Maanantai

Maanantai on luotu ihmisen kiusaksi, mitä ihmettä sitä voi aamuntorkku tehdä kerrostalossa maanantaiaamuna?!  Omaishoitajan aamun toive on , että hoidettava nukkuu peiton alla ärsyttävät aamutunnit ja niinhän se nykyään enimmin tapahtuukin. Tottumus on toinen luonto, ei sitä voi aamuntorkkukaan sikeitä vedellä, velvollisuus ja vahtikoiran ominaisuus ei katoa, vaikka eläkeläisvuosia karttuisi, joten maanantai lähtee käyntiin kovin nihkeästi. Puuro kiehui yli ja sotki koko mikron, ei muuta kuin rätti kouraan ja tokkuraisena siivoamaan, siinä sitten ihmettelin maalin näköistä valkoista sotkua, joka ei puurolta näyttänyt, mutta täytti hyvin keittiörättini. Laitapa tuonne vesikuppi kahvia varten, ehkä olisi paras kumartua sen verran, että pääsee kurkistamaan mikron sisälle kattoon, sieltä se valkoinen rättiin tarttui. Pitihän se uskoa, vaikka olenkin huono vaihtamaan vanhaa uuteen, nyt se oli kyllä tehtävä! Ja olihan mikroni palvellut uskollisesti meitä jo nelisenkymmentä vuotta. Tätä se on, vanhuus, kaikki alkaa pettää, koneetkin! Juuri viime perjantaina kunnon eksymiskokemuksen jälkeen onnistuin löytämään Kampin ostarista Clas Ohlsonin, ihan puhtaasti vahingossa osuin oikeille rullaportaille ja kas kummaa, siinä se kauppa oli nenän edessä! Sieltä ostin meille siis uuden perusleivänpaahtimen, tuli tuumattua, että eipä noilla hinnoilla kannata vanhoja kotinurkissa säilytellä.  Onneksi en silloin vielä ollut rättiä mikroni kattoon käyttänyt ja innostunut uuden ostoon, se tapahtui sitten tänään, maanantaina.

Hoidettava käveli rollaattorinsa kanssa käytävällä, joten ajattelin kipaista ihan pikimiten Redissä, metrollahan pääsen sinne ja takaisin. Varmuuden vuoksi laitoin taskuun kangaskassin, jospa tullessa samalla kertaa käyn kaupassa täydennystä hakemassa. Vierittäisinkö oudot ajatukseni maanantain piikkiin vai sanoiko joku, että ikä tekee myös kummallisia temppuja, koko juttu on luultavammin siirtynyt Iltasanomien etusivuille, sen verran älytön koko touhua oli!

Maanantaioutoa oli jo heti alkuun, että osuin vain yhden kyselyn jälkeen suoraan kyseisen kaupan ovesta sisään, sieltä heti myyjän käsiin, tiedustelemaan perusmikroa ilman mitään härpäkkeitä. Sievä pikkuinen tyttönen osoitti laatikkoa, että tässä olisi ja kun nyökkäsin myöntävästi, nosti laatikon syliinsä ja meinasi kantaa kassalle. Ikämummon järki rupesi äkkiä pelaamaan ja kysyin, miten hän oli ajatellut, että vien sen kotiin?! Eipä ollut ajatellut, mutta auttaisiko sininen kestokassi, siinä on pitkät lenkit? No hyvä niin, laitettiin mikro kassiin ja tyttö kiikutti koko komeuden kassalle. Maksoin hinnan, joka ei ollut paljon postimerkkiä suurempi, kiitos ja näkemiin ja kassi istui pöydällä kassan vieressä. No enhän minä tuota tuosta alas voi nostella, lattialle jos saisin?

Ja sirpakka neitonen nosti kevyesti yli kymmenen kiloa painavan perusmikron kasseineen lattialle. Entäs mummo sitten?! Rullaportaisiin olisi jonkinmoinen matka ja ajatus kantamisesta tuntui liioitetulta, niin lähti mummo kassia sangoista vetäen pitkin ostarin lattiaa, rullaportaisiin siirto oli suoritus, jota moni seurasi, mutta ei auttanut ja onnistuihan se kommelluksitta. Viimein tuli nuori nainen, kysyi saako auttaa, olenko metrolle menossa ja hän voi kantaa kassin sinne. Voi kiitos ja kiitos ja toivottavasti selkäsi ei tärveltynyt, kunnes huomasin olevani vastakkaisella raiteella. Takaisin vaan portaisiin ja toisilla ylös, tukkona olin kasseineni kiireisten kulkijoiden seurassa, niin kiireisten, ettei muita auttajaehdokkaita näkynyt. Sain kassin junaan, junasta ulos, kaksiin portaisiin ja kadulle sateeseen. Hetken hengittelin ja odotin, josko näkyviin osuisi auttavainen poika, joka edes maksua vastaan raahaisi kassini ulko-ovelle, joka näkyi kaduntoisella puolella, ei osunut, siispä kannoin mikroni ihan itse ulko-ovelle ja sisään päästyäni pysähdyin miettimään, koska viimeksi olisin ollut niin hiestä märkä, että pusero oli kuin pesusta tullut!

Enää edessä oli hissi, koti, vanhan vaihto uuteen, helppo juttu, kai. Siinä se nyt on paikallaan, kaksi keittoa lämmitetty ja selkäkin säilynyt ehjänä.

Mutta ei enää moisia leikkejä, vanha saa seistä ruokahuoneen nurkassa vaikka ensi jouluun ellei noutajaa löydy!

Ja se kauppareissu täytyy tehdä huomenna.

Hyvä päivä-

Tänään löysin helmen, olen onnellisen hyvällä mielellä, olen saanut nähdä jotain kaunista.

