Kirjan mukana

Kirsikkapuut kukassa ja valkokukkaiset pensaat ja puut tuovat maisemaan unelmaista kesän odotusta, ajatus karkaa maalle, sinne voikukkapellolle, pääskysten pesätekoon ja kuikan yöhuutoon. Kun en sinne enää pääse, niin askelletaan sitten mielikuvissa samoille seuduille tai ehkä vielä enemmän maalaisempaan, paikkaan, joka on jo tuttu parin sukupolven takaa. Jylhäsalmi, kylä järven rannalla, kylä , jota ei oikeasti ole, mutta jota on helppo elää mielikuvissani.

Luin siis 2022 kirjoitetun Jylhäsalmen, eli ”Uutta elämää, Jylhäsalmi:” Tarina kertoi ”kesäelänlääkäristä”, siis kolme vuotta opiskelleesta nuoresta Jylhäsalmella kasvaneesta tytöstä, jonka vanhemmat ja isovanhemmat ovat aikoinaan saaneet omat tarinansa, olivat siten minulle aivan kuin vanhoja tuttuja. Maalaistalot ja siellä asuvat ihmiset tuntuivat tutuilta hekin, en tarvinnut navigaattoria metsiä, peltoja ja rantaa kulkiessa. Mutta lehmien määrä oli uutta ja sehän on hyvä, että maaseudulla vielä on kohtalaisia karjatiloja, joita valmistuvan eläinlääkärin oli tarve hoitaa! Paikkakunnalla oli muitakin elämiä, mutta tämä kirja keskittyi lehmiin ja keskittyikin sen verran reippaasti, että minulla heräsi uteliaisuus miten on mahdollista, että paikkakunnan opettaja Kirsi Pehkonen hallitsee lehmästä koko kirjon, lypsykoneesta väärin päin kääntyneen vasikan syntymiseen? Olin aivan lumoutunut, jos nyt näin voin sanoa.

Oli ihan pakko mennä katselemaan, mitä kirjailijasta kerrotaan, sekä kyselemään tekoälyltä, jospa se kertoisi salaisuuksia. Tekoäly vihjasi kylän, mistä Jylhäsalmi on saanut kuvansa, etsin sitten tämän Vehmersalmen, se paikantui kartalla Kuopion ja Lintulan Pyhän kolminaisuuden luostarin linjan keskelle. Kaunista näytti olevan, silti pidän omat mielikuvani ehjinä rikkomatta niitä todellisuudella.

Kirsi Pehkosen asiantunteva ja elävä ote lehmistä ja nykyaikaisesta maitotilallisuudesta nousee suoraan hänen omasta elämästään, perhepiiristään ja asuinympäristöstään. Kirjailijalla ei ole itsellään maatalousalan tutkintoa (hän on koulutukseltaan luokanopettaja), mutta maaseudun arki on hänelle erittäin tuttua. 

Hänen tietämyksensä taustalla vaikuttavat seuraavat asiat:

·         Oma koti maaseudulla: Pehkonen muutti perheineen Seura-lehden mukaan Kuopion Vehmersalmelle maaseudun rauhaan jo vuonna 1999. Elämä keskellä pohjoissavolaista maaseutuyhteisöä on tehnyt tilojen arjen, traktorien äänet ja navetan tuoksut osaksi hänen omaa jokapäiväistä elämäänsä.

·         Lähipiiri ja sukujuuret: Kirjailija on kertonut haastatteluissa saavansa paljon taustatukea ja tarkkaa "sisäpiiritietoa" sukulaisiltaan ja tuttaviltaan, jotka toimivat maatalousyrittäjinä. Esimerkiksi hänen oma veljensä on maitotilallinen, joten tieto lypsyroboteista, hiehojen käytöksestä ja tilanpidon haasteista tulee suoraan ensikäden lähteistä.

·         Tarkka taustatutkimus (research): Pehkonen haluaa kuvata maaseutua realistisesti. Hän ei romantisoi pelkästään heinäseipäitä, vaan kuvaa kirjoissaan nykyaikaista, huipputeknologista maataloutta. Hän tekee kirjoja varten tarkkaa taustatyötä ja haastattelee tarvittaessa oikeita asiantuntijoita ja viljelijöitä varmistaakseen, että termit ja käytännöt menevät oikein. 

