Pääsiäisiloa!

 

Siirryttiin kesäaikaan, joku sanoi, että kellonajan siirtäminen vaikeuttaa sopeutumista eli voinen syyttää juuri tuota tästä omituisesta olemisen hankaluudesta, hitaudesta päällimmäisenä huolenani. Voihan sitä kutsua laiskuudeksikin, en kommentoi siihen tai sitten ihan vaan iän tuomaksi kummallisuudeksi, en kommentoi siihenkään, jätän muut kommentoimaan. Kellojen eteenpäin siirto aiheutti sitten sen, että sunnuntaina olikin jo yllättäen iltapäivä käsillä, kun aamuteetäni hörpin. Mies oli syönyt puuronsa jo joskus kukonlaulun aikaan ja ehdotteli ajelulle lähtöä, ei mitään  kiirettä, mutta vartin kuluttua olisi hyvä! Siihen jäi Hesari iltalukemiseksi, teekin meinasi mennä väärään kurkkuun äkkinäisestä heräämisestä, vaikka tuttuahan tuo oli, pohjalainen on aina ainakin vartin liian ajoissa.

 Porvoo olisi suuntana, ehkä, siellä ei ole ajeltukaan aikoihin. Eipä ollut tuttu tie juurikaan uutta asutusta saanut reunoilleen, tyhjää oli, mutta kun oli tarkoituksena pistäytyä kahvilla vanhassa Porvoossa, suunnitelma petti. Mies kun ei halunnut ulkoilua ja autolle ei nyt löytynyt tilaa,

niin ajelimme torille asiaa ihmettelemään. Palmusunnuntai, kuinkas se oli päässyt unohtumaan, vaikka edellisenä päivänä siitä meitä oikein muistutettiin! Tuossa kun seurasin kansan vaellusta Vanhan kaupungin kirkon nurkilla, toreilla ja kapeilla kaduilla, ei ole ihme, että vakinaiset asukkaat valittavat turistiryntäyksestä. Tämä oli ihan peinoiskuva Venetsiasta ja varmaan nykyisin monesta pienestä historiallisesta kaupunpungista, kapeat kadut olivat reunoitettu autoilla, hyvä kun ohittamaan onnistui.

Kahvia saa muualtakin, tuumattiin ja suuntasimme kotia kohti. Siinä autoradiota kuunnellessa ohjelmassa oli ”Pääministerin haastattelutunti”, seurasi oudot tapahtumat, jäimme siis kanavalle. Ukrainan drooneja oli pudonnut Kouvolaan kaksin kappalein. Harhautus, vahinko vaiko uudelleen koodattu naapurista?! Sota ja tuho on tullut sietämättömän lähelle, Viipuria, Pietaria, Laukaansuuta ja Koivistoa, entisiä Suomen alueita, on tuhottu drooneilla.

Alle sata kilometriä ei ole mitään, kun puhutaan tuhannen kilometrin kantamasta, ei tässä nyt pelko ole vallassa, mutta outo tunne ja inhottavuus joka ikistä kolmea diktaattoria kohtaan! Kuinka heille ei ihmishenki merkitse yhtään mitään? Öljy ja raha, uskomatonta, että kansa antaa heidän mällestää, tuhota ja tappaa. Kotona sitten jatkui tiedotustilaisuus, sitä ruodittiin ja mietittiin, mitä se meille, pienelle Suomelle pitkän rajan naapurissa merkitsee. Eihän se hyvää merkitse. Muistan, kun sodan kokenut Linda eli ja hänen kanssaan kinasteltiin uudesta sodan mahdollisuudesta. Vähän minä tiesin ihmisestä, kun sanoin, että seuraava sota käydään koneiden kesken, ei siinä ihmistä tarvita. No, koneita nyt on käytössä, mutta ihmisiä se tappaa. Lindaa olisi nyt naurattanut, hän olisi voittanut vedon.

Pääsiäinen on tulossa ja vaikka minä unohdin, niin pienet kaksoset eivät onneksi unohtaneet,

he tulivat virpomaan ja lauloivat lopulta ihan oikean virpomislaulunkin! Samalla tuli kotimme pääsiäsitiput aseteltua tyttöjen mieleisiin paikkoihin, joten meillä on nyt pääsiäistunnelmaa droonien tippumisesta huolimatta.