Selasin Areenaa, normitelevisiostahan ei tule kuin uutisia ja keskusteluja sodasta, kuka nyt on syyllinen tähän ja kuka vielä voi tuhota enemmän, kuvat uutisten takana ovat lohdutonta katsottavaa, itkettää nämä päättäjät ilman sydäntä. Mutta sitten satun töppäämään Areenan vaihtoehtoihin, selaan, etsin jotain ja tulen kohdalle ”Vielä ehdit...” . ”Tie sydämeen” ja Juliet Binoche, ranskan kieli ei ole hallinnassa, mutta ranskalaisuus ihastuttaa, joten sukellan jonnekin 1800-luvun Kartanoelämään, siellä keittiöön, puutarhaan, jossa hedelmät kypsyy ja mausteet tuoksuvat, jossa kaiken runsaus on ylipursuavan kaunista. Melkein haistan yrteistä lähtevän tuoksun ja kun astun keittiöön, siellä hääräävään keittäjään ja pikkupiikaan , ei minua häiritse kattiloista tuoksuvat erilaiset väkevät ruuan löyhöt, kokonaisuus on niin sanomattoman kaunista, että jos tuonne olisin syntynyt, voisin minäkin ehkä olla hyvän ruuan kokkaajien suuri ihailija, maistelija ja voisinpa jopa ymmärtää tuollaisen ruuan arvon. Nythän en ymmärrä. Minulle ruoka on nälän pitämisen loitolla ja sekin lautanen pitää olla kauniisti tarjolla, syön enemmän silmillä kuin suulla. Siis kaksi tuntia ruuan laittoa, syömistä ja keittiössä köksäten ja niin vei ilta sydämeni ranskalaiseen elokuvaan, kuinka syvälle olisinkaan uponnut, jos olisin vielä hallinnut kielen, jolla keittiössä reseptejä luettiin.

Tänään oli muutenkin ihan hyvä päivä. Aurorankadulla oli Kirjalauantai ja minä osallistuin vai kuulijana.

Ei ollut kerho entisensä, mutta tulipahan esiteltyä pari teosta, joista ehkä toisen luenkin, sitten joskus kun elämäntilanne on hieman valoisampi. Tosin Voltaeren 1700-luvun teos Ruotsin Kaarle kahdestatoista ja hänen sotaretkistään ei ehkä innostanut kahvittelijoita lisäämään sitä lukulistalleen,

mutta kiitos on annettava innokkaasta kirjan esittelystä, se oli mielenkiintoinen ja perusteellinen retki sen ajan historiaan. Oli myös Merette Mazzarellan uusin.

Jotain on muuttunut Hesan yhdistyksen toiminnassa, uusia jäseniä Hallitukseenkin tarvittaisiin, ehdokasta kyseltiin jopa Bridge-kerholaisista, mikä voisikin taas olla hyväkin juttu, olisi jotain sisäpiiritietoa missä mennään. Aina iloinen, ystävällinen ja avulias Marjakin on poistunut sihteerin tuolilta, tuskin uusi sihteeri avittaa tietokonettomia ja älypuhelittomia yhtä kiltisti enää kuin Marja jaksoi. Luultavasti yhdistyksen porukka nuorenee, niin kuin joka paikassa muuallakin.

Läksin Kerhosta ennenaikaisesti, joku toinenkin oli lähtenyt

ja kävelin Taidehalliin, jotain siellä aina on. On pitkä aika kun ole sallinut itselleni aikaa kuljeksimassa taiteen parissa, aina on pelko ja kiire kotiin potilaan luo. Mutta nyt rohkaistuin, menin korttini kanssa kassalle ja koin yllätyksen! Korttini oli päässyt vanhentunmaan! Jopas nyt, seuraanhan minä sähköpostia! Niin luulin, mutta näköjään siis en. Maksoin kiltisti uuden hinnan. Näyttely oli mainio jo pelkkänä ajatuksena käyttää valokuvaa uudella tavalla,

sillä tottahan on, että puhdas valokuva ei enää ketään houkuta katsomisen pariin, pitää kikkailla! Otat kauniin henkilökuvan, peität kuvan erilaisilla kankaan kuvioilla, niin, että kuvan persoona katoaa. Sitten asetat kuvan kehyksineen kankaaseen sopivaan tapettiin ja niin sinulla on uusimallinen taidekuva, joka ei loukkaa ketään. Eikä tarvitse kysellä kuvattavalta saako kuvan julkaista...No, mustan huumorin kautta, kyllä kuvat olivat kauniita. Yksi teos oli bengalilaista ohuesta puuvillasta tehty kuja, kuin verhot kesätuulessa.

Rokotukset olen saanut, Bridgen torstaipelin hoidin puoliunessa, potilas on löytänyt kävelymoodin ja sitä harjoitetaan nyt ahkeraan unia välttäen,

perjantaipeli meni jo liki main hereillä, tämä ”oma aika” tahtoo viipyillä täällä keskiyön molemmin puolin, kirjaankaan ei oikein onnistu keskittymään, jonka vuoksi luenkin vain noita ”Feelgood”-kirjoja, näihin hetkiin ne ovat tarpeeksi kirjallisia tuottavat uniin kauniita maisemia lehmineen, lampaineen ja järvimaisemineen. Hyvä, että joku jaksaa kirjoittaa tällaisillekin.

Niin ja olihan tänään "lastenpäivä" !

Kampin aula oli täynnä ihanasti liikkuvia ja laulavia lapsia! Olikohan sukulaismuksut piirtelemässä valmiita kuvioita väritellen!? Oli sitä touhua ilo katsella.

Vaaleanpunainen roskapussi

Joku puhui joulusta ja se toi tietysti mieleeni joululahjat, ennenhän niitäkin kovasti jo lokakuussa joulupaperiin kääräisin. Olen jouluihminen, että jotain on aina pakettiin kääräistävä ja se perinteinen pienen pieni joulumuisto on ollut Roosanauha, sen olen pistänyt kirjekuoreen ja postiin. taitaa sekin jäädä tänä vuonna lähettämättä, sillä Suomen Posti on tosi surkea! Miehen sisko täytti vuosia  syyskuun alussa, lähetin onnittelukortin, jonka Posti sitten toimitti perille syyskuun lopussa. Mukava tapa hoidella kirjelähetyksiä ja vielä se harmittelee, kun kirjeitä ei enää kulje postissa, mistähän mahtaa johtua!

 Kotoa loppuivat roskapussit, kun niin sitkeästi ole käyttänyt kangaskasseja, mies ei enää käy kaupassa niitä hankkimassa, oli siis ostettava kaupan muovikassi tai ihan oikea roskapussikäärö, kumpiko tuli
edullisemmaksi tai edes vihreämmäksi, ei tiennyt kassakaan.