Maaseudun Tulevaisuus +2

Tämän aidon kosketuspinnan ansiosta Jylhäsalmi-sarjan eläimet ja navetta-arki tuntuvat lukijoistakin – myös ammatikseen lehmistä huolehtivista – poikkeuksellisen uskottavilta ja tunnistettavilta. 

”

Näin kirjoista. Mutta kerrostaloelämässä tuli tänään ajatus lähteä autoilemaan, jonnekin vain lähitienoille, Myssypäinen ei oikein halua kauaksi HUSsista ajella. Fiskars oli yksi ajatus, siellä olisi kaunista luontoa kävellä. Oli maanantai, museot kiinni, joka ei sitten pitänytkään paikkaansa, oli kuulemma Kansainvälinen museopäivä ja ilmainen kierros vähän joka museossa. Mutta sehän me tiedettiin vasta kotimatkalla uutisia kuunnellessa. GPS on autossa, mutta sitä paperikarttaa mies kaipasi, ei ollut, joten jäi sitten Fiskarskin löytymättä. Ei se mitään,

löytyi Billnäs, kaunista kaunista, usein käytyä sekin. Löytyi suklaatehdas,

upeita tuotteita, mutta ei sitä kahvilaa, jota juuri sillä hetkellä kaivattiin. Kuten aina, mennään muualle, kyllähän kuppiloita löytyy. Ei löytynyt, edes Mustion kartanolla ei mikään ollut auki. Pörräsimme maaseutua GPSn mukaan jonnekin vain, hiekkatietä, kipparaista, mutkallista ja kapeaa, ei risteyksiä, eteenpäin muutama kymmenen kilometriä, tokihan tie jossain joskus jonnekin ihmisten ilmoille vie! Vei sitten erään maatalon pihaan, isäntä oli katkaissut tien pihaansa. Käytiin kääntymässä ja ajettiin takaisin. Kaunistahan tuo maisema oli, mutta täysin tyhjää, taloja yksittäin jossain pellon laidalla, Jylhäsalmen maisemat voittavat mennen tullen. Ja jo ajatus mummosta ja vaarista asua ja elää tuolla yksinäisyydessä, miten ne oikein maaseudulla nekin asiat hoitavat?!

GPS asetettiin asentoon ”koti”.   Osui kohdalle Lohja ja

siellä tasokas kahvila, jonka mies tunsi! Taisi pullan tuoksu kuljettaa Myssypäisen nenää. Ihan hyvä päivä kuitenkin.

Sataa sataa ropisee!

 

Yli viikko tässä on mennyt pienoisessa alakulossa ja sitten tänään tuli sade ja pyyhkäisi pois koko näköalattomuuden, huonon tuulen ja laittoi koko elämän taas kohdalleen. Niin pienestä kaikki on kiinni, harmaata ja taivaalta vettä ja tuulta ja minä voin hyvin.

  Kävelin itsekseni Tokoinlahden ympäristössä, haistelin raikasta ilmaa ja ihailin ihan kohta aukeavien kirsikkapuiden kukkamäärää, kuuntelin moninaista linnunlaulua, nekin nauttivat kevään raikkaudesta. Katselin ihmisiä, penkillä sitkeästi aikaansa viettäviäkin oli, jokunen oli levittänyt viltin nurmikolle, ei tainnut uskoa sateen mahdollisuuteen, oli silti levittänyt vilttinsä suuren puun oksien alle, varmuuden vuoksi. Kuljin ohi penkin, jolla istui äiti pienen leikki-ikäisen pojan kanssa, poika oli kyykyssä penkillä, pää piilossa kaidetta vasten. Lapsen olisi pitänyt olla leikkimässä viereisessä lastenpuistossa, eikä nököttää siinä äitinsä kyljessä, ehkä olin väärässä ehkä en, mutta en tahdo millään jaksaa katsella näitä pieniä kodittomia, vieläkin tuntuu pahalta. Takaisin tullessa kiersin penkin kauempaa, mutta he olivat jo poistuneet. Näin minäkin liityin joukkoon, kiersin, ettei olisi tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa. Nyt, kun muuten sade on virkistänyt, päätän ajatella, ehkä he olivat vaan yksi hesalainen äiti ja lapsi kotimatkalla huilaamassa. Kun en kuvaakaan ottanut, siitä jo tiedän, mitä silloin mietin.

Äitienpäivä, Hääpäivä, kaksosten syntymäpäivä ja yhden vauvan kastepäivä, kaikki ne menivät jo.

