Tarpeellista tietoa

Aurorankadulla oli Jäsenilta ja minä olin houkutellut muinoisen luokkakaverini tulemaan kuuntelemaan esitelmää Ensi-ja Turvakotien Liitosta, aiheena Väkivallaton lapsuus. Esittelijäksi oli saatu väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsun, ystävä on sairaanhoitaja , joten kuvittelin asian hyvinkin kiinnostavan häntä. Samalla mielessäni oli myös ajatus houkutella hänet liittymään Helsingin Naisliittoon, paikkahan on eläkeläiselle hyvinkin saavutettavissa.

Kehuin kahvit ja tarjoilut ja mukavan porukan, niinhän se on aina ollut. Vaan nyt ei ollut, ihan häpeillen esittelin kahvipöytää, jossa oli tarjolla muutama leivänpyörylä ja pari kakunpalaa, kahvikuppejakaan ei ollut kuin muutama, ei tuosta kehumisen puolta oikein kehdannut heitellä. Asiaa ihmettelin, jotta ennakoitteko te jo väenkatoa, olihan tiedossa että tälle päivälle oli tullut kaksoispuukkaus. Laulukerhon päättäjäiset Kaisaniemen pyöreässä kahvilassa oli laulettu kello kaksi, paikka on kaunis ja tarjottavat houkuttelevat, siellä olemme kävelyreisulla kerrat jos toiset kahvitelleet. Tilaisuus oli kuulemma saanut suuren suosion, täyttä oli ollut.  Oletuksena kaiketi oli, että kuorolaiset kävelisivät sieltä Jäseniltaan, olihan Niina Remsun

saaminen esitelmöimään kuitenkin pitkään suunniteltu juttu, oletan, että ei näitä asiantuntijoita noin vain äkkiä kiinni saa. Siinä tyhjää salia ihmetellessä joku kuorolainen käväisi näyttäytymässä, mutta kukaan ei jäänyt. Minua ihan hävetti esitelmöitsijän puolesta, tulla nyt pitämään esitelmää muutamalle naisoletetulle. Hävetti myös ystäväni puolesta, hienot kehumiset menivät harakoille. No, uudeksi jäseneksi hänet kuitenkin houkuttelin, ei tällainen ole tavallista, yleensä meitä on sali täysi. Ja kahvipöytä kuin Minnan Gruuvi-illoissa.

Oli toinenkin syys tavata tämä luokkakaveri. Häneltä olin saanut luettavaksi Monica Fagerholmin uuden teoksen : ”Eristystila   Kapinoivia naisia”, eli siis tämän vuoden Finlandiapalkitun.

Meidän oli tarkoitus retostella tuo eepos kannesta kanteen sitten kun minäkin olin sen lukenut, ja siinähän meni tämä kevätpuoli. Luin aina pätkän ja sitten jonkin  ”hyvän-mielen-kirjan” ja taas pienen pätkän Fagerholmia, ja taas hyvää mieltä jne jne. Tuolla systeemillä tulin varmaan lukeneeksi Kirjaston kaikki tuon genren alla liikkuvat kirjat, nyt en vähään aikaan suostu edes katsomaan hyvään mieleen jne. Tosin en kyllä myöskään tähän fagerholmiin, mitä tyyliä hän tuossa edustaakin. Teos oli minulle tylsä, vaikea, huono, typerä, kielellisesti keinotekoinen, siellä oli paikoin muutaman sivun pituisia juttuja, joissa oli taju ja tunnekin, sitten taas mentiin ihan metsään. Kuka tämän lukikaan palkintoa varten, ei taatusti lukenut yhtäjaksoisesti koko kirjaa, hän napsi sieltä pienen pieniä otoksia ja saattoi silloin osua juuri niihin muutamiin ”kirjallisiin kohtiin”, minä olen tätä mieltä ja se minulle suotakoon.

Kirja jäi kuitenkin retostelematta, tuosta yllä kerrotusta olimme kuitenkin ihan yhtä mieltä. Nyt otan teoksen mukaani, sen saa Bridge-kaverini syntymäpäivälahjaksi, tulee olemaan erityisen kiinnostavaa kuulla mitä hän kirjasta ajattlee. Juttu on kuin keisarin uudet vaatteet, kun on jopa palkittu, niin hienohan sen pitää olla. Tunnen itseni hyvin sivistyneeksi nyt.

Luonto on herännyt, nurmet vihertävät, koivukin on hiirenkorvalla. Kirsikkapuut ovat täydessä kukassa, olen unohtanut koko ruman kaljun alkukevään. Näin nopeasti se käy, vähän vihreää ja paljon linnunlaulua, valoisat illat. Ja vaatekaappi on täynnä vanhoja vaatteita.

Niin kävi Eeva Heilalan runoteoksellekin, se alkoi nuoruudesta ja päättyi vanhuuteen. Silti joka runosta tuli hyvä mieli.

