Tarpeellista tietoa

Aurorankadulla oli Jäsenilta ja minä olin houkutellut muinoisen luokkakaverini tulemaan kuuntelemaan esitelmää Ensi-ja Turvakotien Liitosta, aiheena Väkivallaton lapsuus. Esittelijäksi oli saatu väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsun, ystävä on sairaanhoitaja , joten kuvittelin asian hyvinkin kiinnostavan häntä. Samalla mielessäni oli myös ajatus houkutella hänet liittymään Helsingin Naisliittoon, paikkahan on eläkeläiselle hyvinkin saavutettavissa.

Kehuin kahvit ja tarjoilut ja mukavan porukan, niinhän se on aina ollut. Vaan nyt ei ollut, ihan häpeillen esittelin kahvipöytää, jossa oli tarjolla muutama leivänpyörylä ja pari kakunpalaa, kahvikuppejakaan ei ollut kuin muutama, ei tuosta kehumisen puolta oikein kehdannut heitellä. Asiaa ihmettelin, jotta ennakoitteko te jo väenkatoa, olihan tiedossa että tälle päivälle oli tullut kaksoispuukkaus. Laulukerhon päättäjäiset Kaisaniemen pyöreässä kahvilassa oli laulettu kello kaksi, paikka on kaunis ja tarjottavat houkuttelevat, siellä olemme kävelyreisulla kerrat jos toiset kahvitelleet. Tilaisuus oli kuulemma saanut suuren suosion, täyttä oli ollut.  Oletuksena kaiketi oli, että kuorolaiset kävelisivät sieltä Jäseniltaan, olihan Niina Remsun

saaminen esitelmöimään kuitenkin pitkään suunniteltu juttu, oletan, että ei näitä asiantuntijoita noin vain äkkiä kiinni saa. Siinä tyhjää salia ihmetellessä joku kuorolainen käväisi näyttäytymässä, mutta kukaan ei jäänyt. Minua ihan hävetti esitelmöitsijän puolesta, tulla nyt pitämään esitelmää muutamalle naisoletetulle. Hävetti myös ystäväni puolesta, hienot kehumiset menivät harakoille. No, uudeksi jäseneksi hänet kuitenkin houkuttelin, ei tällainen ole tavallista, yleensä meitä on sali täysi. Ja kahvipöytä kuin Minnan Gruuvi-illoissa.

Oli toinenkin syys tavata tämä luokkakaveri. Häneltä olin saanut luettavaksi Monica Fagerholmin uuden teoksen : ”Eristystila   Kapinoivia naisia”, eli siis tämän vuoden Finlandiapalkitun.

Meidän oli tarkoitus retostella tuo eepos kannesta kanteen sitten kun minäkin olin sen lukenut, ja siinähän meni tämä kevätpuoli. Luin aina pätkän ja sitten jonkin  ”hyvän-mielen-kirjan” ja taas pienen pätkän Fagerholmia, ja taas hyvää mieltä jne jne. Tuolla systeemillä tulin varmaan lukeneeksi Kirjaston kaikki tuon genren alla liikkuvat kirjat, nyt en vähään aikaan suostu edes katsomaan hyvään mieleen jne. Tosin en kyllä myöskään tähän fagerholmiin, mitä tyyliä hän tuossa edustaakin. Teos oli minulle tylsä, vaikea, huono, typerä, kielellisesti keinotekoinen, siellä oli paikoin muutaman sivun pituisia juttuja, joissa oli taju ja tunnekin, sitten taas mentiin ihan metsään. Kuka tämän lukikaan palkintoa varten, ei taatusti lukenut yhtäjaksoisesti koko kirjaa, hän napsi sieltä pienen pieniä otoksia ja saattoi silloin osua juuri niihin muutamiin ”kirjallisiin kohtiin”, minä olen tätä mieltä ja se minulle suotakoon.

Kirja jäi kuitenkin retostelematta, tuosta yllä kerrotusta olimme kuitenkin ihan yhtä mieltä. Nyt otan teoksen mukaani, sen saa Bridge-kaverini syntymäpäivälahjaksi, tulee olemaan erityisen kiinnostavaa kuulla mitä hän kirjasta ajattlee. Juttu on kuin keisarin uudet vaatteet, kun on jopa palkittu, niin hienohan sen pitää olla. Tunnen itseni hyvin sivistyneeksi nyt.

Luonto on herännyt, nurmet vihertävät, koivukin on hiirenkorvalla. Kirsikkapuut ovat täydessä kukassa, olen unohtanut koko ruman kaljun alkukevään. Näin nopeasti se käy, vähän vihreää ja paljon linnunlaulua, valoisat illat. Ja vaatekaappi on täynnä vanhoja vaatteita.

Niin kävi Eeva Heilalan runoteoksellekin, se alkoi nuoruudesta ja päättyi vanhuuteen. Silti joka runosta tuli hyvä mieli.