Kännykän Palmusunnuntain kuvasta huomasin sitten, että vitsoja on tullut tehtyä, isällä oli kantamuksissaan laatikollinen höyhenillä koristeltuja oksia! Kaksi on ollut tekemässä, montahan niitä tulee, toivottavasti pääsiäisnoidalla on ollut karkkipussi runsas.

Kun on tässä kasvamassa tyttären perheessä urheilullinen teini, niin isolla korvalla kuuntelen siskontytön ja kaksosten äidin kommentteja nuorten nykyisistä vaaroista, joita hän yrittää käydä torjumassa keskustelujen ja esitelmien muodossa eri kouluilla nuorten keskuudessa.

Työ tapahtuu Fressiksessä, kävin sivuilla ja kopsasin sen tähän, Tuulihan sai THL:n   tunnustuksenkin työstään ”Aseman lapset ja syöpä”-projektista. Tärkeää työtä ja joutaa päästä tähänkin blogiin mukaan ihan kuvan kanssa.

Pääsiäinen on aikaisin tänä vuonna, se tietää monta onniteltavaa, ensimmäinen jo ihan Pitkänä Perjantaina. Kun Amerikka on inhottava ja lopettanut postinkin kulun meidän välillä, niin on sitten yritetty toista maata, jospa se onnistuisi! Viikon lopulla sitten kuullaan, minne paketti purjehti, Floridaan vai Californiaan! Mämmi säästetään naapurille, ilman kermaa ja sokeria.

Maaliskuinen viikonloppu

 

Kevätpäiväntasaus, sininen taivas, matala aurinko ja täyskuu, eiköhän siinä ole jo tarpeeksi yhdelle migreenikolle. Päivä oli myös pelipäivä ja tyypilliseen särkypäivään kuuluu, että hieman holtittomasti tulee eleltyä, kuten tarjoiluvaiheessa pelikaverini huomautti! Bridge on riskinhallintapeli ja ainahan voi olla iloinen, että on uskaltanut, pieniä ovat huolet jos ne tuohon jäisivät. Mutta eivät siihen jääneet. Puhelu HUSsista oli onnistunut tavoittamaan miehen puhelimeen, siellä kerrottiin, että nyt ei lääketiede enää kykene ihmeitä tekemään, se on nyt sitten tässä. Aika rajulta se tieto tuntui, kun se lopulta kerrottiin näin ainoana tiedotteena, vaikka olimmekin sen jo hyväksyneet. Silti, ihminen on kumma eläin, sen toivo ei lopu. Elämä jatkuu, kunnes loppuu, niinhän se meillä kaikilla.

Yhden elämän loppua olimme todistamassa lauantaina. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi ja uuden uutukaisen kappelin tuoreen puun tuoksu loi onnellisen tunteen, kaikesta huolimatta elämä on armollinen kulkijaansa kohtaan, kun on lähdettävä, me ystävät ja omaiset tunnemme, että hyvä on näin nyt. Pienimuotoinen joukko kokoontui tyttären kotiin muistelemaan mennyttä taivalta, ensin suru sitten ilo, molemmat tunteet mahtuvat.

Täyskuun häiritessä nukkuvaa, luin aamuyön tunteina loppuun pitkään käsissä pitämäni dekkarin ”Kuka pimeässä kulkee”.

Meillä oli Kirjalauantaissa luettavana kirjoja Helsingin yöstä. Olin saanut kirjan perjantai-iltana, lauantaina jutun piti olla valmis, no enhän ollut edes kansia avannut, kun välähti, että nyt minä kokeilen tekoälyä! Pyytelin siltä referaattia kirjasta, mutta en pitänyt. Sitten pyysin keskittymään kirjassa Hesan yökuvauksiin ja sehän nopeasti kehitti kokoon koko sivun jutun, jonka sitten kelpuutin esitelmäksi. Pidin esitelmän, kerroin jäljestäpäin, kuka sen teki, eipä tuo herättänyt suurta kummastusta, pienen pöhähdyksen kerhon hyvin kirjalliselta ikäjäseneltä, joten katsoin selvinneeni. Toistaiseksi tyydyn omaan tuotantooni, tiedä sitten tulevaisuudessa, kuinka moderniksi taivun. Elina Backman on kirjoittaja, paljon kehuttu, mutta tämän jutun kohdalla eteneminen oli hidasta, tuntui jotenkin tahmealta, vaikka juoni olikin ”oikeanlainen”.