Sitten niiden sinisten ja valkoisten viereen oli ilmaantunut roosan värinen roskapussirulla, ilahduin, niitä  kassalle kannoin .Kassan vieressä oli pino

vaaleanpunaisia nenäliinapaketteja, molemmista menee pieni summa rintasyövälle. Minä kiitin ja kiitän, ehkä vain nenäliinat pääsee lahjapakettiin, pussirullaa mietin vielä.

Mies siivoili laatikoitaan ja löysi paperipinonsa uumenista monisteen, jonka olin kirjoittanut 15 vuotta sitten. Hän kantoi sen minulle luettavaksi sanoilla, että muistatko kirjoittaneesi tällaisen?! Muistin kirjoittaneeni tyttärilleni kirjeen, mutta tätä en muistanut. Siellä se on edelleen luettavissa blogissani, sen sanoma on edelleen tärkeä, olen sen joutunut muutaman kerran tuon viidentoista vuoden aikana toteamaan, kun olen ystäviä rintasyöpään menettänyt. Kopion sen nyt tähän, neuvoja on monenlaisia, älkää uskoko vain yhtä, ottakaa se toinen ja vielä kolmaskin, se voi joskus pelastaa henkesi. Kuten minun silloin viisitoista vuotta sitten.

Rosa-nauha ja syöpä

 

Perjantai, 14. lokakuuta 2011

Olen muutama tunti sitten tullut tiedotustilaisuudesta Naistenklinikan Rintasyöpäyksiköstä , jossa minua valaistiin kyseisessä taudissa. Näin se meni :

Huhtikuun lopussa tänä vuonna huomasin, että oikeaan rintaani painui pieni kuoppa ,kun nostin
käsivarteni ylös. Kuhmuraiset rintani eivät hälyttäneet, mutta halusin kuitenkin rauhoittaa mieleni ennen matkaamme Eurooppaan ja menin Mehiläiseen yksityiselle gynekologille, jolla olen käynyt säännöllisesti .Painotan, että en ole tautikammoinen, mutta olen käynyt jokaisessa lakimääräisessä joukkotarkastuksessa ja myös siinä välissä joskus aina yksityisellä , kun Helsinki meinasi vähentää tarkastuksia iän vuoksi .Lääkärini tarkasti rintani ja lähetti minut talossa olevaan röntgeniin lähetteellä, jossa oli myös ultra ja ohutneula tarvittaessa .Oli perjantai –iltapäivä, mutta pääsin heti kuvaukseen, jonka jälkeen lääkäri tuli ultraa ottamaan . Kopsutteli ja katsoi, nopeaan.” Kaikki hyvin, ei muutoksia.” Ihmettelin kuoppaa ja kuhmuja, johon hän tuumasi, jotta ”naisten rinnat nyt ovat aina kuhmuraiset ”--- eikä ottanut neulanäytettä, jota kyllä kysyi. Ei kuulemma tarvinnut. Minulle jäi silloin tunne, että lääkärillä oli kiire viikonlopun viettoon, mutta tavallaan olin helpottunut, ehkä kaikki oli sitten hyvin. Vastaus oli ”kaikki hyvin ” .
Kesällä reissussa Keski - Suomessa Jyväskylässä vaikuttava röntgenlääkäri- sukulaispoika tokaisi asiaa hiukan ihmetellessäni, jotta ”olipa huolimatonta, olisi pitänyt ottaa näyte!” Asia jäi kaivelemaan, joten kun kesän ruljanssi ja miehen terveeksi julistaminen oli ohi ,soitin oman terveyskeskuksen terveyssisarelle. Kymmenen plus ja papukaijamerkki taas kerran meidän Terveyskeskukselle, minut otettiin välittömästi lääkärin vastaanotolle! Siitä se sitten lähti, noin kuukausi sitten. Hän passitti heti labraan, röntgeniin, ultraan ja neulaan ja passitus oli kiireellinen. Sanoi, että JOS Hussista ei kuulu kahteen päivään mitään, alat välittömästi pommittaa heitä ja jos viikkoon se ei auta , otan häneen yhteyttä .Nopeaa .Silloin hiukan hirvitti . No , seuraavana päivänä Naistenklinikalta soitettiin ja annettiin kaikki ajat.. leikkausta myöten , jonka alkuperäinen aika oli 10.10.Siis kaksi viikkoa ensikäynnistä. Ristiäisten piti olla 15.10 , joten en antanut kertoa koko jutusta , vaikka olisihan se pitänyt , jos olisin ollut sairaalassa silloin .Onni onnettomuudessa sain kutsun Jorviin magneettikuvaan ja samalla leikkauspäivä siirtyi 20.10, eli se on nyt torstaina. Mutta Ristiäiset saadaan vietettyä ilman murheita.
Tänään olin sitten Naistenklinikalla kuulemassa tulokset kuvista. Syöpä on laaja-alainen syöpä, toiseksi yleinen muoto rintasyövässä .Oikeassa rinnassa on iso , noin nyrkin kokoinen kasvain, vasemmassa on pienempi, noin 5 senttiä. Toistaiseksi kuvissa ei ole näkynyt etäispesäkkeitä imusolmukkeisiin , mutta lopullinen tulos nähdään pöydällä .
Tähän ei kuulemma kuole, eikä tämä ole kovin kivulias, mutta onhan leikkaushaava iso, se toki on kipeä. ”Pintanukutus ” , mitä se sitten lieneekään ja yksi yö sairaalassa, sitten kotiin . Toipuminen riippuu tietty syövän laajuudesta.Jos se on noin kuin he nyt kertoivat , toivun nopeaan, autoa saan ajaa jo muutaman päivän päästä , kävellä , liikkua , käydä suihkussa jne .Mutta en saa nostella kolmea kiloa painavampaa,enkä mm imuroida !! Liekö hyvä juttu vai odottaako kaikki pöly edessäpäin !Hyvä juttu tarkoittaa sädetystä, joka aikatauluttaa viideksi minuutiksi joka päivä kuuden viikon ajan.Huono juttu tarkoitta lisäksi sytostaatteja , jolloin olen luultavasti huonovointinen ja karvaton. Jokuhan tähänkin aina kuolee, lienee fakta .Jos se olen minä, sille ette te enkä minä voi mitään, mutta toivotaan, että toivun .