Vappu meni

Viimeinen tunti menossa tätäkin kevään juhlaa, mainittu lämpimimmäksi vapuksi sitten kolmeenkymmeneen vuoteen! Ainahan mainostaa voi, mutta Hesan meri-ilma ei juurikaan helteestä ollut tietoinen, lämmintä taisi kyllä olla ainakin sen verran , että koko Uudenmaan väestö oli pakkautunut Mantan ympärille ja sitten Kaivarin nurmikolle. Että olimmeko paikalla?! Vain vanhoissa mielikuvissa, ennenhän se oli sellainen must-juttu, satoi tai paistoi.  Mutta hyvin muistot mielessä käväisivät, siitä se kesä on aina alkanut. Jotain kummallista on elämässä tapahtunut, kun ei tullut edes avattua telkkaria, jotta olisimme seuranneet YL:n kuoron aamun avausta Kaivarissa, rääppiäisiin pääsin, kun huomasin että nykyaikaan sekin tapa on siirretty, koko toiminta alkoi yhdentoista maissa, saivat nukkua laiskat aamut pitkät vanhat teekkarit tupsuineen. Uutisissa taisi tuokin pätkä tuosta tapahtumasta olla, koskas esiteltiin myös

presidenttimme ”ruotsalaista ” lakkia kallellaan päälaella kiittelemässä ja toivottelemassa kansalle vappuista riemua, kaikesta huolimatta. Onhan nämä kotimaan vaput nyt hieman toista luokkaa kuin naapurimaa Ruotsin iltapukuiset kuninkaan syntymäpäiväjuhlat, joissa pressapari oli edellisen päivän viettänyt, en me ikinä päästä samaan luokkaan heidän kanssaan, eipä meillä kyllä ole kuninkaallisiakaan, vaikka aika lähelle pressaparit nykyisin kipuavat.

Kun jäi kulkueiden katselu paikan päällä väliin, niin päivää saattoi jatkaa normaalilla arkityylillä, eli mies katsoo snookeria tai vaihtoehtoisesti jalkapalloa ja minä laitoin parveketoppiksen päälle, kirjan koriin ja istuin lukemaan parvekkeelle.

Nappasin kännyllä päivityskuvan, siis pihassa koristekirsikka on täydessä kukassa, mustarastas lurittaa lauluaan ja lokki kiertelee kiukuissaan, kun vanha pesäpaikka on vallattu uudella ihmisasukkaalla. Kirja on paksu runokirja,

Eeva Heilalan ”Yhä se kukkii”. Lapset koostivat päväkirjamerkinnät  kirjaksi äidin kuoleman jälkeen ja onneksi koostivat, sillä runot ovat kauniita, kertovat tarinaa maalaisemännän arjesta, kaikesta mitä siellä pellon laidalla tapahtuu, mutta myös sen, mitä siellä ei tapahdu, vaikka monesti toisin toivoisi. Paljon mustaa huumoria lempeästi mausteista. Näin Eeva Heilala:

”Jaoin katekismukset kahdeksan kilometrin matkalle, jokaisessa talossa ystävällinen vastaanotto, mutta aivan liian vähän väkeä. ---Illalla mietin, että mitähän ne kolmetoista poikamiestä sillä kuudella käskyllä, kun ei ilotalojakaan mailla halmeilla.----Ja mitä ne sillä älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä..., kun muutama työnkovettama naisenjäännös naapureissa liian tuttu himoittavaksi ja haluttavaksi.----Ja mitä ne toisten taloilla ja tavaroilla ikänsä säästäneet, on niillä autot ja traktorit ja neliöitäkin yli oman tarpeen.

Saisi sitä sen verran elämää olla, että olisi edes synnille sija.”

Minä joka hehkutan maalaiselämää joka mutkassa, saan näistä ruonoista nyt kuulla myös sen toisen puolen.

Meillä nuo vappuperinteet ovat kuuluneet aina juuri vapun päivän tapahtumiin, lasten kanssa oli seistävä kadun reunalla aikaisin aamulla ja

näytettävä heille mitä kansa nyt Suomessa ajatteli. Tämä taas esti suuremmat hurvittelut aattoiltana, joten aatto vietettiin kotosalla, jos oli lämmin ilma, niin grillattiin, jos oli kylmää, kai sitä silloinkin jotain vappuista touhuttiin ja nyt kun ollaan kaksin, niin teen vapun parvekegrillin nakeista, peruna-ja italiansalaatista,

jälkiruuaksi tippalipiä ja simaa. Ihan tuo Vapulta tuntuu. Nyt kun meillä asustaa myssypäinen mies, niin hänelle on ruvennut uni maittamaan jo iltauutisten jälkeen, minulle jää siis tosi pitkä ilta ihan itselleni!  Ennen muinoin se olisi ollut huima juttu, olisin voinut tehdä vaikka mitä, mutta nyt tämäkin aika tuli käytettyä telkkarin katsomiseen, Areenasta kun voi katsoa mukavia sarjoja alusta loppuun tuntitolkulla, siitä saa mukavan elokuvan. Tarjottimellinen murennettua tippaleipää ja pullo simaa,

neljä tuntia tanskalaista sairaalasarjaa tuotti hankalan yöunen, ei kuulemma enää tämän ikäinen saa noin suurellisesti herkutella ennen unen tuloa. Onneksi mämmiaika on vasta vuoden päästä ja tippaleivätkin loppuvat kohta, sitten ei taida ollakaan mitään ennen ensi joulua?!