Kukkia on nyt kuin hautajaisissa,

tarjottavaakin olisi oikein Sacher-kakun muodossa,

sitä olen herkutellut ja kiloja kartutellut, vahvaa , tuumasi myssypäinen. Tyttärellä juotiin kahvit ja syötiin koululaiseni leipomaa mutakakkua jätskin kanssa,

käsittelyssä kävin seuraavana päivänä; siinä usein mietin, jotta mitenkähän kehno olisin ilman tuota  viikottaista jumppahetkeä, ainakin kävelisin ”mummotyyliä” , vaikka voihan se tyyli olla sitä nytkin, sitä ei vaan itse huomaa. Mies tuli pitkästä aikaa vastaan kaupunkiin, oli mentävä Elisalle sopimaan lankapuhelimen loppumisesta, mutta emmehän sitä nyt sitten raaskineetkaan lopettaa, vaan otettiin tarjottu pöytäpuhelin, se saa olla aina seinässä. Eipä tapahdu kuten monelle ystävälle nykyisin on sattunut, että se ainut känny on hukassa ja akku loppu! Ruma se puhelin on, mutta laitetaan piiloon keittiöön entiselle paikalle.

Tiistai meni seuratessa Eduskunnassa Välikysymystä, olihan se taas näytelmää!

Hienoisesti toivoin Purran menettävän hermonsa, mutta aika hyvin hän jaksoi haukkumiset kantaa, Pääministerimme vinon hymyn soisi kyllä katoavan, se loukkaa jo katsojaakin. Oikeita puheen vuoroja oikeine asioineen, mutta kun maailma nyt on näin sekaisin, millekään ei voi mitään. Ainoa minkä voisi muuttaa olisi tuo Orpon hieman pilkallinen hymy.

Kohta on Helatorstai. Koululaisellani on peli, säämies lupasi aurinkoa ja se sopii kameralleni. Mutta ei migreenikon päälle. Mutta nyt laitan parvekkeen oven kunnolla auki ja nautin sateen tuoksusta ja ropinasta, otan kirjan sänkyyn, nautin.

Vielä täytyy kertoa kirjasta , josta tulin hyvälle mielelle. Saija Kuuselan ”Syylliset” on dekkari, joka kuljettaa lukijaa metsässä.

Metsä on ”kaikki”, siellä tapahtuu taikoja, se puhuu, se vie mukanaan, se on vaarallinen, se pitää säilyttää. Pidin kirjan hengestä olla ikään kuin sadussa ja todessa mukana.

Myös Denise Rudbergin ”Dansing Queen”, oli mukaansa tempaava dekkari, ruotsalainen tietenkin.

Alku kuulemma rikossarjalle, odotan sitä.

 

Tarpeellista tietoa

Aurorankadulla oli Jäsenilta ja minä olin houkutellut muinoisen luokkakaverini tulemaan kuuntelemaan esitelmää Ensi-ja Turvakotien Liitosta, aiheena Väkivallaton lapsuus. Esittelijäksi oli saatu väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsun, ystävä on sairaanhoitaja , joten kuvittelin asian hyvinkin kiinnostavan häntä. Samalla mielessäni oli myös ajatus houkutella hänet liittymään Helsingin Naisliittoon, paikkahan on eläkeläiselle hyvinkin saavutettavissa.

Kehuin kahvit ja tarjoilut ja mukavan porukan, niinhän se on aina ollut. Vaan nyt ei ollut, ihan häpeillen esittelin kahvipöytää, jossa oli tarjolla muutama leivänpyörylä ja pari kakunpalaa, kahvikuppejakaan ei ollut kuin muutama, ei tuosta kehumisen puolta oikein kehdannut heitellä. Asiaa ihmettelin, jotta ennakoitteko te jo väenkatoa, olihan tiedossa että tälle päivälle oli tullut kaksoispuukkaus. Laulukerhon päättäjäiset Kaisaniemen pyöreässä kahvilassa oli laulettu kello kaksi, paikka on kaunis ja tarjottavat houkuttelevat, siellä olemme kävelyreisulla kerrat jos toiset kahvitelleet. Tilaisuus oli kuulemma saanut suuren suosion, täyttä oli ollut.  Oletuksena kaiketi oli, että kuorolaiset kävelisivät sieltä Jäseniltaan, olihan Niina Remsun