Tunnen , että minun on hyvä kertoa tämä jutun kulku, sillä kaikki ei ole mennyt oikein .Syystä, josta en nyt muista ,juttelin ystäväni kanssa luultavasti rintasyövästä, ehkä joku tuttava oli sen saanut ? Oli miten oli, hän tokaisi johonkin kommenttiini hyvin tietäväisenä,että ”Mutta Vanski hyvä, tottahan minä käyn mammografiassa!” Siinäpä se, niin minäkin kävin ja niissä ei näkynyt kuulemma mitään! Klinikalla se, että olin itse hakeutunut tarkastukseen tämän vuoksi, aiheutti jokaiselle hoitohenkilölle hämmästyneen reaktion ja pientä ihmetystä .Toki minä ymmärrän, että lääkärikunta on lojaali toiselleen, vaikka en sitä ehkä tässäkään tapauksessa koe oikeudenmukaiseksi. Hoitovirhehän on tosiasia,väärä diagnoosi .Selitys , että syöpäni on sellaista laatua, että se tekee pieniä pesäkkeitä rintaan ja on hankala löydettävä kudoksen joukosta, ei päde , kun kasvain on nyrkin kokoinen .Se tuli kyllä selväksi .Ja kun tämä toinen oli nyrkin kokoinen, niin oletus oli, että myös toisessa on jotain ja siksi magneettikuvaus, jossa se sitten löydettiin . Näin se menee, et ikinä ole sairas ..ja sitten äkkiä oletkin ..mitä lie.

Konsertteja

Konsertteja, miksi monikossa?!  Kaupunkikin se vaan ilahduttaa kansalaisiaan ja kuvittelee, että yökukkujia on liikkeellä enemmänkin kuin tämä yksi! Huilut ja viulut puuttuvat eilisillan ja näköjään myös tämän yön pärinäkonsertista, käsittämätöntä tuo kaupungin työteho, kun se saa jotain valmiiksi, kohta siinä paikalla katuporat ja kaivinkoneet! Monta miestäkin näyttää olleen komennettu paikalle, enemmän kuin päiväaikaan, järkevää toki, jos asia jotenkin liittyy yötyöhön ja sen nopeuttamiseen. Eikä Hakaniemi ole ainoa hurlumhei, Hesari uutisoi Töölöläisten koirien olevan tohkeissaan, kun heidän yöuniaan häiritään. Ei myöskään voi jättää lemmikkiä kotisohvalle odottelemaan emännän työstä paluuta, kun kadulla pamautellaan ja kolistellaan kuin vähintään sota olisi tulossa, hauveli ei siitä tykkää, siitä jää monelle ikuinen pamausten pelko ja milläs kaupunki sen sitten hoitaa?!

Tiedottaminen olisi yksi ihan toivottava tapa, Hakaniemessä se kyllä toimii, miksi ei sitten Töölössä? Pieni mielenosoitus kohti työmaita voisi olla yksi hyvä keino, mutta kun en asu Töölössä enkä omista koiraa, niin annetaanpa neuvo ihan ilmaiseksi otettavaksi käyttöön.

Tänään oli kyllä Hakaniemen konserttia paljon upeampi konsertti Musiikkitalossa,
minähän olen vaihtanut torstain keskiviikkoon, sillä huomenna torstaina on pelipäivä ja omaishoitajana en voi olla pois koko päivää iltaan saakka. Joten tämän päivän konsertissa sain ensin kuulla kaunista Sibeliusta sarjasta ” Pelleas ja Melisande”. Sitten pieni järjestelytauko ja flyygeli kuljetettiin paikalleen, tuolille istui japanilainen pianisti Hayato Sumino

- ilmiöksi mainittu – ja aloitti Sergei Prokofjevin konserton nro 3. Istuinpaikkani on nyt toisella puolen salia, vähän ylempänäkin ja seinän vieressä, jossa akustiikka tuntuu liiankin loistavalta,

pienintäkään sormen painallusta ei pääse katoamaan! Ja korvat on joskus aika kovilla. Lisäksi harmittaa, kun en pääse näkemään pianistin käsiä. Mutta ei voi mitään, ei joka konsertissa sentään pianoa ole. Tauolla luin Pirkko Arhipan dekkaria  ”Kolme kultaista hattua”,

taitaa olla aika vanhaa painosta. Hyllyssä on Arhippaa vanhastaan, mutta noita hänen toisilla nimillä kirjoitettuja en ole tiennyt olemassa olevankaan, joten tilailin niitä Kirjastosta. Tällainen kuin Marja Orkoma

löytyi kaksin kappalein jatkona, luin kun olin utelias. Kuuskytluku tuli kunnolla kartoitettua, teksti on kuin reportaasi yhden tehtaan pikkukaupungista, sen johtajasta ja eronneesta nelikymppisestä kotirouvasta, jonka on opeteltava uusi elämä osaamatta muuta kuin kodinhoitoa, toki edustaminen yhtenä ammattina oli huomaamatta tuonut yhden jos toisenkin taidon. Kovin on tuttua tuo vuosikymmen kuin myös sitä seuraava.

Suurta kirjallisuutta siitä ei saa, mutta on hyvä, että ihan tavalliset tosiasiat kirjataan kansiin, sellaista se silloin oli. Koululaiseni ikäiselle se vuosiluku on yhtä lailla historiaa kuin tuhahtaneelle kirjakerholaiselle jotkin Israelin vaellukset.

Nyt hyppäsin kauas konsertista, siispä toinen puoli oli pyhitetty myös Sibeliukselle. Sinfonia numero 5. Se oli uskomaton kokemus, sillä minä en tunnistanut koko sinfoniassa mitään sibeliaanista, koko juttu oli tylsä, ihan lopussa viiden minuutin pätkä oli lähellä kaunista. Joko minun pääni on aivopesty tai se oli oikeasti mitätön, sillä kun konsertti oli loppu ja kiitokset taputettu,

palasi Saraste korokkeelle lausuen jonkun nimen, josta tajusin vain lopun ja se oli :”- lopuksi vielä pieni yösoitto!”  Ja sitten alkoi huilu soida!

Kutsumattomia vieraita

Minä kun tykkään, kun ovikello soi ja taloon astuu kutsumaton vieras, se on iloinen asia  ja niin kovin harvinainen nykyään. Eilinen päivä toi vieraan , jolle en olisi ovea avannut, mutta kun se tuli kutsumatta, jäi taloon ja vaati minulta energian koko päiväksi, aiheutti murhaavan kiukkuisen olon! Minulla on mieli kuva, että tämä unohtumaton vieras olisi käynyt meillä ennenkin, mutta nyt tekoälyn aikaan se sai oikean nimen, kuvauksen ja lupauksen pitkästä työsuhteesta ilman palkkaa. Se ei tykkää ulkoilmasta eli minun parvekeintoiluni ei sitä juuri kiinnosta, kosteaa se inhoaa ja jääkaapin kylmyys on kuolemaksi, minkä tosin keksin kysyä tekoälyltä vasta suuren työrupeaman jälkeen. A-Studiossa juttelivat tekoälyn osaavasta itsenäisestä ajattelusta, mutta minun kännykkääni  sen älynväläytykset eivät vielä olleet tavoittaneet, tyhmää piti houkutella vastaamaan juttu kerrallaan. Hyvä niinkin, se on jo paljon suurempi edistys kuin silloin muinoin sen vierailun aikana, silloin muistaakseni tyydyin huomattavasti pienempiin suorituksiin.

Tämän Keittiökoisaksi nimen saanut vieras liittyy nyt tärkeään juuri hollilla olevaan uutiseen, kysymykseen, mitä tehdä tavarapaljouden kanssa. Vaikea juttu, mutta on selvästi yhteydessä elämänkulun kanssa. Ensin ei ole mitään, sitten täytetään koti, kodit lasten ja omilla tarvittavilla, koti tyhjenee, pienenee, muutat ulkomaille, jonne tavara ei mukana kulje, mutta sinnekin on luotava uusi koti tavaroineen, ehkä muutat takaisin tai toisaalle, vanhempasi kuolevat, heiltä jää kokonaiset kodit täynnä tavaraa muistoineen, kunnes tulee se hetki, että sinne ylähyllylle et enää ylety.

Tulee ”kuolinsiivouksen” vuoro ja toive, että perilliset ottavat siivoamasi romppeet mukaansa , eivätkä kerro, mitä niille tekevät. Pois heittäminen vuosien säilyttämisen jälkeen tuntuu rikokselta, uusiokäyttö iloiselta.

Mutta kyllä näillä ikävuosilla on jo pakko olla tottunut siihen, että todellakaan kaikkea ei voi säilyttää ja kaikki se, mikä itsestä on niin upeaa ja ihanaa, on koululaiseni mielestä vanhaa, turhaa ja muutenkin kummallista. Vaikka voihan se olla niinkin, että parinkymmenen vuoden kuluttua elämä on taas ihan tätä normaalia puurtamista, tekoäly on sotkenut maailman ja sen on tarvinnut peruuttaa ja aloittaa alusta. Kiinassa ei synny enää robottivauvoja ja japanilainen morsian on ihka aito naisolio!

Lipsahti väärälle radalle, meillä siis on Keittiökoisa ottanut vallan. Niitä lenteli pari päivää sitten kymmeniä, nyt vain jokunen, liekö Raid ja suunnaton siivous saanut populaation vähentymään, pois ei kuitenkiaan. Ongelma ei liene kovin harvinainen, sillä tänään meillä kävi sairaanhoitaja miehen haavaa hoitelemassa ja hän kertoi kärsineensä moisten vieraiden visiitistä monta kuukautta! Roskapussit kellariin on kulkeneet joka päivä, tänäänkin neljän pussin kokoelma!

  Sellainen sana kuin kierrätys tai kompostointi, ne eivät nyt olleet päällimmäisinä toimina pussien täytössä, tiukempi kohtalo oli ylähyllyillä, joita ei enää ole, ja joka ikisellä purkilla, purtelolla ja pussukalla, mikä ei ollut umpinaisessa lasi-tai muovipurkissa, ne lähtivät eivätkä sellaisenaan enää palaa. Ikinä en enää osta pähkinöitä, näkkileipää, pastaa tai muuta viljatuotetta, jos se ei ole ilmatiiviissä umpinaisessa pakkauksessa! Ja paperipussitetut täysviljaleivät kiertävät pakkasen kautta aamuteelle. Jäätelö voisi olla nyt uudelleen hyvä juttu, sillä tekoälyn huono ajatusten seuranta kertoi vasta myöhemmin, jotta moiset perhoset eivät viihdy kosteissa ruuissa, siispä jääkaapissa oli paketti kaupan lettuja, latasin ne lautaselle ja laitoin mikroon, tosin hiusrajassa kutina tiheni kun mietin miten käy mahdollisille toukille mikrossa! No, reippaana tyttönä otin samaisesta kaapista avaamattoman lettuhillopurkin, avatun mansikkapurkin olin jo heittänyt pois. Kysyin sitten kuitenkin ekoälyltä, jotta voiko noita syödä ja se vastasi, että olen ihan turvassa, Keittiökoisa kun ei viihdy kosteassa ruuassa ja avaamaton purkki on turvallinen. Juuri kun olin saanut hillon kauniisti levitettyä lettujen päälle, ilmestyi näköpiiriin kolme lentävää ja ruokahalu meni. Letut lensi roskiin, mutta purkki jääkaappiin, josta se varmaan syömättä jää ja päätyy sitten roskiin.

Nautiskelin sitten itsekeitettyä marjapuuroa Jussin tuomasta puolukkamehusta, mukaan vaniljakastiketta jääkaapista, sokeria kannella suljetusta muovipurkista ja unohdin lentävät. Melkein.

                      Huomenna olisi pelipäivä, joka nyt on jätettävä väliin, senhän voin sitten käyttää lisä siivoukseen, täysiä hyllyjä riittää.

Inhopäivä

 

Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan se ruotsinkielinen sairaanhoito-oppilaspaikka, sitä silloin valkolakkiselle tarjottiin ja viisas keskisuomalainen äitini tyrmäsi koko jutun sanomalla, jotta ” et kai sinä nyt ruotsinkieliseen mene...”. No, en mennyt. Nyt siitä olisi paljonkin hyötyä, sillä olen joutunut eli päässyt mieheni omaishoitajaksi ja pään kuoren kurjat haavaesiintymät antavat outoja juttuja minun toimitettaviksi, ihan kaikkeen ei tämä kotiäitiammattikaan sentään yllä! Kotisairaala on nyt sitten tulossa pelastamaan, saas nähdä mitä saavat aikaan, haava on todella outo. Jos on kurjassa taudissa ikävää, niin on myös hauskoja juttuja kohdalle osunut, kuten lääkärin ehdottaman kissanhiekka raikastamaan huoneilmaa,

sillä ilmat viilenevät ja potilaan sietokyky lyhenee minun ikuisen tuulettamisen kohdalla! Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän nenäni vaatii suoranaista raitisilmavirtaa avonaisesta parvekkeen ovesta, liekö kylmäaltistus peräisin muinoisesta talviuinnin harrastamisesta, mutta siitä on tullut minulle suorainen trauma! Suljetut ikkunat ja parvekeovet  aiheuttavat ahdistusta, jota näköjään on vain kärsittävä, sillä nykyihmiset palelevat ja kärsivät kaikenlaisesta vedon tunteesta, minusta asian voisi korjata lisäämällä vaatetusta, mutta näiden palelevien mielestä se ei ole asiaa korjaava juttu!

Sitä olen aina ihmetellyt, miksi juuri palelevien mielipiteet hallitsevat, yhtä kurjaa se on kuumasta kärsivienkin elämä ja totta vie hieman hankalampi hoidella, alasti ei bridgepöydässäkään ole mukavaa pelata.

Kissanhiekka on nyt haettu, mutta partavaahto, joka oli toinen lääkärin suosittelema, oli kaupastani loppu, sitä laitoin pari nuorta miesolentoa hyllystä etsimään, kun ajattelin että omat silmäni eivät moista tuotetta nappaa! Mutta loppu mikä loppu ja tämän yön saa hoidella pussillinen kissanhiekkaa, jota olen ripotellut eri astioihin. Jotain hyötyä säästämisestäkin, kauniita tyhjiä purkkeja löytyi aseteltaviksi huushollin eri nurkkiin,

pääsi London Teekin uuteen mukaan! Kaikesta ruusunkukkatuoksuista ja kissanhiekoista tarvitsen silti avonaisen parvekkeen oven, onnekseni vain tämän yhden oven! Oli aika sellainenkin kun mies aloitti opintojen lomassa perimään maksamattomia kirjatilauksia, se oli aikaa, jolloin kansa osti vähittäismaksulla kirjasarjoja, jätti sitten maksamatta, siinä nokkela opiskelija löysi hyvän tienestin ja vaimo pääsi tappolistalle! Kaksi ovea, toinen kiinni, paistinpannu kynnykselle ja toinen aina auki, pakosuunnitelma oli selvä. Onneksi oli sana hallussa, tuli siinä loihittua puhelimeen lause jos toinenkin. Pienesti ymmärrän näitä julkkiksia, jotka painivat somen suossa.

Hiljainen viikko takana, silti olen käynyt kahtena päivänä pelaamassakin ja osteopaatilla hyvää kuntoa hakemassa.

Että ei sen pitäisi hiljaiselta tuntua, mutta silti vaan tuntuu. Yöllä seuraan espanjalaista sarjaa ”Gran Hotel” ja siinäpä kyllä sattuu ja tapahtuu! Hyvin tehty, kaunis ja puhekin sujuu ymmärrettävästi, mutta se käsikirjoitus, se juoni, se on niiiin espanjalaista! Joka sarjan osassa joku murhataan, rakastuu, juonitaan rahat pois ja takaisin, löytyy uusi sukulainen , joku katoaa jne jne, vauhdikasta on. Oikein sopivaa yömyöhäistä katsottavaa.

Tytär soitti rapakon takaa ja muistutti, että täällä Suomessa on juuri nyt hänen ”amerikantyttönsä” häät! Miten se aika juokseekaan, justhan hän oli pieni iloinen amerikan prinsessa, nyt onnellinen suomi morsian. Katselin albumia ja jotain löysin. Onnea Sierra tämänkin kautta!

reikiä

 

Oliko se kahdeksankymmentä lukua, kun oli muotia villapuserot, joissa oli suuria aplikaatioita, ruusuja, olkatoppaukset ja lisää ruusuja?! Upeita ja näyttäviä puseroitahan ne olivat, ystävälläni oli niitä muutama. Usein ihmettelin, että eihän noita voi edes pestä, ovat sen verran upeita luomuksia ja lisäksi villaa! Siihen basillikammoinen ystäväni, että ei niitä pestäkään! Ne laitetaan yöksi ulos tuulettumaan, ei villaa tarvitse pestä, se puhdistuu itsestään !” Miehelläni oli lempipusero, villaa, joten lämmin, sitä hän piti yllään joskus

yölläkin, minä kun nautin ulkoilman raikkaudesta parvekkeen ovi auki. Eli sitä pidettiin paljon ja se oli tosi vanha, mutta sitä ei saanut pestä, ettei hajoa pesussa! Minä siis tuuletin ja uskoin. Aikanaan tämä kevät kääntyi kesään ja potilaallekin alkoi tulla kuuma villapuserossaan, siispä tuuletin lisää ja lopulta viikkasin kauniisti Enson kelaiseen laatikkoon, jossa odotti tulevaa talvea parit hanskat, yksi äidin vanha villatakki ja kutomani pieni villahame. Pieni amerikoista tuotu puunpala pitämään koit loitolla ja kansi kiinni.

Kesä oli kuuma, pieni siivekkäitä lenteli huushollissa kuten ennenkin, ei häiriöksi asti, tokihan niitä tulee, kun on ovet auki yötä myöten! Kaipasin huivia, jonnekin laatikkoon senkin olin siivonnut, nostelin siis laatikoita pöydälle ja avasin yhden! Laatikossa oli pidot käynnissä! Suurinta herkkua näytti olevan mieheni villapusero, seuraavaksi oli käyty pitopöytään itse kudotun hamosen kanssa, onnistuttu saamaan ”seitsemän veljeksen villalangan” maistumaan paremmalta kuin vanha villapusero, isot reiät tuijottivat hameen yläosassa kuin pari suurta silmää!

Vanha villapusero pääsi äkkiä jätepussiin oven ulkopuolelle rappukäytävään, reitetty hamonen parvekkeelle joutuen siellä erinäköisten nyppimisien kohteeksi. Nyt se roikkuu ulkona ja saa roikkua vielä pitkään, ehkä ötököiden juhlat pitäisi lopettaa jollain kirveen tapaisella, pelkkään tuuletukseen en enää usko.

Luen mainiota kirjaa, eli Merete Mazzarellan

”Nyt kun kirjoitan tätä”, on kirjan nimi ja niinhän se pitää sisällään juuri tässä hetkessä koettua , ajateltua ja pohdittua juttua vanhuudesta! Mitä siitä ajattelevat nuoremmat polvet, lapset ja me itse?! Miten kokevat saman asian eri polvet, joita saattaa olla tuttavapiirissäsi neljäkin polvea?! Hieman koin järisyttävänä ilmiön, että Merette sanoittaa vanhuuden yleissamanlaiseksi, että me kaikki kokisimme määrätyt asiat lähinnä samanlaisina juuri tässä samaisessa viiden vuoden ikähaarukassa, hänhän täyttää kahdeksankymmentä ja kirjaa sen tulevan vuoden ajatukset ja tapahtumat päiväkirjana kuukausittain. Asia jota hän myös kannustaa eläkeläisiä tekemään, kirjoittamaan ja taas kirjoittamaan, tallentamaan tämä päivä, siitä tulee myöhemmin historiaa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Mainio kirja.

Kaikenlaisia töitä sitä onkaan! Nyt istun koneeni ääressä ja seuraan vastapäisen talon valonäytöstä,

huimapäinen remppamies reissaa nosturin nokassa korkeuksissa korjaamassa jotain nukkujien ikkunoiden  pokia, ämpäri kaverilla on kuitenkin ja jokin millä kapsutella. Muistui mieleen, kun seurasin ikkunanpesua Kalasataman torneissa, kolme kaveria ämpäreineen keikkui lasitetun talon ulkopinnalla, huimasi jo kun katseli.

Ihmismieli on outo, kun on kotoaan löytänyt yhden lentävän, sitä alkaa etsiskellä toista ja siivous alkaa.  Keittiö pääsi tänään suurennuslasin alle, jätepussiin pääsivät jauhot, ryynit ja murot, kaikki, mitkä olivat avonaisessa kulhossa. Mielikuvitus lentää ja vei ruokahalut mennessään, mutta keittiö on nyt siisti. Ja tyhjä.

NYT

Tyttärenpoika pääsi ripille, hänelle pidettiin juhlat, onnistuneet sellaiset, sillä saavutettu viiskymppinen ikä oli tuonut mukanaan viisautta, kutsussa oli kerrottu toiveet saapumiskellonajoista. Tällä kertaa ne toimivat hyvin, toisin kuin tyttären omissa lakkiaisissa, joihin hän oli tekstannut tasan saman kellonajan koko vieraskaartille, jotka tietysti kohteliaasti noudattivat kutsussa mainittua aikaa, saaden kaaoksen aikaan ja isän ja koiran katoamisen kauas entisille asuinsijoille!

 Huolimatta äitinsä tavaran siirtämisharrastuksesta, ovat tämän nuorimman kaapit käyneet suuren kadon konmarituksen innoittamana, joten syvään huokaisten onnellisena tämä mummi pääsi siirtämään osan tavaroistaan uuteen osoitteeseen, ei nyt näköjään pysyvästi , vaikka sellaistakin tuli toivottua. Kolme tusinaa kahvikuppeja on ehdottomasti liikaa mummoikäiselle omaishoitajalle, kekkereitä on tulevaisuudessa yhä harvemmin, vaikka niitä suuresti rakastankin, onneksi on nekin hetket kuvattu ja kansiin tallennettu. Nyt kekkeröidään albumien sivuilla, päivitellään energiaa ja elämää, ihmetellään suurta poistuneitten joukkoa.

Skumpatkin on nykyisin muuttuneet holittomiksi, silti poreileviksi, lasia voi nostella pienet, isommat ja aikuiset, tasa-arvoista on asiat, oppi kohdallaan, Kristalli kilahtaa pienenkin kädessä.

Kaikki lasit taisivat säilyä ehjinä, vaikka tytär moista pelkäsi, omaa perintöäänhän olisi vähentänyt, sillä eipä noita Rapakon taakse tai Sveitsin maalle juuri kannta postitella. Muistuu mieleen postitukset ympäri maailman Anopin kaappien kätköistä, onko sekin asia ollut helpompaa ja halvempaa muutama vuosikymmen sitten, kun esimerkiksi keskimäisen kahdeksantoista lukuinen kahvikuppisarja kierteli Kaliforniasta Sveitsiin, missä lie nyt, sillä kahvia ei tytär siihen aikaan itse juonut. Lindan ostamat kupit jäivät matkalle, mutta kristallit palautuivat, vanhimman kenkäkaappi muuttui muuton yhteydessä lasikaapiksi,

sen hyllyihin tytär tarvitsi kosteaa rättiä, oli kuulemma pölyistä sen verran, ettei sinne juuri pestyjä laseja voinut asetella! Kerran Anoppilassa ihmettelin tuota samaista ilmiötä, johon viisas Anoppi tuumasi, jotta ”odotahan vain,kun tulet tähän ikään, tulee se sinunkin kohdallesi!”  Ja nyt se tuli, katon rajassa pöly saa rauhassa laskeutua, sinne ei enää kiivetä.

Päivät ovat muuttuneet, elämä kerrostalon seinien sisällä on hidasta, usein odottelua, kävelylenkit eivät kiehdo, sillä tyhjän ulkoiluttaminen on ikävää. Lenkillä pitäisi olla jokin muukin päämäärä kuin pelkästään oma koti, mikä sekin on toki hyvä vaihtoehto, silti kiepsahdus vaikka museossa toisi jo uuden näkymän elämään. Omaishoitajan rooli vaatii oppimista arjen käytössä, uudelleen roolittamista ja siinä en ole vielä kunnolla onnistunut. Aloitin kyllä eilen, otin raput uudelleen käyttöön, hissi sai jäädä, vaikka sinne oli talon uusi ”Asukasvastaava” onnistunut palauttamaan hissipeilin, nimenvaihto on siis toiminut!