Pohdintoja ja onnitteluja

 

Jouduinpa tässä päivänä muutamana kummallisen tilanteen eteen, sitä mietiskelin pullottaessani simaa kerrostalon pienessä keittiössä. Siis aikuisen vastuutta lapsen kasvuun toisen huomioon ottamisessa. Näytämmekö esimerkkiä vai oletammeko että kyllä maailma sitten tavat ja tyylit opettaa? Me aikuiset, eläkeläiset varsinkin, moitimme kovin mielellämme nuorta polvea tapojen puutteesta, roskaamisesta, ei jakseta kuljettaa roskikseen asti, vaan vipataan kadulle loput ranskalaisista lokkien ruuaksi, miten se nuoresta onkaan niin normaalia! Mistä moinen käytös tulee?? Kotoahan se tulee, vaikka ei sitä hevin uskoisi. Luulisi että aikuinen osaisi jo ajatella, että oven sulkeuduttua sotku on jonkun siivottava, se on joko äiti tai isä, mutta jos ei kumpikaan, niin miksikäs teinipoikakaan, ja oppi on valmis. Niin kuin mainos kertoo, että ”kotona käy kaikki”, käyhän se, jos sen kaikki hyväksyvät. Ja tyyli on tullut tavaksi, kotiin ei kutsuta, on helpompi tavata ystäviä kaupungin monissa kuppiloissa, sinne voi jättää tiskit ja ruuan sotkut ammattilaisen hoiville.

Mutta on olemassa niin sanottuja yhteisiä tiloja, palvelutalojen kahviloita ja erilaisia harrastuspaikkoja, niissä yhteiselon oletetaan sujuvan toisia huomioon ottaen, jokaisen ryhmän pitäisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, säännöt on molemmin puolin. Keittiökaaokseen  joutuminen laittaa miettimään, jotta mitähän jos tilanne olisikin ollut toisin päin?! Jotenkin sitä kokee tilanteen epäkohteliaaksi tulijoita kohtaan,  onneksi paikalla oli vain eläkeläisiä, eihän me enää mitään opita.

Simapullot tuli pullotettua ilman koululaistani, jonka tehtävä se on tähän asti ollut.

Lapsi on siis kasvanut, puhelimessa kertoi juuri tulleensa Riparitapahtumasta, sellainenkin on nyt odotettavissa, vaikka vielä vuosi sitten sitten ei kirkosta puhuttu mitään. Uskonnon koekin oli juuri, edellinen oli kuulemma toooosi vaikea, asiaa on hirmuisesti! Kun minun aikanani oli vielä uskonto ja kirkkohistoria kaksi eri ainetta, nyt nuo on yhdistetty, niin enpä ihmettele, paljon tulee asiaa silloin. Olisi kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa edes yhdessä riparitapaamisessa, muuttunut on sekin varmaan suuresti. Ja hyvä niin, itse muistan koko rippikoulusta vain papin suuren vatsan, joka heilui edessäni karttakeppiin nojaten!

Jos on koululaisestani tullut varhaisteini, niin nuorimmaisestani, hänen äidistään, on tullut viiskymppinen kuin vaivihkaa! Nyt viimeistään pitäisi jo uskoa, että meillä hänen vanhemmillaan ei ole enää minkään sortin mahtia sanella ja oikoa, viiskymppinen osannee elää elämäänsä ilman meidän ohjeitakin.

Hienohelmasta on tullut lenkkipukuinen kunnostaan huolta pitävä, täytekakutkin nautitaan nykyisin ilman hopeisia ottimia ja marimekon lautasliinoja, shampanjakin jäännee poksauttamatta. Mutta elämä kuitenkin tarjoaa aika ajoin tilanteita, joihin voi pukeutua, laittautua ”hienoksi, pitsit ja korut.

Korvapuustimummo seuraa pilven reunalta lainalapsensa Vappujuhlintaa, joko puustien kanssa, ehkä tippaleipien.  Kaunista Vappua kaikille.

Ei ihan vielä

Tulevana lauantaina Aurorankadulla Kirjalauantaissa saan istua kahdella tuolilla, sillä toisen tuolin istuja poistui viikko sitten Suureen Yläkertaan istuskelemaan. Etiäinen tässäkin taas oli käymässä, sillä vetäjän sanojen mukaan jo kirjan aihe oli enteellinen, ”Joen varrelta”, elämän ja Tuonelan virta.

Mai oli jotenkin ottanut minut huostaansa ja piti tuolia varattuna minulle omansa vieressä. Nyt siinä on tyhjä paikka ja yksi lukijan ääni on poissa. Paljon totisemmaksi kirjahetkemme tulevat jäämään, hän oli sellainen iloinen pulputtaja.

Kampin bridgen pelit onnistuivat tänään mukavasti, joskus menee alisuorittamiseksi ja joskus yli, nyt oli tasan, jotta hyvä näin. Yläkerrassa oli joku hyvinkin tärkeä tiedotustilaisuus eläkeläiskansalle, oletan että käsiteltiin kaikki mahdolliset oikeudet eläkeläisetuihin, kuinka niihin voi osallistua ja mitkä kaikki kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja mistä näitä oikeuksia voi käydä vaatimassa. Ei taida olla mikään kovin helppo juttu nykyisin, kun kaikki asiat tahtovat olla digitaalisessa muodossa ja vaativat tietokoneen hallintaa.