Vappu meni

Viimeinen tunti menossa tätäkin kevään juhlaa, mainittu lämpimimmäksi vapuksi sitten kolmeenkymmeneen vuoteen! Ainahan mainostaa voi, mutta Hesan meri-ilma ei juurikaan helteestä ollut tietoinen, lämmintä taisi kyllä olla ainakin sen verran , että koko Uudenmaan väestö oli pakkautunut Mantan ympärille ja sitten Kaivarin nurmikolle. Että olimmeko paikalla?! Vain vanhoissa mielikuvissa, ennenhän se oli sellainen must-juttu, satoi tai paistoi.  Mutta hyvin muistot mielessä käväisivät, siitä se kesä on aina alkanut. Jotain kummallista on elämässä tapahtunut, kun ei tullut edes avattua telkkaria, jotta olisimme seuranneet YL:n kuoron aamun avausta Kaivarissa, rääppiäisiin pääsin, kun huomasin että nykyaikaan sekin tapa on siirretty, koko toiminta alkoi yhdentoista maissa, saivat nukkua laiskat aamut pitkät vanhat teekkarit tupsuineen. Uutisissa taisi tuokin pätkä tuosta tapahtumasta olla, koskas esiteltiin myös

presidenttimme ”ruotsalaista ” lakkia kallellaan päälaella kiittelemässä ja toivottelemassa kansalle vappuista riemua, kaikesta huolimatta. Onhan nämä kotimaan vaput nyt hieman toista luokkaa kuin naapurimaa Ruotsin iltapukuiset kuninkaan syntymäpäiväjuhlat, joissa pressapari oli edellisen päivän viettänyt, en me ikinä päästä samaan luokkaan heidän kanssaan, eipä meillä kyllä ole kuninkaallisiakaan, vaikka aika lähelle pressaparit nykyisin kipuavat.

Kun jäi kulkueiden katselu paikan päällä väliin, niin päivää saattoi jatkaa normaalilla arkityylillä, eli mies katsoo snookeria tai vaihtoehtoisesti jalkapalloa ja minä laitoin parveketoppiksen päälle, kirjan koriin ja istuin lukemaan parvekkeelle.

Nappasin kännyllä päivityskuvan, siis pihassa koristekirsikka on täydessä kukassa, mustarastas lurittaa lauluaan ja lokki kiertelee kiukuissaan, kun vanha pesäpaikka on vallattu uudella ihmisasukkaalla. Kirja on paksu runokirja,

Eeva Heilalan ”Yhä se kukkii”. Lapset koostivat päväkirjamerkinnät  kirjaksi äidin kuoleman jälkeen ja onneksi koostivat, sillä runot ovat kauniita, kertovat tarinaa maalaisemännän arjesta, kaikesta mitä siellä pellon laidalla tapahtuu, mutta myös sen, mitä siellä ei tapahdu, vaikka monesti toisin toivoisi. Paljon mustaa huumoria lempeästi mausteista. Näin Eeva Heilala:

”Jaoin katekismukset kahdeksan kilometrin matkalle, jokaisessa talossa ystävällinen vastaanotto, mutta aivan liian vähän väkeä. ---Illalla mietin, että mitähän ne kolmetoista poikamiestä sillä kuudella käskyllä, kun ei ilotalojakaan mailla halmeilla.----Ja mitä ne sillä älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä..., kun muutama työnkovettama naisenjäännös naapureissa liian tuttu himoittavaksi ja haluttavaksi.----Ja mitä ne toisten taloilla ja tavaroilla ikänsä säästäneet, on niillä autot ja traktorit ja neliöitäkin yli oman tarpeen.

Saisi sitä sen verran elämää olla, että olisi edes synnille sija.”

Minä joka hehkutan maalaiselämää joka mutkassa, saan näistä ruonoista nyt kuulla myös sen toisen puolen.

Meillä nuo vappuperinteet ovat kuuluneet aina juuri vapun päivän tapahtumiin, lasten kanssa oli seistävä kadun reunalla aikaisin aamulla ja

näytettävä heille mitä kansa nyt Suomessa ajatteli. Tämä taas esti suuremmat hurvittelut aattoiltana, joten aatto vietettiin kotosalla, jos oli lämmin ilma, niin grillattiin, jos oli kylmää, kai sitä silloinkin jotain vappuista touhuttiin ja nyt kun ollaan kaksin, niin teen vapun parvekegrillin nakeista, peruna-ja italiansalaatista,

jälkiruuaksi tippalipiä ja simaa. Ihan tuo Vapulta tuntuu. Nyt kun meillä asustaa myssypäinen mies, niin hänelle on ruvennut uni maittamaan jo iltauutisten jälkeen, minulle jää siis tosi pitkä ilta ihan itselleni!  Ennen muinoin se olisi ollut huima juttu, olisin voinut tehdä vaikka mitä, mutta nyt tämäkin aika tuli käytettyä telkkarin katsomiseen, Areenasta kun voi katsoa mukavia sarjoja alusta loppuun tuntitolkulla, siitä saa mukavan elokuvan. Tarjottimellinen murennettua tippaleipää ja pullo simaa,

neljä tuntia tanskalaista sairaalasarjaa tuotti hankalan yöunen, ei kuulemma enää tämän ikäinen saa noin suurellisesti herkutella ennen unen tuloa. Onneksi mämmiaika on vasta vuoden päästä ja tippaleivätkin loppuvat kohta, sitten ei taida ollakaan mitään ennen ensi joulua?!