saaminen esitelmöimään kuitenkin pitkään suunniteltu juttu, oletan, että ei näitä asiantuntijoita noin vain äkkiä kiinni saa. Siinä tyhjää salia ihmetellessä joku kuorolainen käväisi näyttäytymässä, mutta kukaan ei jäänyt. Minua ihan hävetti esitelmöitsijän puolesta, tulla nyt pitämään esitelmää muutamalle naisoletetulle. Hävetti myös ystäväni puolesta, hienot kehumiset menivät harakoille. No, uudeksi jäseneksi hänet kuitenkin houkuttelin, ei tällainen ole tavallista, yleensä meitä on sali täysi. Ja kahvipöytä kuin Minnan Gruuvi-illoissa.

Oli toinenkin syys tavata tämä luokkakaveri. Häneltä olin saanut luettavaksi Monica Fagerholmin uuden teoksen : ”Eristystila   Kapinoivia naisia”, eli siis tämän vuoden Finlandiapalkitun.

Meidän oli tarkoitus retostella tuo eepos kannesta kanteen sitten kun minäkin olin sen lukenut, ja siinähän meni tämä kevätpuoli. Luin aina pätkän ja sitten jonkin  ”hyvän-mielen-kirjan” ja taas pienen pätkän Fagerholmia, ja taas hyvää mieltä jne jne. Tuolla systeemillä tulin varmaan lukeneeksi Kirjaston kaikki tuon genren alla liikkuvat kirjat, nyt en vähään aikaan suostu edes katsomaan hyvään mieleen jne. Tosin en kyllä myöskään tähän fagerholmiin, mitä tyyliä hän tuossa edustaakin. Teos oli minulle tylsä, vaikea, huono, typerä, kielellisesti keinotekoinen, siellä oli paikoin muutaman sivun pituisia juttuja, joissa oli taju ja tunnekin, sitten taas mentiin ihan metsään. Kuka tämän lukikaan palkintoa varten, ei taatusti lukenut yhtäjaksoisesti koko kirjaa, hän napsi sieltä pienen pieniä otoksia ja saattoi silloin osua juuri niihin muutamiin ”kirjallisiin kohtiin”, minä olen tätä mieltä ja se minulle suotakoon.

Kirja jäi kuitenkin retostelematta, tuosta yllä kerrotusta olimme kuitenkin ihan yhtä mieltä. Nyt otan teoksen mukaani, sen saa Bridge-kaverini syntymäpäivälahjaksi, tulee olemaan erityisen kiinnostavaa kuulla mitä hän kirjasta ajattlee. Juttu on kuin keisarin uudet vaatteet, kun on jopa palkittu, niin hienohan sen pitää olla. Tunnen itseni hyvin sivistyneeksi nyt.

Luonto on herännyt, nurmet vihertävät, koivukin on hiirenkorvalla. Kirsikkapuut ovat täydessä kukassa, olen unohtanut koko ruman kaljun alkukevään. Näin nopeasti se käy, vähän vihreää ja paljon linnunlaulua, valoisat illat. Ja vaatekaappi on täynnä vanhoja vaatteita.

Niin kävi Eeva Heilalan runoteoksellekin, se alkoi nuoruudesta ja päättyi vanhuuteen. Silti joka runosta tuli hyvä mieli.

Vappu meni

Viimeinen tunti menossa tätäkin kevään juhlaa, mainittu lämpimimmäksi vapuksi sitten kolmeenkymmeneen vuoteen! Ainahan mainostaa voi, mutta Hesan meri-ilma ei juurikaan helteestä ollut tietoinen, lämmintä taisi kyllä olla ainakin sen verran , että koko Uudenmaan väestö oli pakkautunut Mantan ympärille ja sitten Kaivarin nurmikolle. Että olimmeko paikalla?! Vain vanhoissa mielikuvissa, ennenhän se oli sellainen must-juttu, satoi tai paistoi.  Mutta hyvin muistot mielessä käväisivät, siitä se kesä on aina alkanut. Jotain kummallista on elämässä tapahtunut, kun ei tullut edes avattua telkkaria, jotta olisimme seuranneet YL:n kuoron aamun avausta Kaivarissa, rääppiäisiin pääsin, kun huomasin että nykyaikaan sekin tapa on siirretty, koko toiminta alkoi yhdentoista maissa, saivat nukkua laiskat aamut pitkät vanhat teekkarit tupsuineen. Uutisissa taisi tuokin pätkä tuosta tapahtumasta olla, koskas esiteltiin myös

presidenttimme ”ruotsalaista ” lakkia kallellaan päälaella kiittelemässä ja toivottelemassa kansalle vappuista riemua, kaikesta huolimatta. Onhan nämä kotimaan vaput nyt hieman toista luokkaa kuin naapurimaa Ruotsin iltapukuiset kuninkaan syntymäpäiväjuhlat, joissa pressapari oli edellisen päivän viettänyt, en me ikinä päästä samaan luokkaan heidän kanssaan, eipä meillä kyllä ole kuninkaallisiakaan, vaikka aika lähelle pressaparit nykyisin kipuavat.

Kun jäi kulkueiden katselu paikan päällä väliin, niin päivää saattoi jatkaa normaalilla arkityylillä, eli mies katsoo snookeria tai vaihtoehtoisesti jalkapalloa ja minä laitoin parveketoppiksen päälle, kirjan koriin ja istuin lukemaan parvekkeelle.

Nappasin kännyllä päivityskuvan, siis pihassa koristekirsikka on täydessä kukassa, mustarastas lurittaa lauluaan ja lokki kiertelee kiukuissaan, kun vanha pesäpaikka on vallattu uudella ihmisasukkaalla. Kirja on paksu runokirja,

Eeva Heilalan ”Yhä se kukkii”. Lapset koostivat päväkirjamerkinnät  kirjaksi äidin kuoleman jälkeen ja onneksi koostivat, sillä runot ovat kauniita, kertovat tarinaa maalaisemännän arjesta, kaikesta mitä siellä pellon laidalla tapahtuu, mutta myös sen, mitä siellä ei tapahdu, vaikka monesti toisin toivoisi. Paljon mustaa huumoria lempeästi mausteista. Näin Eeva Heilala:

”Jaoin katekismukset kahdeksan kilometrin matkalle, jokaisessa talossa ystävällinen vastaanotto, mutta aivan liian vähän väkeä. ---Illalla mietin, että mitähän ne kolmetoista poikamiestä sillä kuudella käskyllä, kun ei ilotalojakaan mailla halmeilla.----Ja mitä ne sillä älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä..., kun muutama työnkovettama naisenjäännös naapureissa liian tuttu himoittavaksi ja haluttavaksi.----Ja mitä ne toisten taloilla ja tavaroilla ikänsä säästäneet, on niillä autot ja traktorit ja neliöitäkin yli oman tarpeen.

Saisi sitä sen verran elämää olla, että olisi edes synnille sija.”

Minä joka hehkutan maalaiselämää joka mutkassa, saan näistä ruonoista nyt kuulla myös sen toisen puolen.

Meillä nuo vappuperinteet ovat kuuluneet aina juuri vapun päivän tapahtumiin, lasten kanssa oli seistävä kadun reunalla aikaisin aamulla ja

näytettävä heille mitä kansa nyt Suomessa ajatteli. Tämä taas esti suuremmat hurvittelut aattoiltana, joten aatto vietettiin kotosalla, jos oli lämmin ilma, niin grillattiin, jos oli kylmää, kai sitä silloinkin jotain vappuista touhuttiin ja nyt kun ollaan kaksin, niin teen vapun parvekegrillin nakeista, peruna-ja italiansalaatista,

jälkiruuaksi tippalipiä ja simaa. Ihan tuo Vapulta tuntuu. Nyt kun meillä asustaa myssypäinen mies, niin hänelle on ruvennut uni maittamaan jo iltauutisten jälkeen, minulle jää siis tosi pitkä ilta ihan itselleni!  Ennen muinoin se olisi ollut huima juttu, olisin voinut tehdä vaikka mitä, mutta nyt tämäkin aika tuli käytettyä telkkarin katsomiseen, Areenasta kun voi katsoa mukavia sarjoja alusta loppuun tuntitolkulla, siitä saa mukavan elokuvan. Tarjottimellinen murennettua tippaleipää ja pullo simaa,

neljä tuntia tanskalaista sairaalasarjaa tuotti hankalan yöunen, ei kuulemma enää tämän ikäinen saa noin suurellisesti herkutella ennen unen tuloa. Onneksi mämmiaika on vasta vuoden päästä ja tippaleivätkin loppuvat kohta, sitten ei taida ollakaan mitään ennen ensi joulua?!