Aurorankadun parin päivän takainen tekoälyn esittelijäkään tuskin sai siellä istujista eläkeläisistä montaakaan tekoälyn ystäväksi, kun moni pelkäsi jo Facebookin ryöstävän heidän identiteettinsä ja tuhoavan koko loppuelämän! Mutta kiinnostus näyttää olevan suurta omien mahdollisuuksien parantamiseen, Kampin aulat yläkertoineen täyttyivät puheliaasta mummoporukasta, mistä seurauksena oli kahvin ja voileipien loppuminen itsepalvelukahviosta juuri tänä torstaina, kun olisin tarvinnut nälän taittajaa. Ei auttanut kuin tallustaa taas Sanomatalon kuppilaan ja

nauttia siellä saaristolaisleipä vesilasin kanssa, hyväähän se on, ihan riittävä illan konsertin ajaksi pitämään vatsan murinat hiljaa.

Illan ohjelman nimiluettelo antoi ymmärtää, että tulossa on kaunista musiikkia. Viulua,  Ravelia ja lopussa vielä Mozartia, houkuttelin miehenkin mukaan. Viulussa –ja yllättäen ”kapellimestarin tuolilla” – oli nainen nimeltä

Malin Broman ja olihan hän varsinainen taituri! Koko ensimmäinen puoliaika oli osin pikkukaunista, kuten mies ilmaisi, vauhdikasta ja taitavaa. Taputtelin runsaat kiitokset. Väliajalla sitten kalustettiin ja aseteltiin soittajia uusiin asentoihin, seisomaankin ja suuri osa häädettiin pois. Tämä Malin istui tuolilla selkä meihin päin, minä en pitänyt näkyä kauniina, epäesteettisenä suorastaan. Kyllä minusta orkesterin pitää miellyttää sekä silmää että korvaa, yleisvaikutelmahan on kuin taulu, jossa mikään ei hypi silmille. Nyt hyppi ruma keikkuva asento ja yksi iso ja ruma soitin, cembalo, joka raahattiin ”väärään suuntaan” keskelle viulisteja. Oikea suunta olisi ollut poikittain, eikä pystysuunnassa! No, tuskin siitä monikaan äksyä otti, mutta minusta se nyt sotki koko kauniin soittaja -asetelman. ”Kyllä sinä olet kummallinen”, sanoo varmaan joku, niin kai minä olen, mutta kun katson molemmilla silmillä ja vielä kuuntelen molemmilla korvilla ja

sali on kaunis, niin sitten tulee moisia ajatuksia. Ei niitä pidä ottaa kovin tosissaan.

Pelin jälkeen oli aikaa ennen konserttia, joten päätin vilkaista , mitä HAMissa on tarjolla. Enimmin siellä kehotettiin odottamaan uuden näyttelyn avautumista, joten katsottavana oli vain yksi näyttely kuvineen: Petri Ala-Maunus ja Mauno Markkula ja ”Palava taivas”.

Erikoinen tapa tehdä taidetta ja lopuksi en ihan edes päässyt sisälle oliko koko seinän kuvat paikalle tehtyjä vai valokuvia, komeita kuitenkin.

Nyt kun olen oppinut käyttämään tekoälyä, taidanpa kysäistä, kuinka asia oikein on! Kaunis tuo koko seinäinen maalaus on.

Kevättä kohti

Monen muiston Pääsiäinen olikin tänä vuonna eläväisen mukava, runsasruokainen ja iloinen. Kuusikymmentäkaksi vuotta sitten se oli toisenlainen, joskin suuria unelmia täynnä, nälkäisellä vatsalla nuorena sekin onnistui. Näin aikainen Pääsiäinen taisi olla silloinkin, sillä Pitkänäperjantaina tuli päätettyä, että silloinen seurustelukumppanini ja nykyinen mieheni lopetamme köyhäilyn ja muutamme yhteen ja sehän taas oli siihen aikaan selvää, että naimisiin piti mennä. Vikkelänä tyttönä ennätin saada kuulutukset nippa nappa, päivän sovittua heti ensimmäisenä mahdollisena ja mekkokin onnistui tutun ompelijan pitsinpalasta, muistelen näin, rahaahan ei ollut. Eikä ollut muutakaan kuin rakkautta ja uusia toiveita, vanhempien kauhistuksia tosin ihan koppakaupalla. No, se tuli tehtyä ja hyvä niin. Köyhäily ei nyt ihan heti loppunut, mutta eihän rahaa ollut toisillakaan, oltiin hyvin tasa-arvoisia. Tampereen psykologit tosin jätin toisten luettaviksi ja kävelin KOPin pääkonttoriin kyselemään töitä, keltä kysyin ja mitä sanottiin, enpä muista, mutta kassaneitinä sitten istuskelin parissakin kassassa liiallisen nopeuden vuoksi  yhden kassan  ja valkolakin  palkalla. Pelkän keskikoulun käynyt,  monta vuotta samassa kassassa ollut ystäväni sai vähemmän palkkaa kuin minä valkolakkeineni, kyllä minua hävetti, se siitä silloisesta tasa-arvosta.

Ensin käytiin syömässä nuorimman huushollissa hyvin maukasta ei-pääsiäisruokaa. Perhepiiri on kasvanut yllättäen parilla miehellä, yksi on vanha tuttu, tervetulleeksi mukaan toivotettu ja toinen on uusi tuttavuus, joka on sulahtanut kuin vahingossa omaan piiriinsä, muutoinhan elämä sujuu mukavasti ennallaan.

Koululaiseni alkaa olla Vaariaan pitempi, murkkuikä on kohdillaan ja

Diorin hajuvesipulloista toinen jo käytetty, parissa pullossa on vielä jotain jäljellä, Mummille tuoksuja tuoksutettiin, hyvän hajuisilta pojat nykyisin tuoksuvat. Alma vaihtaa vahtipaikkaa sitä mukaa, kun porukan lautaspaikat muuttavat suuntaa, jospa joku heltiäisi ja tipauttaisi pienen herkkupalan emännän tiukasti valvovan silmän ohi.

 Miina Äkkijyrkän lehmät pääsivät pitkästä aikaa esiin, ne olivat levänneet vuoden verran violetissa vanhassa lipastossa, jotenkin minä nuo lehmät päästän laitumelle Pääsiäisenä, vaikka eipä syytä siihen oikein löydy.

Tällaisen lähinnä ruohojen syöjänä ne saavat edustaa ainoita lehmän sukuisia meidän pääsiäispöydässä, suuri kynnys oli ylittää myös suloiset valkoiset karitsat, mutta kun myyjä oli pakannut kauniisti leikatut paistit mustaan ruumisarkun tapaiseen rasiaan, heltisin, ostin kolme ja melkein silmät sulkien latosin fileet kauniisti kiinalaiseen vatiin, koristelin vihreällä ja asetin tarjolle.

Lohikalaa en sitten säälinyt, vielä. Onneksi en, sillä se olikin tosi maukas ja sai kiitettävän suosion syöjiltään. Kananmunatkin käy vielä ruuasta, vaikka tipujahan niistä tulee jollain konstilla, söpöjä ja hellyttäviä, Kohta ei niitäkään voi syödä saamatta omatunnon kolotuksia. Jälkiruuaksi olisin halunnut pashaa, siis ostosellaista, koska kerrostalossa ruuan tekeminen ei ole minun juttuni, mutta eipä ollut kaupoissa napattavissa, mistä tietystä päättelin, jotta Trumppi ja Ystävänsä naapurista ovat ne torpanneet. Ei kuulemma olleet, mutta hyvä meille, tuli käytettyä kotimaiset omenat onnistuneeseen piirakkaan.

Kruunuksi tälle Pääsiäiselle ovikello soi ja siellä oli kaksi pientä naapurin tyttöä virpomassa, ehkä ukrainalaisten virpomispäivä on eri kuin meidän.

Joka tapauksessa tytöt taisivat ujostella pöydässä istuvaa porukkaa kun heltisi hymy ilman laulua, mikä meille iloisesti kyllä riitti. Ja mikä hassuinta, yksi vieras oli tuonut kukkapuskan sijasta rasiallisen pääsiäismunia,

siitä kaksin kappalein kukko pudotti munat tyttöjen käteen ja minä sain vihreän oksan. Ja seuraavana päivänä ovikello taas pirahti, naapurin Rosa sulhasineen ja Surku-koirineen toivotti hyvää kevättä orkideakukan kera. Liekö tulleet naapurin vanhukset mieleen, sillä Rosa aloittaa sairaanhoito-opiskelunsa jaksolla vanhainkodissa ja dementialaitoksessa! Olen niin iloinen Rosan tämänhetkisestä elämäntilanteesta, nuoruus ei ollut helppo hänelle, ei äidille eikä meille naapureille sitä seuratessa. Onnea Rosalle, toivottavasti hän tietää, kuinka iloiseksi hän meidät kukallaan teki!

Ja vielä yksi Pääsiäisihme, posti suoritti ihmeteon ja kuljetti tervehdyksen Rapakon takaa! Toiseen suuntaan se ei suostu kuljettamaan, mutta tännepäin sentään on tullut kortti jos toinenkin.

Päätin tuossa korttia lukiessa, että malja, johon olen vuosien varrella kortit keräillyt, ensin joulukortit, sitten Ystävänpäiväkortit, Onnittelukortit ja Pääsisäiskortit, se saa edelleen toimia keruuastiana, mutta siihen mahdutetaan nyt koko vuoden sato, ei kuten ennen vain kausisato. Näin tämä ”kaupunkiviljelijänkin” sato-odotus jää pieneksi, mutta ilahduttaa se pienikin sato, loppusato on sitten sitä sähköistä, josta ei tuleville osuutta riitä. Mene ja tiedä kiittävätkö tulevaisuuden tutkijat meikäläisen tallentamisvimmaa vai  nykypolven tuhoamisvimmaa, sen kun pääsis näkemään! Sitä hattutemppua ei taida kuitenkaan vielä olla tulossa, kuuta vaikka kierretäänkin jo.

Pääsiäisiloa!

 

Siirryttiin kesäaikaan, joku sanoi, että kellonajan siirtäminen vaikeuttaa sopeutumista eli voinen syyttää juuri tuota tästä omituisesta olemisen hankaluudesta, hitaudesta päällimmäisenä huolenani. Voihan sitä kutsua laiskuudeksikin, en kommentoi siihen tai sitten ihan vaan iän tuomaksi kummallisuudeksi, en kommentoi siihenkään, jätän muut kommentoimaan. Kellojen eteenpäin siirto aiheutti sitten sen, että sunnuntaina olikin jo yllättäen iltapäivä käsillä, kun aamuteetäni hörpin. Mies oli syönyt puuronsa jo joskus kukonlaulun aikaan ja ehdotteli ajelulle lähtöä, ei mitään  kiirettä, mutta vartin kuluttua olisi hyvä! Siihen jäi Hesari iltalukemiseksi, teekin meinasi mennä väärään kurkkuun äkkinäisestä heräämisestä, vaikka tuttuahan tuo oli, pohjalainen on aina ainakin vartin liian ajoissa.

 Porvoo olisi suuntana, ehkä, siellä ei ole ajeltukaan aikoihin. Eipä ollut tuttu tie juurikaan uutta asutusta saanut reunoilleen, tyhjää oli, mutta kun oli tarkoituksena pistäytyä kahvilla vanhassa Porvoossa, suunnitelma petti. Mies kun ei halunnut ulkoilua ja autolle ei nyt löytynyt tilaa,

niin ajelimme torille asiaa ihmettelemään. Palmusunnuntai, kuinkas se oli päässyt unohtumaan, vaikka edellisenä päivänä siitä meitä oikein muistutettiin! Tuossa kun seurasin kansan vaellusta Vanhan kaupungin kirkon nurkilla, toreilla ja kapeilla kaduilla, ei ole ihme, että vakinaiset asukkaat valittavat turistiryntäyksestä. Tämä oli ihan peinoiskuva Venetsiasta ja varmaan nykyisin monesta pienestä historiallisesta kaupunpungista, kapeat kadut olivat reunoitettu autoilla, hyvä kun ohittamaan onnistui.

Kahvia saa muualtakin, tuumattiin ja suuntasimme kotia kohti. Siinä autoradiota kuunnellessa ohjelmassa oli ”Pääministerin haastattelutunti”, seurasi oudot tapahtumat, jäimme siis kanavalle. Ukrainan drooneja oli pudonnut Kouvolaan kaksin kappalein. Harhautus, vahinko vaiko uudelleen koodattu naapurista?! Sota ja tuho on tullut sietämättömän lähelle, Viipuria, Pietaria, Laukaansuuta ja Koivistoa, entisiä Suomen alueita, on tuhottu drooneilla.

Alle sata kilometriä ei ole mitään, kun puhutaan tuhannen kilometrin kantamasta, ei tässä nyt pelko ole vallassa, mutta outo tunne ja inhottavuus joka ikistä kolmea diktaattoria kohtaan! Kuinka heille ei ihmishenki merkitse yhtään mitään? Öljy ja raha, uskomatonta, että kansa antaa heidän mällestää, tuhota ja tappaa. Kotona sitten jatkui tiedotustilaisuus, sitä ruodittiin ja mietittiin, mitä se meille, pienelle Suomelle pitkän rajan naapurissa merkitsee. Eihän se hyvää merkitse. Muistan, kun sodan kokenut Linda eli ja hänen kanssaan kinasteltiin uudesta sodan mahdollisuudesta. Vähän minä tiesin ihmisestä, kun sanoin, että seuraava sota käydään koneiden kesken, ei siinä ihmistä tarvita. No, koneita nyt on käytössä, mutta ihmisiä se tappaa. Lindaa olisi nyt naurattanut, hän olisi voittanut vedon.

Pääsiäinen on tulossa ja vaikka minä unohdin, niin pienet kaksoset eivät onneksi unohtaneet,

he tulivat virpomaan ja lauloivat lopulta ihan oikean virpomislaulunkin! Samalla tuli kotimme pääsiäsitiput aseteltua tyttöjen mieleisiin paikkoihin, joten meillä on nyt pääsiäistunnelmaa droonien tippumisesta huolimatta.

Kännykän Palmusunnuntain kuvasta huomasin sitten, että vitsoja on tullut tehtyä, isällä oli kantamuksissaan laatikollinen höyhenillä koristeltuja oksia! Kaksi on ollut tekemässä, montahan niitä tulee, toivottavasti pääsiäisnoidalla on ollut karkkipussi runsas.

Kun on tässä kasvamassa tyttären perheessä urheilullinen teini, niin isolla korvalla kuuntelen siskontytön ja kaksosten äidin kommentteja nuorten nykyisistä vaaroista, joita hän yrittää käydä torjumassa keskustelujen ja esitelmien muodossa eri kouluilla nuorten keskuudessa.

Työ tapahtuu Fressiksessä, kävin sivuilla ja kopsasin sen tähän, Tuulihan sai THL:n   tunnustuksenkin työstään ”Aseman lapset ja syöpä”-projektista. Tärkeää työtä ja joutaa päästä tähänkin blogiin mukaan ihan kuvan kanssa.

Pääsiäinen on aikaisin tänä vuonna, se tietää monta onniteltavaa, ensimmäinen jo ihan Pitkänä Perjantaina. Kun Amerikka on inhottava ja lopettanut postinkin kulun meidän välillä, niin on sitten yritetty toista maata, jospa se onnistuisi! Viikon lopulla sitten kuullaan, minne paketti purjehti, Floridaan vai Californiaan! Mämmi säästetään naapurille, ilman kermaa ja sokeria.

Maaliskuinen viikonloppu

 

Kevätpäiväntasaus, sininen taivas, matala aurinko ja täyskuu, eiköhän siinä ole jo tarpeeksi yhdelle migreenikolle. Päivä oli myös pelipäivä ja tyypilliseen särkypäivään kuuluu, että hieman holtittomasti tulee eleltyä, kuten tarjoiluvaiheessa pelikaverini huomautti! Bridge on riskinhallintapeli ja ainahan voi olla iloinen, että on uskaltanut, pieniä ovat huolet jos ne tuohon jäisivät. Mutta eivät siihen jääneet. Puhelu HUSsista oli onnistunut tavoittamaan miehen puhelimeen, siellä kerrottiin, että nyt ei lääketiede enää kykene ihmeitä tekemään, se on nyt sitten tässä. Aika rajulta se tieto tuntui, kun se lopulta kerrottiin näin ainoana tiedotteena, vaikka olimmekin sen jo hyväksyneet. Silti, ihminen on kumma eläin, sen toivo ei lopu. Elämä jatkuu, kunnes loppuu, niinhän se meillä kaikilla.

Yhden elämän loppua olimme todistamassa lauantaina. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi ja uuden uutukaisen kappelin tuoreen puun tuoksu loi onnellisen tunteen, kaikesta huolimatta elämä on armollinen kulkijaansa kohtaan, kun on lähdettävä, me ystävät ja omaiset tunnemme, että hyvä on näin nyt. Pienimuotoinen joukko kokoontui tyttären kotiin muistelemaan mennyttä taivalta, ensin suru sitten ilo, molemmat tunteet mahtuvat.

Täyskuun häiritessä nukkuvaa, luin aamuyön tunteina loppuun pitkään käsissä pitämäni dekkarin ”Kuka pimeässä kulkee”.

Meillä oli Kirjalauantaissa luettavana kirjoja Helsingin yöstä. Olin saanut kirjan perjantai-iltana, lauantaina jutun piti olla valmis, no enhän ollut edes kansia avannut, kun välähti, että nyt minä kokeilen tekoälyä! Pyytelin siltä referaattia kirjasta, mutta en pitänyt. Sitten pyysin keskittymään kirjassa Hesan yökuvauksiin ja sehän nopeasti kehitti kokoon koko sivun jutun, jonka sitten kelpuutin esitelmäksi. Pidin esitelmän, kerroin jäljestäpäin, kuka sen teki, eipä tuo herättänyt suurta kummastusta, pienen pöhähdyksen kerhon hyvin kirjalliselta ikäjäseneltä, joten katsoin selvinneeni. Toistaiseksi tyydyn omaan tuotantooni, tiedä sitten tulevaisuudessa, kuinka moderniksi taivun. Elina Backman on kirjoittaja, paljon kehuttu, mutta tämän jutun kohdalla eteneminen oli hidasta, tuntui jotenkin tahmealta, vaikka juoni olikin ”oikeanlainen”.

Sunnuntaiaamu meni unten mailla, aamuteekin Hesarin seurassa ja sitten tapahtui mukava yllätys! Ystäväpari ilmoitti tulostaan, jos ollaan kotona!

Kotonahan me, minähän tykkään nopeista päätöksistä, olipa mukavaa tavata, jutella ja muistella menneitä. Mieskin rupesi kertomaan elämänsä kulkua, kuinka kaikki meni ja missä meni. Taas kerran tuumasin, jotta olisi pitänyt osata nauhoittaa talteen, enhän minä edes joka kiemuraa muista, oikeastaan en edes ole ollut tietoinen kaikista kuvioista, minähän keskityin lapsiin ja eläimiin, niin että olihan se hämmentävää ja valaisevaa kuunnella, missä kaikessa sitä on elämässään ollut osallisena.

 Ja tähän se on johtanut. Tänään päästiin seuraamaan Kruunusillat-ratikan ihka ensimmäistä koeajoa! Sattumaahan tuo oli, sillä ilma oli upea, mutta hyvin tuulinen, joten päätimme lähteä ratikalla sisämaahan päin ja jotenkin se lipsahti nurjaan suuntaan, sillä löysimme itsemme 13-ratikassa suuntana Knihti.

Kun kerran sinne asti, niin samalla sitä kävelee Korkeasaaren uuteen sisääntulorakennukseen Merihaan sillan kautta ja siellä se ratikka eees taas ajeli! Aikamme sitä ihmettelimme, sitten ihmettelin uuden rakennuksen kahvilan komeutta, sitä kautta mennään sisään Korkeasaareen.

Nyt ei menty, käytiin vaan kahvilla ja jatkoimme kuljeskelua Isoisän sillan suuntaan, ohi entisen kahvila ja lippurakennuksen, joka nyt seisoi hylättynä paikallaan. Toivottavasti siihen keksitään jotain uutta toimintaa kesäksi ainakin, näiden vanhojen rakennusten hylkääminen näyttää olevan Helsingin päättäjien uusin harrastus.

Naisten päivä...

Katselin tuossa vuoden nelkytviisjuhla albumia, meitä oli paljon, sillä talo Kansantiellä suosi suuria juhlia, se oikein tykkäsi niistä! Ja kun se niistä tykkäsi, niin niitähän pidettiin, kun sattumoisin talossa oli myös sellainen emäntä, joka rakasti suuri kotikutsuja. Mikä tahansa suurempi tapahtuma tuotti aiheen juhlaan, kerätä kaikki mahdolliset ystävät kokoon, taloonhan mahtui ja kamera rakasti kuvata ihmisiä yhdessä ja erikseen juhlatunnelmassa. No, nämä olivat nyt syntymäpäiväjuhlat, aikaa oli kulunut parin päiväisestä synkkäristä neljäkymmentä vuotta, taloa ei enää ollut, eikä ollut juhliakaan. Laskimme kuinka moni juhlassa olleista oli poistunut tästä maailmasta, mies sai tulokseksi seitsemän. Onneksi on muistot joihin voi aina palata albumin sivuilla, onneksi olen tällainen tallentaja, muutoinhan moni heistä jäisi unholaan ainakin meidän mielissä.

Tiistai keskipäivän vietin tyttären parantavien käsien hoidossa, samalla olin lupautunut oppilashaastatteluun ja sepä olikin aika valaiseva kokemus. Siitä on tosi kauan kun minun on täytynyt kerrata elämääni toisen silmin, siinä se näyttikin jotenkin toisenlaiselta kuin omilla silmillä tarkasteltuna. Oliko ratkaisuni olleet oikeita ja oliko ne yleensäkään siihen aikaan mitään ratkaisuja, sitähän vain elettiin niillä eväillä, mitä oli siihen asti ennättänyt itselleen kerätä. Oman mietintänsä aiheutti kirja jota olin edellisenä yönä lukenut,

Anni Polvan ”Elettiin kotirintamalla”.  Joku kirjaa kehui ja minä sen tilasin, ihmetellen miten hän nyt tällaiseen aiheeseen oli tarttunut, tuo nimihän oli tuttu lapsilleni muun muassa Tiina-sarjoista. Kuinka monet kerrat olenkaan vertaillut nelkyt ja viiskyluvun aikaa tuolla keskisessä Suomen Ateenassa ja aikaa etelä- Suomen rannikkoseuduilla, kuinka se on kuin kaksi eri Suomea! Tämä kirja sai silmäni lautasen kokoiseksi lukiessani Polvan päiväkirjoihin perustuvaa omakohtaista elämää Turun seudulla sodan aikoihin. Miten köyhää voi ihmisen elämä olla ja miten sellaisestakin elämästä onnistuu selviämään! Puutetta on ollut muuallakin, mutta jos tuo kaikki oli totta, niin ihminen selviää ihan mistä vain! Ensin ajattelin, jotta tämäkin kirja pitäisi luetuttaa nuoremmalla väellä, sitten muistin vanhimman sanat, kun isänsä moitti kertoen, että ” ei Vaarilla ollut lapsena edes kenkiä ” :  "Ei ole minun vikani, että olen syntynyt tähän aikaan, minä haluan nuo saappaat”! Niinhän se on, myös tänä aikana, lapsi syntyy nyt eikä eilen.

Päivällä oli tullut suomi-leffa, jota emme olleet aiemmin nähneet ja jossa oli hyvät näyttelijät. Yritin katsella sitä Areenasta, siellä kun on nyt 100 elokuvaa YLEn kunniaksi tarjolla, vaan eipä ollut tätä. Tulin sitten tietokoneelle, etsin Finnan sivut ja sieltä löytyi Maila Talvion romaanin pohjalle tehty elokuva ”Pimeäpirtin hävitys”!

Harvoin, jos koskaan, on Tauno Palo ollut näin inhottavassa roolissa, kartanon mahtavan isännän ominaisuudessa omatunto ei kolkuttanut palvelusväelle edes elokuvan lopussa. Itse elokuva oli harvinaisen voimallinen, se meni tunteisiin, vaikkakin kuvaus ja laatu olivat kauneudellaan mieleen painuvia.

Tänään on ollut hyvä päivä. Keväistä ilmaa haistelin aamusella, kuuntelin linnun vihellystä, oisko ollut punatulkku, eihän nyt sentään vielä punavarpunen, lintujen tuntemus on melkein kadonnut kun olen poistunut landelta. Oli mikä oli, kevätlintu kuitenkin ja siitä tuli hyvä mieli. Tein joitain kotisiivouksia, luin lehteä ja huomasin jotta tänään olisi oopperassa baletti ”Don Quijote”,

ihan vanhan ajan malliin tanssittu. Myssypäinen ei lähtenyt mukaan, sain siis kävellä yksin Töölönlahden rantaa, tosin yksin ei ole oikea termi, sillä kevät on tullut sinnekin! Sortsihousuisia nuoria juoksijoita juoksee ohi kumpaankin suuntaan, kateellisena katson, kun parikymppinen nainen tulee ylämäkeä hölkäten, samalla jutellen kaverilleen, eikä edes ole hengästynyt, kun minä taas tunnen olevani hengästynyt pelkästä kävelemisestä alaspäin! No, kai minun pitää olla kuitenkin iloinen, että alamäkikävely onnistuu! Tässä iässä on tuollaisestakin outoudesta oltava kiitollinen.

Se baletti. Se oli oikea vanhan ajan baletti. Siinä oli ihan kaikkea, sekä sooloa että isoa liikettä koko tanssiryhmän kanssa. Puvustus oli tietysti upea ja musiikki, se oli kaunista! Aina on ihan nähdä oikeaa balettia oikeassa ympäristössä ja

                                              Oopperatalo on just hyvä sille!