Sunnuntaiaamu meni unten mailla, aamuteekin Hesarin seurassa ja sitten tapahtui mukava yllätys! Ystäväpari ilmoitti tulostaan, jos ollaan kotona!

Kotonahan me, minähän tykkään nopeista päätöksistä, olipa mukavaa tavata, jutella ja muistella menneitä. Mieskin rupesi kertomaan elämänsä kulkua, kuinka kaikki meni ja missä meni. Taas kerran tuumasin, jotta olisi pitänyt osata nauhoittaa talteen, enhän minä edes joka kiemuraa muista, oikeastaan en edes ole ollut tietoinen kaikista kuvioista, minähän keskityin lapsiin ja eläimiin, niin että olihan se hämmentävää ja valaisevaa kuunnella, missä kaikessa sitä on elämässään ollut osallisena.

 Ja tähän se on johtanut. Tänään päästiin seuraamaan Kruunusillat-ratikan ihka ensimmäistä koeajoa! Sattumaahan tuo oli, sillä ilma oli upea, mutta hyvin tuulinen, joten päätimme lähteä ratikalla sisämaahan päin ja jotenkin se lipsahti nurjaan suuntaan, sillä löysimme itsemme 13-ratikassa suuntana Knihti.

Kun kerran sinne asti, niin samalla sitä kävelee Korkeasaaren uuteen sisääntulorakennukseen Merihaan sillan kautta ja siellä se ratikka eees taas ajeli! Aikamme sitä ihmettelimme, sitten ihmettelin uuden rakennuksen kahvilan komeutta, sitä kautta mennään sisään Korkeasaareen.

Nyt ei menty, käytiin vaan kahvilla ja jatkoimme kuljeskelua Isoisän sillan suuntaan, ohi entisen kahvila ja lippurakennuksen, joka nyt seisoi hylättynä paikallaan. Toivottavasti siihen keksitään jotain uutta toimintaa kesäksi ainakin, näiden vanhojen rakennusten hylkääminen näyttää olevan Helsingin päättäjien uusin harrastus.

Naisten päivä...

Katselin tuossa vuoden nelkytviisjuhla albumia, meitä oli paljon, sillä talo Kansantiellä suosi suuria juhlia, se oikein tykkäsi niistä! Ja kun se niistä tykkäsi, niin niitähän pidettiin, kun sattumoisin talossa oli myös sellainen emäntä, joka rakasti suuri kotikutsuja. Mikä tahansa suurempi tapahtuma tuotti aiheen juhlaan, kerätä kaikki mahdolliset ystävät kokoon, taloonhan mahtui ja kamera rakasti kuvata ihmisiä yhdessä ja erikseen juhlatunnelmassa. No, nämä olivat nyt syntymäpäiväjuhlat, aikaa oli kulunut parin päiväisestä synkkäristä neljäkymmentä vuotta, taloa ei enää ollut, eikä ollut juhliakaan. Laskimme kuinka moni juhlassa olleista oli poistunut tästä maailmasta, mies sai tulokseksi seitsemän. Onneksi on muistot joihin voi aina palata albumin sivuilla, onneksi olen tällainen tallentaja, muutoinhan moni heistä jäisi unholaan ainakin meidän mielissä.

Tiistai keskipäivän vietin tyttären parantavien käsien hoidossa, samalla olin lupautunut oppilashaastatteluun ja sepä olikin aika valaiseva kokemus. Siitä on tosi kauan kun minun on täytynyt kerrata elämääni toisen silmin, siinä se näyttikin jotenkin toisenlaiselta kuin omilla silmillä tarkasteltuna. Oliko ratkaisuni olleet oikeita ja oliko ne yleensäkään siihen aikaan mitään ratkaisuja, sitähän vain elettiin niillä eväillä, mitä oli siihen asti ennättänyt itselleen kerätä. Oman mietintänsä aiheutti kirja jota olin edellisenä yönä lukenut,

Anni Polvan ”Elettiin kotirintamalla”.  Joku kirjaa kehui ja minä sen tilasin, ihmetellen miten hän nyt tällaiseen aiheeseen oli tarttunut, tuo nimihän oli tuttu lapsilleni muun muassa Tiina-sarjoista. Kuinka monet kerrat olenkaan vertaillut nelkyt ja viiskyluvun aikaa tuolla keskisessä Suomen Ateenassa ja aikaa etelä- Suomen rannikkoseuduilla, kuinka se on kuin kaksi eri Suomea! Tämä kirja sai silmäni lautasen kokoiseksi lukiessani Polvan päiväkirjoihin perustuvaa omakohtaista elämää Turun seudulla sodan aikoihin. Miten köyhää voi ihmisen elämä olla ja miten sellaisestakin elämästä onnistuu selviämään! Puutetta on ollut muuallakin, mutta jos tuo kaikki oli totta, niin ihminen selviää ihan mistä vain! Ensin ajattelin, jotta tämäkin kirja pitäisi luetuttaa nuoremmalla väellä, sitten muistin vanhimman sanat, kun isänsä moitti kertoen, että ” ei Vaarilla ollut lapsena edes kenkiä ” :  "Ei ole minun vikani, että olen syntynyt tähän aikaan, minä haluan nuo saappaat”! Niinhän se on, myös tänä aikana, lapsi syntyy nyt eikä eilen.

Päivällä oli tullut suomi-leffa, jota emme olleet aiemmin nähneet ja jossa oli hyvät näyttelijät. Yritin katsella sitä Areenasta, siellä kun on nyt 100 elokuvaa YLEn kunniaksi tarjolla, vaan eipä ollut tätä. Tulin sitten tietokoneelle, etsin Finnan sivut ja sieltä löytyi Maila Talvion romaanin pohjalle tehty elokuva ”Pimeäpirtin hävitys”!

Harvoin, jos koskaan, on Tauno Palo ollut näin inhottavassa roolissa, kartanon mahtavan isännän ominaisuudessa omatunto ei kolkuttanut palvelusväelle edes elokuvan lopussa. Itse elokuva oli harvinaisen voimallinen, se meni tunteisiin, vaikkakin kuvaus ja laatu olivat kauneudellaan mieleen painuvia.

Tänään on ollut hyvä päivä. Keväistä ilmaa haistelin aamusella, kuuntelin linnun vihellystä, oisko ollut punatulkku, eihän nyt sentään vielä punavarpunen, lintujen tuntemus on melkein kadonnut kun olen poistunut landelta. Oli mikä oli, kevätlintu kuitenkin ja siitä tuli hyvä mieli. Tein joitain kotisiivouksia, luin lehteä ja huomasin jotta tänään olisi oopperassa baletti ”Don Quijote”,

ihan vanhan ajan malliin tanssittu. Myssypäinen ei lähtenyt mukaan, sain siis kävellä yksin Töölönlahden rantaa, tosin yksin ei ole oikea termi, sillä kevät on tullut sinnekin! Sortsihousuisia nuoria juoksijoita juoksee ohi kumpaankin suuntaan, kateellisena katson, kun parikymppinen nainen tulee ylämäkeä hölkäten, samalla jutellen kaverilleen, eikä edes ole hengästynyt, kun minä taas tunnen olevani hengästynyt pelkästä kävelemisestä alaspäin! No, kai minun pitää olla kuitenkin iloinen, että alamäkikävely onnistuu! Tässä iässä on tuollaisestakin outoudesta oltava kiitollinen.

Se baletti. Se oli oikea vanhan ajan baletti. Siinä oli ihan kaikkea, sekä sooloa että isoa liikettä koko tanssiryhmän kanssa. Puvustus oli tietysti upea ja musiikki, se oli kaunista! Aina on ihan nähdä oikeaa balettia oikeassa ympäristössä ja

                                              Oopperatalo on just hyvä sille!

Maaliskuun tasapainoilua

Kun yhdelle annetaan poistumiskäsky ja toista odotetaan tulevaksi, niinhän se tasapaino elämässä säilyy. Maaliskuun syntymäpäiväkirjan sivut täyttyvät sekä syntyneistä että kuolleista, aika tasaan ovat merkinnät menneet, kun tuota vilkaisin. Tällaista odotuksen tilaa emme ole vielä aiemmin kunnolla kohdanneetkaan, tauti etenee, mutta mieli ja kunto pysyvät ennallaan. Oikeastaan mitään mustaa villamyssyä suurempaa kurjuutta ei tässä hetkessä ole, myssy lämmittää ja siihen on tottunut, mutta miksikään juhlavaatteeksi se ei tunnu taipuvan, vaikkei Musiikkitalon vahtimestari toista kertaa myssystä kyselisikään.

Huomenna soitellaan pianoa, taidan mennä kuuntelemaan. Mutta ensin menen pelaamaan, torstai on pelipäivä, sitä en peruuta. Perjantaikin on pelipäivä, sen saatan joskus syystä peruuttaakin, nytkin saattaa käydä niin, sillä HUSsin ajanvarausihmiset ovat ajatelleet, että on paras laittaa eläkeläiselle varhainen aamuaika, silloinhan hän on kaikkein virkeimmillään!

Väärin ajateltu, eläkeläispotilaan aamut ovat nahkeita ja tarvitsevat kaksia aivoja, jotta kaikki mukaan annettava tieto kulkee kotiin asti.

Millaista tietoa sieltä sitten mukaan saa, antaa suunnan koko sille perjantaille, joka sattumoisin on myös yhden syntymäpäivä, nautitaanko ne kakkukahvit pelin lomassa vai tippa silmässä kotinurkilla. Mutta senhän näkee sitten, kakku kannattaa joka tapauksessa hankkia, eilistä et takaisin saa ja huominen voi olla sitten ihan mitä vain.

Tämän vuoden alku on ollut outoa” ehkä ja odotellaan pari päivää” aikaa, hidastelua ja odottelua. Keskittyminen on ollut vaikeaa ja sen olen huomannut kirjoissa, joita on tullut luetuiksi, mikään ikävä ja surullinen ei nyt ole ollut ollut yöpöydällä. Mukavia ihmisiä, maisema johon olet voinut samaistua, sujuvaa dialogia ja hauskoja tarinoita. Miksei niiden seurassa viihtyisi, siihen ne on tarkoitettu, ”hyvän-mielen-kirjat”.

 ”Talvikaupunki”, Maija Kajannon Kahvila Koivun sarjan jatkoa oli mainio turistimatka Helsinkini omiin nurkkiin maalaisoletetun näkökulmasta. Oli hauska huomata, että kaupunkiin outona tulevalle oli Airbdb- kämpän pöydällä luettelo kohteista,

jotka kannattaa ottaa tutustumisohjelmaan ja joka ikinen kohde oli myös minulle tuttu ja mieluinen. Jos en jostain kohteesta ihan kaikkea tiennyt, kappaleen alussa oli lyhyt tarina paikan historiasta, todella suositeltava opus ihan siinäkin mielessä. Ja olihan siellä sitten lopussa se ihana mieskin, tottakai. 

Jari ja Kati Tervon mainiot juttutarinat tyhjän pesän kurjuudesta ja miten siitä sitten luodaan uusi perhe, vauvoineen. Tosin tämä vauva oli tuosta karvaisesta päästä, merkiltään Borderterrier.

Enpä olisi ennen kirjojen ”Ukko” ja Ukko ja mökki” uskonut, että tämä pariskunta onnistuu saamaan itsensä täydelliseen koirahöperyyteen, heillähän elämä muuttui täysin Ukon tahtiin ja niitä juttuja oli hauska seurailla. Toivottavasti itse Ukko tajuaa kuinka tärkeä otus hänestä on heille tullut, minä kyllä tajuan ja muistan kuinka perheen lemmikki hoitaa koko porukan sydämet kuntoon.

