokoneen hallintaa.
Aurorankadun parin päivän takainen tekoälyn esittelijäkään tuskin sai siellä istujista eläkeläisistä montaakaan tekoälyn ystäväksi, kun moni pelkäsi jo Facebookin ryöstävän heidän identiteettinsä ja tuhoavan koko loppuelämän! Mutta kiinnostus näyttää olevan suurta omien mahdollisuuksien parantamiseen, Kampin aulat yläkertoineen täyttyivät puheliaasta mummoporukasta, mistä seurauksena oli kahvin ja voileipien loppuminen itsepalvelukahviosta juuri tänä torstaina, kun olisin tarvinnut nälän taittajaa. Ei auttanut kuin tallustaa taas Sanomatalon kuppilaan ja
nauttia siellä saaristolaisleipä vesilasin kanssa, hyväähän se on, ihan riittävä illan konsertin ajaksi pitämään vatsan murinat hiljaa.
Illan ohjelman nimiluettelo antoi ymmärtää, että tulossa on kaunista musiikkia. Viulua, Ravelia ja lopussa vielä Mozartia, houkuttelin miehenkin mukaan. Viulussa –ja yllättäen ”kapellimestarin tuolilla” – oli nainen nimeltä
Malin Broman ja olihan hän varsinainen taituri! Koko ensimmäinen puoliaika oli osin pikkukaunista, kuten mies ilmaisi, vauhdikasta ja taitavaa. Taputtelin runsaat kiitokset. Väliajalla sitten kalustettiin ja aseteltiin soittajia uusiin asentoihin, seisomaankin ja suuri osa häädettiin pois. Tämä Malin istui tuolilla selkä meihin päin, minä en pitänyt näkyä kauniina, epäesteettisenä suorastaan. Kyllä minusta orkesterin pitää miellyttää sekä silmää että korvaa, yleisvaikutelmahan on kuin taulu, jossa mikään ei hypi silmille. Nyt hyppi ruma keikkuva asento ja yksi iso ja ruma soitin, cembalo, joka raahattiin ”väärään suuntaan” keskelle viulisteja. Oikea suunta olisi ollut poikittain, eikä pystysuunnassa! No, tuskin siitä monikaan äksyä otti, mutta minusta se nyt sotki koko kauniin soittaja -asetelman. ”Kyllä sinä olet kummallinen”, sanoo varmaan joku, niin kai minä olen, mutta kun katson molemmilla silmillä ja vielä kuuntelen molemmilla korvilla ja
sali on kaunis, niin sitten tulee moisia ajatuksia. Ei niitä pidä ottaa kovin tosissaan.
Pelin jälkeen oli aikaa ennen konserttia, joten päätin vilkaista , mitä HAMissa on tarjolla. Enimmin siellä kehotettiin odottamaan uuden näyttelyn avautumista, joten katsottavana oli vain yksi näyttely kuvineen: Petri Ala-Maunus ja Mauno Markkula ja ”Palava taivas”.
Erikoinen tapa tehdä taidetta ja lopuksi en ihan edes päässyt sisälle oliko koko seinän kuvat paikalle tehtyjä vai valokuvia, komeita kuitenkin.
Nyt kun olen oppinut käyttämään tekoälyä, taidanpa kysäistä, kuinka asia oikein on! Kaunis tuo koko seinäinen maalaus on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti