Kulttuuriviikko

Toukokuun neljästoista ja päivyrissä on pelkkää kuolemaa, Aarne, Isä , Mummu ja sitten on yksi iloinen asia, samalle päivälle kalenterin tekijä päätti antaa systerille muistopäivän, eli loihti Tuulan nimen allakkaan. No kyllä sitten palasi päiväjärjestykseen ja ystäväni äiti oli vuorossa. Että jos riittää syntyneitä keväälle, niin riittää myös poistuneita.

Hesan Naisliitto oli järjestänyt teatterimenon tuolle samaiselle päivälle, lippu olisi pitänyt maksaa jo aikaa sitten, minä olen tosi huono mahduttamaan elämääni pakollisia menoja jonnekin tulevaisuuteen, niin nytkin, mutta sattuipa sopivasti, kun kasvinsisar soitti ja kysyi josko haluaisin mennä, hän ei pääsisi. Hieman epäröiden lupauduin, sillä olen skeptinen Kansallisen nykyisten ohjelmavalintojen, lähinnä ohjausten suhteen, mieluummin olen menemättä kuin istun salissa seuraamassa huonoa esitystä. Nyt otin riskin ja onneksi otin sillä, sillä tämä ”Kurjet” oli todella mielenkiintoinen, kiinnostavalla tyylillä koottu ja tietysti upeasti näytelty, näyttelijäthän olivat huippuluokkaa. Ehkä voin tämän nähtyäni peruuttaa epäilevät ajatukseni Kansallisesta, jää nähtäväksi.

Tänään oli kesä, istuin tunnin ulkona pihassa lukemassa, mutta sisälle oli tultava, helle oli liiallinen, tarkoitus olikin saada hieman väriä talven kalpeaan naamaan.

Kulttuuriviikon toinen tapahtuma olisi illalla Kansallisbaletin ”Stravinsky-ilta”.

Kesäinen lämmin  houkutteli kävelemään  Töölönlahden rantojen kautta ja mikäs on kävellä uusilla punaisilla lenkkareilla. Luitte oikein, tämän hetkinen juhlalook on Aarikan vanhat korvikset ja punaiset lenkkarit, joita oli muuten tasan toinen pari Oopperatalon parketilla. Näytöksen ensimmäinen osa ”Petruska”,

Stravinskyn musiikki ja modernia tanssia, se miellytti minua, mutta ei miestä. Toinen osa ”Sacre”

taisi olla kuvaus maailman lopusta, siinä ei musiikki eikä koreografia miellyttänyt minua suorastaan inhotti, mutta miestä kyllä. Ja yleisö, se hurrasi ja vihelteli!  Kokemuksen jälkeen kävelimme Töölönlahden rantoja kotiin, satakieli lauloi riemukkaasti ja pyyhki pois kaiken kamalan maailman lopun tunnelman, uusi lintukin bongattiin, kahlaaja..?

Pelipäivä ja konserttipäivä. Otsikkona ”Tarujen taikalinnut”, että Stravinskyä  tarjolla , mutta yllättävästi myös ihan muuta, jota ei juuri ole ennen konserteissamme tarjottu! Nimittäin runoutta. Neljä runoilijaa lausuu omia runojaan, yhtenä Aulikki Oksanen

ja sen nimen kun luin, niin kuvittelin heti, että hän lausuu ja musiikki jotenkin kulkee mukana, mutta ei . Yksi runo ja sitten musiikkia, mitä ensimmäisellä osalla kutsuisin vain räminäksi.Tällä mentiin väliajalle ja samalla mies ilmoitti ottavansa jalat alleen, tuumasi, että ”nyt riitti”. Minä ikuisesti uteliaana jäin kuulemaan, miten konsertti jatkuisi, hyvä että jäin, olinhan lippuni maksanut.

Anna Clynen ”This Midnight Hour” oli yllätys, se oli puhaltimien juhlaa, kaunista ja rauhallista. Igor Stravinskynkin ”Tulilintu –sarja” ei ollutkaan räminää, vaan siinäkin suurin osuus oli melodista, jopa surullista. Mutta että en ihan liikoja kehu, niin kyllä korvatulpilla olisi ollut tarvetta. Mutta mies oli nauttinut kauniista auringonpaisteesta kävellessään Linnunlaulun kautta, eihän kaikkien tarvitse kaikesta pitää.

Luonto on mennyt ihan sekaisin, se luulee, että Suomessa on nyt kesä, vaikka eletäänkin vasta toukokuun puolta väliä. Olenkohan kertaakaan istunut illalla kymmenen jälkeen parvekkeella lukemassa ja nauttimassa suorastaan kesäisestä illasta?!

Luin ja katselin kun valot sammuivat ikkunoista toinen toisensa jälkeen, kunnes olin taas kerran ainut valveilla olija.

Punaiset kengät

Mies pesi ikkunat. Silmät sirrillään tässä istun, vaikka laitan säleverhot kiinni, sillä se luvattu takatalvi ei ainakaan vielä ole näkynyt sellaisena kuin minä sen haluaisin. Aurinko porottaa säälimättömän kirkkaasti, edes aurinkolasit eivät suo lepoa silmille, kun tästä ulos uskallan. Päivän rytmi on uudessa haussa, sekin tuon kirotun kirkkauden syynä, aamut alkavat liian aikaisin, ei pysy silmät kiinni vaikka sitä uniaikaa kuinka venyttäisi. Sitten on iso ongelma, mitä tehdä venytetyllä aamupäivällä? Tee on juotu, Hesari luettu, telkkaristakin tulee ”Putkinotko”, suomalaista kännäilyä oikein elokuvissa kuvattuna, jos ei sitä muualla näe!

 Myllypurossa on ”Kulttuurimylly”, jossa en ole aiemmin käynyt.

Nyt olisi aihetta mennä, sillä systeri laulaa Teatteri Ilmiön esitykseen liittyen, siis pitäisi mennä. Ainut mutta koko jutussa on, että mies ei lähde mukaan, kun tuo touhu on ”niille vanhoille, eläkeläisille, senioreille, kerkeää siihen porukkaan sitten myöhemminkin, kun muualle ei enää huolita!” Ja minkähän ikäisiä me itse ollaankaan!? Sopii laskeskella, sillä kolmen päivän päästä voimme juhlia Timanttihääpäivää, että voit lukea ikää siihen päälle sen laillisen naimaiän verran, että Teatteri Ilmiö on juuri meitä varten. Taidanpa siis lähteä, nyt.

Visiitti tuli tehtyä, kokemus oli ainutlaatuinen,

on nostettava hattua Teatteri ILMIÖn työryhmälle, ei ole helppo tehtävä liikutella tuota viimeisten vuosien porukkaa niin, että siitä jaksaa tehdä vielä oikean tapahtuman näyttämöllisine roolihahmoineen. Toki näki että esiintyjillä oli hauskaa, mutta onhan esityksistä löydyttävä myös katsojillekin purtavaa ja löytyihän sieltä, muun muassa yksi ryhmä reposteli tämän hetkistä tilannetta Terveyskeskuksissa ja HUSsissa, tekstit olivat omia ja tapahtumat  tosia, ne nauratti ja itketti. Hyvä että menin,

seitkytkahdeksan vuotias systerikin vetäisi kovaa ja korkealta ”Sommertimen”, harva tuon ikäinen moiseen yltää. Koulutettu ääni on liian suurellinen pieneen huoneeseen, olisi pitänyt ottaa vanha koettu tapa käyttöön ja mennä laulamaan toiseen huoneeseen, mutta nyt ei huonokuuloisinkaan voinut valittaa, kirkkaasti soi.

Ikäihmisten toilauksista on mukava jutella, niitä tulee tehtyä, mutta eipä huolta jos ne eivät tuota kelleen pahaa mieltä ja jos osaa ottaa ne huumorilla. Ongelmani  on ollut kengät, olen niistä narissut suuntaan jos toiseen, pihinä en ole raaskinut heittää vanhoja lenkkareita pois, mutta kävely asfaltilla niillä on ollut koppuraista ankkakävelyä. Ja ne uudet ”mummokengät”! Liian isot, huonot kävellä ja rumat katsella. Eli ongelmajalka, kai? Viikko sitten kävelin kotiin Bridgestä, tapani mukaan katselin ihmisten jalkoja, siis kenkiä. Mistä ne niitä ostaa?! Netistäkö, niinkuin tyttäreni, joiden ostokset ovat jalkani muutaman talven mittaan kengittäneet? Eikö muka ole enää oikeita kenkäkauppoja ja jos on, niin onko aina mentävä kauas kauppakeskuksiin? Kulkuni osui Sokoksen oven kohdalle, sisään ja kerrostaulussa luki ”Naisten kengät”. Sinne. Kuten niin monesta asiasta olen pudonnut pois, olen pudonnut myös pois kenkämuodista, ainoastaan ne pari hyllyllistä iki-ihania suippokärkisiä ja kymmensenttisiä juhlakenkiä, niistä olisin voinut sanoa kaunista ja hyvää, nykyiset jalat ovat toista mieltä. Myyjä huomasi sen ja hetkessä olin ostanut ”niin-hyvät-kävellä-asfaltilla-” valkoiset lenkkarit, jotka eivät olleet lenkkarit, niitä myydään urheiluliikkeessä. Kotona asetin kengät pöydälle,

ne näyttivät jotenkin suurilta, annoin olla. Selkä ei anna rauhaa, menin tyttärelle hoitoon ja näytin hänelle kuvan kengistäni. ”Kato, ostit sitten samanlaiset, kun mulla on nyt jalassa, hyvät ovat. Mutta sinähän sait joululahjaksi samanlaiset, mutta punaiset, miksi ostit toiset?!” Vannoin, etten ole ikinä moisia nähnytkään, moneen kertaan olen komeroni tarkistanut, laatikot kolunnut, ei siellä sellaisia ole!  Tulin kotiin, avasin komeron oven ja mikäs se siellä nenäni edessä onkaan?

Laatikko, jossa uinuu upouudet punaiset lenkkarit, samanlaiset kuin pöydällä odottavat valkoiset ei-lenkkarit.

Sama pää kesät talvet. Laitoin valkoiset ei-lenkkarit sokkarin kassiin, pistin kuitin mukaan, takin päälle ja lähdin ratikalla palauttamaan ostostani.  Tänään jalassa oli punaiset lenkkarit ja miten kevyt niillä olikaan askel!

Katselin Euroviisut. Kelkasta pudonnut, siinäkin.

Millaista se oli - kaksitoista vuotiaana ?

"Jos minulla olisi siivet" , kirjoitti 12 vuotias koululainen ja sai hienosta aineestaan 9-. 1988 aineen kirjoitus tuskin oli toisillakaan koululaisilla juurikaan ihmeellisempää, kuka luki minkäkinlaista kirjaa ja kirjoitti sitten siitä. Ei ollut valmiiksi purtuja juttuja ja taisipa olla niinkin, että opettajat vaativat siihen aikaan hiukan useampia sanoja vastaukseen tai aineeseen kuin tänä päivänä.

Koululaiseni äiti täytti tänään vuosia  ja sain ajatuksen vilkaista, millaista oli hänen koulunsa kaksitoista vuotiaana musiikkiluokkalaisena.

Tarkistus asiaan on helposti toteutettu, sillä minähän olin kärppänä kameran kanssa joka paikassa, aika usein lasten mielestä liikaakin, tiedä sitten kuinka innokkaita ovat katselemaan kuviaan erilaisista tilaisuuksista, joihin minä itseni aina tungin, kuten nyt  luokan diskoihin,

muistan kyllä jonkun sanoneen minulle, että ”et sää nyt voi tulla tänne kameran kanssa, kun nää on yksityisiä:”  No, menin nyt kuitenkin, pois ei ajettu ja minulla on albumissa pari sivullista sellaista kuvaa, jota toisilla ei ole. Hyvä tai huono, minä katselen niitä mielelläni, vaivun nostalgiaan ja vertailen sitä aikaa aikaan jota nyt elämme ja kuinka niin mahdottoman erilainen se on. Ja kun elämäni kulkee kuin filminauha, samoin tulee päivitettyä lasten koulukaverit, yllättävän paljon heitä olenkin pystynyt seuraamaan, siitä kiitän omia albumeitani sekä Facea, joka on ikkunani ulos maailmaan ihmisten luo.

Alma –koira oli lainassa viikonloppuna, kävimme haistelemassa kevään kukkasia ja Alma nautiskelemassa kevään ensimmäisiä ruohotupsuja. Alma on helppo lenkitettävä, koirapuistoon kun menen pallon kanssa, meno on niin hurjaa, että totesin Vaarillekin, joka piipahti lenkkinsä lopuksi, että pysy paikallasi, muuten tulee törmäys.

Tunnin hurjastelun jälkeen onkin sitten kulttuurin vuoro, kotimatka kulkee Kaupungin teatterin ohi. Teatterissa oli väliaika, ihmisiä liikkui suurten lasi-ikkunoiden takana ja sekös on Almasta ihmeellistä! Vähintään kymmenen kertaa oli istuttava seuraamaan tapahtumia, tuhahdettava sopivassa kohdassa hiukan, sillä vanha näytelmä ”Hiirenloukku” ei tainnut oikein Almaan kolahtaa, mutta muuten kyllä teatterielämys olisi ollut paikallaan.

Kotiin laiskasti laahautuen Mummi lähti viemään Almaa ja suurta lahjakassia nuorimmalleen.

Taidehallin upeat teokset tuli koululaiselle koneelta näytettyä pari päivää aiemmin ja tuloksena syntyi pieni värikäs taulu äidille lahjaksi. Maalauksen alla oli suojana päivän Hesari, taideväläys ja siitäpä uusi työ äidille!

Tuli välittömästi mieleen systeri, hän käytti kaikki maailman laudanpätkät ja sanomalehdet maalauksiinsa, seinällä minulla ovat ja pois ei anneta.

Kirjastoja ja kenkiä

 

Kaksi erilaista kirjastoa, kaksi joissa en ole ennen käynyt. Olin monet kerrat kävellyt Sörnäisten Rantatietä ja lukenut ruman talon seinästä sanat ”Työväen kirjasto”, mutta eihän se minua puhutellut, korkeintaan ihmettelin, että mitähän sekin pitää sisällään. No nyt tiedän, se pitää sisällään kirjaston . Ystäväni soitti ja sanoi menevänsä kuuntelemaan, kun Meri Valkama haastattelee Tarja Halosta kirjoittamansa kirjan johdosta, tule mukaan , sanoi. Voinhan tullakin, tuumasin, olinhan lukenut Valkaman kirjan ”Sinun Margot”

ja pitänyt siitä valtavasti, ymmärtänyt sekä vasemman että oikean poliittisen suunnan elämisen vaikeudet kahtia jaetussa Berliinissä. Tämä uusin kirja olisi selvitys Tarjan ulkopolitiikasta, valinnoista, joita hän joutui presidenttiaikanaan tekemään, näin ymmärsin, piilokommunistina ystäväni seuraksi lähdin mukaan ja ihan suurella mielenkiinnolla, sillä siinä oli paikka, jossa en ollut ennen käynyt! Satoi, meitä oli märkää porukkaa ovella hyvissä ajoin, eläkeläisiä näköjään, tuttuja toisilleen sekä ovimikolle, joka kohteliaasti toivotti tervetulleeksi.

Yllätys oli suuri, huoneisto oli yhdistelmä muutamasta pienemmästä ja yhdistetty todella kauniisti, mielenkiintoinen paikka. Paikka jossa haastattelu tapahtuisi, oli kiemurtelevan käytävän perällä, kahviakin olisi saanut, mutta lähdin varaamaan istuinpaikkaa ystävälleni, joka ei ollut vielä saapunut. Ihmisiä tuli ja tuoleja tuotiin lisää, kaikki näyttivät tuntevan toisensa, tunnelma oli kuin vanhassa suomi-filmissä.

Ystävääni ei näkynyt, hyvin minä pärjäsin yksinkin.

Meri ja Tarja kävivät vuorokeskustelua kirjan tiimoilta, mielenkiintoinen tyyli kirjaesittelylle.

Eilen oli sitten tarjolla Eduskunnan Kirjasto, senkin paikallistaminen oli minulle uusi juttu, huolimatta googlen tarjoamisesta osoitteesta. ”Tottahan nyt kaikki tietävät, missä Eduskunnan kirjasto sijaitsee”, lohkaisi Kirjalauantaikerhon vetäjä minulle, kun epäilin kaikkien mummojen osaavan suunnistaa Aurorankadulle jonnekin kohtaa numeroa kuusi, joka osoitteeksi kerrottiin. Minäpä en tiennyt. Miksi olisinkaan, olin toki monet kerrat talon ohi kulkenut, mutta mitäpä asiaa minulla olisi sinne ollut, joten oli jäänyt nimikyltti lukematta.

Lisäksi etukäteisvarustelut vierailuun tyrmäsivät ajatuksen koko kansan kirjastosta, se oli siis jäänyt tiedostamatta. Kävijöiden lukumäärä, henkilötodistus, ei isoja laukkuja, kaikki nämä osoittautuivat etukäteispelotteiksi, sillä ovet olivat auki ja sisään pääsi turvatarkastuksen kautta. Meille kirjastoa ja sen käyttöä esitteli tiedottaja Timo Turja, jonka tunnin pituisesta tarinasta saimme kuulla monta hyvää ja hauskaakin juttua. Tarkkoja lukuja en nyt muista (syystä että eihän tuohon ohjeistettuun pieneen laukkuun mahtunut muistiinpanovälineitä), mutta taisi olla niin, että vain maailman kaikista hallitusten kirjastoista vain kaksikymmentä olisi auki myös kansan yleiseen käyttöön ja tämä olisi yksi niistä.

Oli miten oli, kirjoja oli paljon ja kansanedustajat kuulemma käyttävät niitä tukenaan puheissa, meillä ollaan ns kirjallisia, mutta vertauksena esimerkiksi Britanniassa edustajat käyttävät elokuvia, sarjoja ja nyt tietysti somea, oli tuollekin tyylille oma nimi, mutta katosi mielestä. Ehkä Briteissä tuosta syystä tilaisuudet ovat niin värikkäitä, ollaan nykyajassa, meillä eniten käytetty kirja on Raamattu, se ei juuri huutoihin suomalaista kannusta.

Tuota Aurorankatu kutosta hakiessa ennätin piipahtaa vieressä olevaan Taidehalliin, kiitos Museokortin pienikin käynti on mahdollista.

Sinne täytyy mennä uudelleen, kuvat hehkuivat väreissä ja olivat sommittelun riemua! Tuli äiti ja opetukset mieleen, kaunista.

Muistot tulvahtivat eilenkin illalla mieleen katsoessani Teemalta kiinalaista elokuvaa ”Jäähyväiset”. Siinä törmäsi amerikkalainen ja kiinalainen kulttuuri yhteen ja miten lie, mutta elokuvassa kiinalainen oli ehdoton voittaja.

Oli suvun ikämummo, joka sairasti syöpää. Kaikille oli selvää, että tauti on kuolemaksi, mutta se pidettiin salaisuutena, myös lääkäri osallistui tulosten väärentämiseen. Se oli kova paikka amerikankiinaiselle nuorelle, mutta taivuttava oli. Järjestettiin suuret häät, juhlittiin ja iloittiin, pidettiin mummo onnellisena. Totuus kerrotaan vasta viime hetkellä, tämä oli kiinalainen elämän viisaus, elät onnellisena niin kauan kuin sairaus sen sallii, miettimättä hoidon aikana kuolemaa ja rakkaista eroamista. Länsimainen ajattelee yksilöä, kiinalainen ajattelee aina yhteisöä, näin nuorelle amerikankiinalaiselle kerrottiin ja niin sen kuuluu olla. Ja niin se kai on.

Muistot luultavasti tulvahtavat monenkin mieleen, kun näytän tässä kuvan tekemisistäni parina sateisena päivänä. Tiedän yhden ainoa, jolla tällainen kone on vielä käytössä,

tallella voi olla monellakin, mutta kuka nyt enää korjaa vaatteissaan tai tavaroissaan yhtään mitään! Ostamme uuden. Paitsi minä, joka jostain oudosta syystä olen aina rakastanut paikattua enemmän kuin ehjää ja antanut lasteni kärsiä harrastuksestani läpi kouluvuosien. Mies löysi kaappinsa pohjalta kolmet täysin ehjät mustat nahkakengät, ihmetteli monia ostoksiaan aikoinaan. Nyt voi kiltisti heittää kahdet kannattomat ja pohjattomat roskiin, vaikka se säästäväiselle pahaa tekeekin.

Se kamala huhtikuu

 

Huhtikuusta sanotaan, että se on kuukausista kamalin. Ja silti sen pitäisi olla monelle, minullekin yksi parhaista, sillä sehän on täynnä lasteni ja ystävieni sekä heidän lastensa syntymäpäiviä, eli ”olipa kerran ja voi niitä aikoja” ! Mitäpä muuta tässä aamupäivää löhöillessä miettisi, kuuntelisi lintujen kevätsirkutusta, niillekin huhtikuun julmuus on tullut todeksi Pääsiäisen lumimyräkän vuoksi, mistäpä peipposille hyttysiä? Karkuun on mentävä, jos onnistuu.

Julma Huhtikuu kohtelee ikävästi mummoihmisiä, ei tule Pääsiäiskorttia ja muita lukulaitteita kun ei hallita, niin heikolle mummot jää. Tämä mummo sai sentään neljä ihan oikeaa paperista korttia korttikulhoonsa,

joten vielä sitä ei ole tarvis antaa museoitavaksi, yhdelläkin pärjää. Kortittomuudesta en sentään voi Postia moittia, vaikka muutenhan sille vitsoja voisin kantaa, taas kerran. Vanhimman pieni synkkäripaketti tuli takaisin ja vaikka sen laittaa uudelleen , niin eihän se enää ole ”synkkäripaketti”! Kaikki oli tehty oikein tullilipuketta myöten, mutta joku oli lähetyksen aikana kastellut viivakoodin suttuiseksi ja eihän Posti osannut nettiin kurkistaa tarkistaakseen siellä minullekin näkyvät tiedot!

Että vaikka kovasti ollaan ns tietoyhteiskuntaa, niin näinkin pienestä se tiedonkulku voi katketa, onneksi olin kirjoittanut ikitussilla ihan vanhanaikaisesti paketin päälle osoitteet, sitä se uuden ajan Posti sitten osasi lukea ja toimitti paketin minulle...vaikka olihan siinä se toinenkin osoite näkyvillä. Ei osannut postipoika sanoa muuta kuin ihmetellä ja teki uuden lähetteen. Paketti tulossa sinne Rapkon taa...

Kevät tuli ennen tuota valkoista myräkkää ja minä avasin vaatekomeroni liukuoven tarkoituksella siirtyä tyhjennyspuuhiin. Seisoin avatun kaapin edessä epätietoisena, mikä noista yli kymmenen vuotta vanhoista joutaisi kiertoon, mutta eihän siis mikään! Ei edes se tummansininen kudottu liivi, jota olen ahkerasti käyttänyt läpi monien talvien. Nostin sen käsiini ja ihmettelin, jotta kuka roisto on laahannut sitä tosi pölyisellä lattialla, sehän oli ihan toisen värinen monesta kohtaa?! Vastahan se oli ylläni ja ihan oli ok, ei kukaan huomauttanut mistään tai mitään, joten eihän siinä nyt muuta ole voinut tapahtua! Kirkas kevätaurinko porotti huoneeseen, viskasin liivin sängyn päälle ja aloin tutkimustyöhön. Näpräsin, puistelin, hankasin—kunnes suureksi surukseni oli todettava, että eihän ne värikadot pölyä olleet, liivi oli kärsinyt vuosista, se oli kulunut vaate! Kevät kevät, kirkas valo paljastaa kaiken, kertoo laiminlyönnit ja siivouspuutteet, nyt se kertoi, että vaatekaapissani on vaatteita, joiden ikä on tullut päätepisteeseen. Pesuaine mainostaa, että ”kun käytät meidän pesuainetta, vaatteesi saavat vanhan värisi takaisin!” Rapakon takainen sanoi, jotta pistä värisammioon, minä tuumasin, jotta taidan odottaa pimeää marraskuuta, sitten se taas on käyttökelpoinen. Laitoin liivin takaisin kaappiin, enkä pussittanut muutakaan, ovi on taas kiinni. Jostain mielen syvyyden koloista täytyy johtua, kun kuljen niin mielelläni ikivanhoissa ja liki rikkikuluneissa, oisko syy lapsuudessa? Äiti sanoi aina, että ”älä nyt sitä uutta laita, likaantuu pian” ja yleensä se uusi laitettiin sitten, kun se ei enää ollut ihan uusi. No, ajat oli toiset silloin.

Kerkesin minä kevättä kokeilla just ennen sitä myräkkää. Istuin parvekkeella lukemassa kirjaa ja ihailemassa pikkunarsisseja, olin lomittanut ne kuusenhavujen sekaan valon kunniaksi, vaikka sen kunniaksi en muuten juuri hehkutakaan.

Parveketakki, entinen koirankuljetustakki, joka sekin on yhtä iäkäs kuin keskimmäinen tytär, landelta muistosaappaat ja villainen peitto takapuolen alle, sillä pärjäsi. Se oli se yksi päivä ja sitten tuli lunta, poikittain, alhaalta ylös ja toisin päin. Minulla oli Alma-koira hoidossa ja sehän meni ihan sekaisin uudesta talvesta, mummoikäisen lenkki jäi seisoa paikallaan kun Alma ryntäsi ympäri ja ympäri, olihan sitä ilo katsella. Vaikka talvi on minun suosikkini, niin onhan ihan mukavaa, kun tulee kevät. Liian kirkkaasta valosta huolimatta.

Lapsenlapsi sai kirjeen, jossa vahvistettiin pääsy Liikuntaluokalle. Sankari on tyytyväinen, koulumatka ei hankaloidu ja viereiset kentät ovat tuttuja. Toki siinä on myös Kirjasto, jota tämä Mummo koetti tehdä tutuksi Pikkumiesaikoina, ehkä se tuttuus sieltä vielä löytyy ja kimmoke painetun sanan voimaan kasvaa. Sana liikunta pitää sisällään monta tapaa liikkua, nytkin on jo monta harrastusta tullut tutuksi, laskettelu, uinti, tennis, kaikkeen ei pienenkään ihmisen aika veny, näin hyvä vaikkei sitä muusikkoa lapsesta leivottukaan. Leiri-ihminen äitinsä tyyliin hänestä kuitenkin on kehkeytynyt, samoin varsinainen kyläluuta, mikä lienee peruja  Mummolta, kavereita on, yökyläillään puolin ja toisin, onnellista näinä kurjina koulukiusaamisuutisten aikoina. Kyllä se siitä.

Suomisen Olli

Minulle on nyt käynyt kuin Suomisen Ollille, olen rakastunut Tuuliaan, koulun kauniiseen laulunopettajaan. Vanha suomalainen elokuva  ja ”Suomisen perhe” on tyydyttänyt muistojen Pääsiäistunnelmaa, sillä Pääsiäinen meille on yhteisen elämämme varsinainen alku, muistutus köyhyydestä, jolloin ei edes yhteen pääsiäismunaan olisi ollut varaa, vaikka tuskin siihen aikaan niin sanottuja pääsiäismunia oli olemassakaan! Pussi puolukoita ja makrillipurkki, pysyi ainakin hoikkana. Niskavuorethan ovat minulle ne muistojen paratiisit, mutta kyllä Suomiset lähestyvät ihan siihen samalle viivalle, ehkä jopa joskus ohikin eikä juuri vähiten maan mainion Lasse Pöystin vuoksi.https://elonet.finna.fi/Content/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet?p=/1940-1949/suomisen-perhe-elokuvat

Olen siis täysin hurahtanut tuohon oman koululaiseni ikäiseen Olliin.  Syytä siihen miettiessä jäin ihmettelemään, onko nykyajan koululainen erilainen kuin tuon nelkytluvun koululainen? Vai onko koulu muuttunut ja samalla muuttanut koululaisemme totisemmiksi, pieniksi aikuisiksi, joilta vaaditaan järkevää käytöstä ja oppimisen ymmärtämistä jo alakoulussa?!

Ollin elämä kulkee kepposista ja kujeista toiseen, rehtori ymmärtää tai ei, samoin perheessä äiti huolestuu ja isä keskustelee, kotiapu ja Mummo ymmärtävät sekä Ollia että pikkusisko Pipsaa, lasten välit ovat niin kuin lastenkirjoissa ikään. Valitettavasti tämän ajan mittapuulla Olli luokiteltaisiin häiriköksi, ylivilkkaaksi ja hankalaksi, kepposet koulukiusaamiseksi. Minun äitini oli piirustuksen opettaja ja hän oli usein se ainoa opettaja opettajanhuoneessa, joka puolusti näitä Olleja, niinpä muutama Olli sitten onnistuikin elämässään saavuttamaan taiteilijan uran, onpahan ihan omassa sukulaispiirissä yksi muinoin puolustettu Olli, ihan hyvä kolmen tyttären isä hänestä kehittyi.

Tänään Olli sitten rakastui. Hän on jo kuusitoista vuotias, hiukset tukevasti laineilla, pituuttakin tullut. Kouluun tulee kaunis lauluopettaja, jota esittää Ansa Ikonen, kaikki pojat rakastuivat.

Minua huvittaa katsella Ollin hiuslaineita ja golfhousuja, kirkkaita silmiä, jotka haaveksien seuraavat Tuulia opettajan lauluja. Olipa kerran Vaasassa saman ikäinen koululainen, jolla oli laulunopettajanaan Irma Rewell, maankuulu kaunis operettitähti, jonka ”Mustalaisruhtinatar” vei varmaan jokaisen vaasalaisen pojan sydämen.

Perhetuttavana tämä opettaja vieraili kahvipöydässä ja ei ilmapiiri varmaan kovin kaukana Suomisen perheen tunnelmasta ollut, mutta saiko silloinen kiharapää samanlaista ymmärrystä onnettomalle rakkaudelleen kuin Olli tämän päivän elokuvassa?! Ehkä, eipä ole minulle Anoppi tietoa raottanut.

Samaisesta asiasta on toinenkin muisto, mutta ihan oma sellainen. Vanhaan  kouluumme tuli nuori kaunis saksan opettaja, oli pitkät sirot sääret, kapea hame ja korkokengät. (Meinasin sanoa piikkarit, se taitaa nykykielellä ohjata ajatuksen urheiluun ja kentälle?!) Pitkä tukka lisäksi ja koulussa joitain tunteja käyvät Lyseon pojat villiintyivät.

Opettajanhuone oli toisessa kerroksessa ja sinne johtivat kapeat kierreportaat, joissa oli leveä kaide. Siinä tämä opettaja sitten istuskeli ja sirkutteli pojille, kertoili varmaan samoja interrail-juttujaan pitkin Saksan maata kuin meillekin sitten tunnilla, mutta vastaanotto oli varmasti hedelmällisempi siinä portailla! Pojat ainakin tulivat mielellään vastapäisestä Lyseosta ”koulutunnilleen”, tunnin laatua en enää muista.

Opettajan vaikutus oppilaaseen oli silloin suuri, minne se nykyisin on kadonnut, kun opettaja tuntuu olevan vain välttämätön paha?! Ihan ok tai jotain, oisko ääk tai mässy?! Tällaiset uudet sanat on koottu nyt Kielitoimiston sanakirjaan, tuskin ne ovat sopivia vastauksia tuohon kysymykseen, mutta yhtä hyvin voinen niitä käyttää, eipä monikaan tämän lukija tiedä niiden merkitystä –vielä. Neljäsataa uutta sanaa entisten lisäksi. Ei käy kateeksi maahantulijoita, joilta vaaditaan suomen kielen oppi, hirvittää ajatuskin, että jo täällä asuvat muun kieliset, suomen jo ikään kuin oppineet, hallitsisivat myös näiden uusien sanojen käytön, kun niitä ei kotosuomalainenkaan hallitse, eikä tule hallitsemaankaan.

Vanhaa Helsinkiä on mukava katsella, kuvakulmat on kauniisti ajateltu ja moni jo purettu rakennus on elokuvassa vielä nähtävillä, kuten Norrmenin linna Katajanokalla. Poikien vaatetus ei tunnu oikealta pitkine miehen housuineen, pikkutakkeineen ja hattuineen, mutta ehkä Lyseon pojilla oli moiset vaatimukset.

Jos Ollin kanssa palasinkin lapsuuden muistoihin, niin juuri lukemani kirja ”Viimeinen kesä”

muistutti minua juuri tästä ajasta mitä kauneimmalla tavalla. Päähenkilö oli melkein ikäiseni, tuomittu kaupunkiasuntoon lääkärin määräyksestä ja kaipuu maalle mökille lapsuudenystävän kanssa oli ylitsepääsemätön unelma. Jos vielä kerran voisi viettää siellä kesän, sen viimeisen. Ihmisläheisesti kerrottu kuvaus kahden eri sukupolven ystävyydestä kosketti tuntojani, tuli uniin.

Valo lisääntyy

Kahtena yönä on mustarastas lurauttanut muutaman soinnun mittaisen laulunpätkän, samana  yönä lokkipari kävi kokeilemassa omaa laulutaitoaan ja taisi huomata sen vielä yhtä vajavaiseksi kuin tämän kirjoittajan, ei tullut kokeilemaan toista kertaa, vaikka kalenteri ilmoitti kevätpäivän tasauksesta, eli silloin pitäisi jo kevään tulla! Mutta kyllä tämä yöhaistelija tuntee nenässään avonaisesta parvekkeen ovesta puhaltelevan kevätilman, Helsinki ei petä, Pääsiäinen on tulossa ja silloin on täällä kevät, näkyy se sitten missä näkyy. Säätiedottelijat näyttävät talvisia lumikuvia, povaavat lunta kartan mukaan koko Suomeen, mutta ennustus on tainnut livahtaa ihan väärään maapallon toiselle laidalla,

sillä Kuubalaislapset keräilevät innoissaan rakeita ämpäreihinsä ja tytär Rapakon takana hermoilee Pääsiäisen sade-ennusteita Kaliforniaan! Päätin kuitenkin lähteä luottavaisena katsomaan miten Kasvitieteellisen puutarha herää kevääseen, johan krookukset ja narsissit kukkivat Rapakon takana, ei kai meillä voi sen huonommin mennä! Tokoinlahden lintuparatiisissa lauleli säveltäjämme Sibeliuksen kansallislinnuksi nostama valkoinen joutsenpari  korealla äänellään, jota säesti moninainen vesilintujen kuoro, kyllä se ihan keväältä tuntui. Varpusetkin sirkuttivat pensaissa lenkin varrella ihan kuin eivät olisi edes tietoisia oman katoamisensa vaaravyöhykkeestä. Ja tietysti takuuvarma kevään merkki ovat tietyöt!

Kaisaniemen vanhan ravintola on remonttinsa tehnyt ja odottaa kävijöitä, mutta kaupunkipa suuressa viisaudessaan on ajoittanut kaivuutyönsä juuri nyt ja ihan Ravintolan kylkeen, ei siinä ainakaan Vappubrunsseja ulkoa nautita! Hiekat oli kuitenkin harjattu kadulta pois ja askel eteni kamera –tosin kännykkä sellainen- valmiina tallentamaan pienenkin vihreän varren, krookuksen kukan tai sinivuokon. Ei ollut ainuttakaan, ihan uinui vielä talvilevossa koko puutarha.

Kun minä käännyin Puutarhaan, mies jatkoi matkaa jonnekin Kallion uumeniin asfalttiteitä pitkin, mitäpäs minä siinä miettimään, kun jo puolessa välissä matkaa olin, siis elokuviin. ”Madelenen Pariisi” oli luvassa, alkukuvista päätellen ihan katsottava.

Kuvittelin pääseväni matkalle Pariisiin, mutta enimmin istuin taksissa ja seurasin 92 vuotiaan mummon reissua omasta kodista vanhainkotiin. Ja niin siinä kävi, että tärkeäksi tuli muistelot, valokuvat ja kertomukset, hymähtelin itsekseni, että näin se on muuallakin, en ole ainut joka muistoja kerää ja purkaa niitä sitten sitten sopivasti omaa itseään lohduttaen. Kovin oli elokuva ranskalainen, mitä nyt sillä termillä ymmärrän, takaumissa moneen asiaan kantaa ottavaa, kuten väkivaltaan, juoppouteen, naisen sortoon, mutta sitten myös kovin palkitsevaan ystävällisyyteen.

Elokuva olisi sopinut samaan kategoriaan Kaurismäkeläisen kanssa, samoin juuri älyttömän huomion saaneen elokuvan ”Mummola”, tosin vastakkaisesta mielipiteestä. Ollaan me suomalaiset outoa kansaa, kun palkitaan alkoholistin hallitsema perhe-elokuva! Tämän päivän Hesari onneksi ymmärsi asian oikean moraalisen laidan, kun kirjoitti näin: ”Kuolleet lehdet ” on elokuva keski-ikäisestä alkoholistista ja karsea alkoholistimies on myös ”Mummolassa” keskeisessä roolissa.” Pääpaino sanalla karsea, sanoisin.

Hesarissa oli tänään toinenkin ”hauska juttu”. Nimeltään Nokkonen kirjoittaa kirjan taideväärennöksistä, kertoo kuinka muun muassa Valamon luostarissa myytiin keksityn suvun aarteita ja Henri Matissen suuhun on laitettu sanat:” Olen maalannut kaksituhatta teosta.Viisituhatta niistä on Yhdysvalloissa.”

Taitaa mennä sormi suuhun monessa kulttuurikodissa vanhoja perittyjä aarteita katsellessa, uskaltaako vai ei ja onko oikea vai ei. No, tuota ongelmaa ei minulla ole, seinät ovat täynnä itse ottamia valokuvia, niiden kertomia tarinoita on lohdullista lueskella.

          Hyvää Pääsiäistä kaikille.