Naisten päivä...

Katselin tuossa vuoden nelkytviisjuhla albumia, meitä oli paljon, sillä talo Kansantiellä suosi suuria juhlia, se oikein tykkäsi niistä! Ja kun se niistä tykkäsi, niin niitähän pidettiin, kun sattumoisin talossa oli myös sellainen emäntä, joka rakasti suuri kotikutsuja. Mikä tahansa suurempi tapahtuma tuotti aiheen juhlaan, kerätä kaikki mahdolliset ystävät kokoon, taloonhan mahtui ja kamera rakasti kuvata ihmisiä yhdessä ja erikseen juhlatunnelmassa. No, nämä olivat nyt syntymäpäiväjuhlat, aikaa oli kulunut parin päiväisestä synkkäristä neljäkymmentä vuotta, taloa ei enää ollut, eikä ollut juhliakaan. Laskimme kuinka moni juhlassa olleista oli poistunut tästä maailmasta, mies sai tulokseksi seitsemän. Onneksi on muistot joihin voi aina palata albumin sivuilla, onneksi olen tällainen tallentaja, muutoinhan moni heistä jäisi unholaan ainakin meidän mielissä.

Tiistai keskipäivän vietin tyttären parantavien käsien hoidossa, samalla olin lupautunut oppilashaastatteluun ja sepä olikin aika valaiseva kokemus. Siitä on tosi kauan kun minun on täytynyt kerrata elämääni toisen silmin, siinä se näyttikin jotenkin toisenlaiselta kuin omilla silmillä tarkasteltuna. Oliko ratkaisuni olleet oikeita ja oliko ne yleensäkään siihen aikaan mitään ratkaisuja, sitähän vain elettiin niillä eväillä, mitä oli siihen asti ennättänyt itselleen kerätä. Oman mietintänsä aiheutti kirja jota olin edellisenä yönä lukenut,

Anni Polvan ”Elettiin kotirintamalla”.  Joku kirjaa kehui ja minä sen tilasin, ihmetellen miten hän nyt tällaiseen aiheeseen oli tarttunut, tuo nimihän oli tuttu lapsilleni muun muassa Tiina-sarjoista. Kuinka monet kerrat olenkaan vertaillut nelkyt ja viiskyluvun aikaa tuolla keskisessä Suomen Ateenassa ja aikaa etelä- Suomen rannikkoseuduilla, kuinka se on kuin kaksi eri Suomea! Tämä kirja sai silmäni lautasen kokoiseksi lukiessani Polvan päiväkirjoihin perustuvaa omakohtaista elämää Turun seudulla sodan aikoihin. Miten köyhää voi ihmisen elämä olla ja miten sellaisestakin elämästä onnistuu selviämään! Puutetta on ollut muuallakin, mutta jos tuo kaikki oli totta, niin ihminen selviää ihan mistä vain! Ensin ajattelin, jotta tämäkin kirja pitäisi luetuttaa nuoremmalla väellä, sitten muistin vanhimman sanat, kun isänsä moitti kertoen, että ” ei Vaarilla ollut lapsena edes kenkiä ” :  "Ei ole minun vikani, että olen syntynyt tähän aikaan, minä haluan nuo saappaat”! Niinhän se on, myös tänä aikana, lapsi syntyy nyt eikä eilen.

Päivällä oli tullut suomi-leffa, jota emme olleet aiemmin nähneet ja jossa oli hyvät näyttelijät. Yritin katsella sitä Areenasta, siellä kun on nyt 100 elokuvaa YLEn kunniaksi tarjolla, vaan eipä ollut tätä. Tulin sitten tietokoneelle, etsin Finnan sivut ja sieltä löytyi Maila Talvion romaanin pohjalle tehty elokuva ”Pimeäpirtin hävitys”!

Harvoin, jos koskaan, on Tauno Palo ollut näin inhottavassa roolissa, kartanon mahtavan isännän ominaisuudessa omatunto ei kolkuttanut palvelusväelle edes elokuvan lopussa. Itse elokuva oli harvinaisen voimallinen, se meni tunteisiin, vaikkakin kuvaus ja laatu olivat kauneudellaan mieleen painuvia.

Tänään on ollut hyvä päivä. Keväistä ilmaa haistelin aamusella, kuuntelin linnun vihellystä, oisko ollut punatulkku, eihän nyt sentään vielä punavarpunen, lintujen tuntemus on melkein kadonnut kun olen poistunut landelta. Oli mikä oli, kevätlintu kuitenkin ja siitä tuli hyvä mieli. Tein joitain kotisiivouksia, luin lehteä ja huomasin jotta tänään olisi oopperassa baletti ”Don Quijote”,

ihan vanhan ajan malliin tanssittu. Myssypäinen ei lähtenyt mukaan, sain siis kävellä yksin Töölönlahden rantaa, tosin yksin ei ole oikea termi, sillä kevät on tullut sinnekin! Sortsihousuisia nuoria juoksijoita juoksee ohi kumpaankin suuntaan, kateellisena katson, kun parikymppinen nainen tulee ylämäkeä hölkäten, samalla jutellen kaverilleen, eikä edes ole hengästynyt, kun minä taas tunnen olevani hengästynyt pelkästä kävelemisestä alaspäin! No, kai minun pitää olla kuitenkin iloinen, että alamäkikävely onnistuu! Tässä iässä on tuollaisestakin outoudesta oltava kiitollinen.

Se baletti. Se oli oikea vanhan ajan baletti. Siinä oli ihan kaikkea, sekä sooloa että isoa liikettä koko tanssiryhmän kanssa. Puvustus oli tietysti upea ja musiikki, se oli kaunista! Aina on ihan nähdä oikeaa balettia oikeassa ympäristössä ja

                                              Oopperatalo on just hyvä sille!