Jäin pelin jälkeen Kamppiin lukemaan kirjaa ja kahvittelemaan, sillä illalla oli konsertti. Odotus oli mukavanlainen, luvassa oli Brahmsin pianokonsertto. Myssypäinen ei mukaan lähtenyt, vahinko, sillä hän olisi teoksesta pitänyt. Niin oli pitänyt moni muukin,

sillä Sali oli melkein viimeistä penkkiä myöten täysi, tämä nimekäs Rudolf Buchbinder oli houkutellut maineellaan, jota minä en kyllä tuntenut. Sieltä Sarasteen vanavedessä laahusti kumarainen papparainen, istahti soittimen ääreen ja alkoi soittaa. Ikää oli kaverilla melko samat lukemat kuin kirjoittajalla, joten ei ihme, että soittaminen rasitti!  Hän lepuutti varttaan taukojen aikana nuokkumalla polvien päällä, piano opettaja olisi läpsäissyt selkää suoraksi! Näky oli vain näky vanhasta ihmisestä, mutta soittaa hän osasi! Orkesteri hurjasteli joskus mielestäni liiallisesti, solistin osuus katosi tyystin muun musiikin piiloon. Olen sen verran vanhan aikainen, että jos on solisti, niin tykkään, että hänen äänensä pitää kuulua orkesterin läpi, oli instrumentti mikä hyvänsä. Nyt oli piano ja nyt se katosi aika monta kertaa. Odottelin väliajalla seuraten järjestäjien nopeita liikkeitä soittimien ja nuottien asetteluissa, tarkka täytyy olla! Odotin hetken josko flyygeli saa jäädä, mutta pois se rullattiin, niinpä ”Pelleas ja Melisande” jäi kuulematta. Silti olin iloinen, että lähdin.

Tämän päivän aamuherätys oli jo kello kuusi kolmekymmentä. Ajatus oli lähteä kotoa kello kahdeksan. Mutta tuttu kuvio, pohjalainen on aina ajoissa, siispä mies seisoi takki päällä oven suussa vähän yli seitsemän, nyt siis lähdetään. Ratikka toi nopeasti perille, jossa aikaa odotteluun jäi tunti. Hyvin ennätettiin. Lääkäri oli sama kuin viime kerralla, muisti hyvin, kertoi todellisuuden missä nyt mennään. Mikään ei paranna mutta mikään ei ollut pesäkkeinä  levinnytkään, sädetys helpottaa ehkä, aika tekee omat juttunsa, niin kuin se ikäihmisellä usein tekee. Kourallinen vitamiineja entiseen malliin, proteiineja ja ihan vaan ruokaa, siinä oli hyvä ohje kiloistaan huolta kantavalle eläkeläiselle.

Keväinen aurinko houkutteli miehen lenkille ja mutkien kautta Kalasatamaan haavahoitoon, joka jatkunee. Meidän perheessä ei SOTEa juurikaan saisi moittia, hoito ja huolto toimii moitteettomasti.

Rapussa oven takana odotti kaunis orkidea ja kassissa suklaakakku.

Olimme juuri tulleet Kakkukaupan kautta, josta sain mukaani pienen mansikkakakun vietäväksi pelikavereille yllätyksenä sekä itselle että pelaajille.

Jos ennusteet olisivat kertoneet tälle hetkelle huonoja uutisia, ei kakkua olisi tarvittu. Mutta tämän hyvän tämän hetken elämän odotuksen mahdollisuus oli mahdollinen juuri nyt ja olemme iloisia voidessamme nauttia kevään valosta, odottaa lehtien puhkeamista ja linnunlaulun runsautta. Parina aamuna parvekkeen auki olevasta ovesta on kuulunut jo lokkien kirkuna, ei kaunista, mutta varma kevään merkki.

Suklaakakun nautimme itse. Onnitteluja on kertynyt vallan suuresti, kiitos teille kaikille, olen jokaisesta iloinen.