Haavahoitajaa odoteltiin iltapäivään asti, heillä on monen tunnin liukuma. Nyt kerään koppaan vishypullot, kadun toisella puolella odottaa kätevän pieni kauppa tarjouksillaan. Kori täyteen ja kanto kotiin, sitten lähellä olevaan pieneen apteekkiin, ehkä kierros Torin ympäri Tokoinlahdelle, siinä ne päivän askeleet. Askelmittarihan kerää lukemat vain jos kannat puhelinta taskussasi, päivän mittaan sisällä liikkuminen olisi toki ihan arvokas tieto, sitä systeri käyttää tekosyynä, kun me muut komennamme häntä liikkumaan! Ja miksei niinkin, liikettähän se on sisätiloissakin kulkeminen ja voihan sen monistaa hakemalla joka asian kahteen kertaan, mikä ei enää ole sekään ihan uusi juttu! Noita uusia juttuja putkahtaa esiin nykyisin silloin tällöin, niin kuin tämä minun uusi lookinikin. Tukka lyhenee kynsisaksilla, päätyy kiinni kuten muinoin kaikilla mummoilla oli, vaatekaappi uinuu ruususen unta, nykyvaate ei kulumalla vanhene ja kodin monet peilit kertovat totuuden mummosta, joka kulkee aamusta iltaan samassa asussa, vain korvikset vaihtuvat.

Telkkaria tuijottelin ja sieltä ohjelmaa MOT. Siinä käsiteltiin syömishäiriötä, vakava asia, joka on tullut kohdattua naapuritytön kohdalla. Hän onneksi selvisi ja voi nyt hyvin. Mutta kuinka paljon huolta ja pelkoa se aiheuttaa vanhemmille, kun mitään et voi, kannat mitä herkkuja vain, kaikki turhaan. Täällä kerrostalossa on tilanne vähän saman kaltainen, mikään ei maistu, kaikki on pahaa ja mitään et jaksa. Kaupan ylipursuavista hyllyistä yritän sitten kerätä edes jotain ja olen onnistunutkin, sillä kori täyttyy lasten välipaloista ja marjarahkoista.

Kun pieni purkki jää puolilleen, lusikoin minä rahkan omaan suuhuni kuin aikoinaan joskus lasten pienenä ollessa. Pelkällä vishyllä lihaksia ei kunnossa pidetä, rollaattori ei kelpaa, mutta sauvat ovat hyvät, samoin ikivanhat umpipuiset huonekalut toimivat hyvänä tukena kotona liikkuessa.

Tässä taas kirje teille, jotka kirjoituksiani ehkä seuraatte. Kun olen huono puhelimessa istuja, kuvittelen vanhanaikaisesti saavuttamani ystäväni ja tuttuni näin kirjeitse, sitähän tämä kirjoitteluni on. Päivitystä elämään.

Parvekeulkoilua

Tulee luettua Hesari tarkkaan, kun elämä on siirtynyt parvekeulkoiluun,

toki minulla vielä on kaksi jalkaa joita pitäisi liikutella ja olenkin keskittänyt niiden lenkittämisen iltamyöhään Tokoinlahden rantaan. On päästävä ulos, veden lähelle ja puiden alle, tuon kaiken saan istahtamalla penkille ihailemaan valojen heijastuksia yöllisen mustaan veteen. Satumaailma, kaunista. Joskus soitan ystävälle kuulumiset, hyvät ja huonot, kauniissa yömaisemassa huonotkin tuntuvat paremmilta kuin kerrostalossa neljän seinän sisällä. En valita, Tokoinlahdenpuisto on henkireikäni, muutamalla askeleella olen nurmikolla ja hiekkatiellä, kuuntelen suihkulähteen solinaa. Äänet ovat kaupunkiääniä, ne tuovat minulle sitä pientä luoto-onnea, mitä ennen hiljaisuus maalla tarjosi.

Ainahan minä maalle ikävöin, vaikka tiedostan tarkkaan, että se aika on osaltani ollut ohi jo kauan. Tiedostan ja en tiedosta, ikäväni on mallia nostalgia. Siinä jää unohduksiin hyttyset, paarmat, mäkäräiset ja hirvikärpäset. Puolukkametsän susivieraat, ”Tumman-päilyvän-lammen”  (Anna-ystävämme ) takana nousevalla kalliolla karhuvieraat, kyyt, joita tontti vilisi naapurin Annan lapsuusmuistojen mukaan ja olihan niitä, mitä niille tein, enpä nyt uskalla tänne kertoilla, mutta en niistä pitänyt. Hesari on ottanut oikein asiakseen muistutella minua, että mitäs menit ja teit mitä teit! Ja minä minä sitten tein?

Sain käsiini vanhan ränsistyneen asumattoman maatilan ja  tein siitä asutun jossa asuimme onnellista maalaiseloa sen ihmiselämän ajan,

jolloin kaikki onnistuu ja mikään ei kolota, vaivaa ja ole rikki. Siinä se on syy, miksi maaseutu on täynnä puolihylättyjä maalaistaloja, sen asukkaat ovat vanhentuneet, lapset eivät halua jäädä tilaa hoitamaan. Näin aika kiertää sukupolvet ympäri, tulee polvi, joka ei ole elänyt maalla, mutta on katsellut mummonsa valokuvakansioita ja muistellut kesiä, jolloin mummo vielä jaksoi ottaa lastenlapset vastaan,

viedä mustikkametsään ja Vaarin kanssa haukia pyytämään.

Tämän sunnuntain KOTI-osiossa lapsenlapsi haluaisi pelastaa sukutilansa, mutta se vaatisi isoja ratkaisuja, kertoo hän. Toisessa osiossa kertoi sokea nuori nainen hankkimastaan hirsitalosta jossain Pohjanmaalla, muuttavansa sinne yksin ja peruskorjaavansa talon asuttavaksi. Toisenlainen oli taitoluistelua harrastavan perheen ratkaisu, he muuttivat isosta pienempään, lasten harrastusmaksut eivät olisi kestäneet suurta omakotitaloa. Ja on suvussakin tullut maalle kaipuu sen verran kovaksi, että nyt on yksi mummo perikuntineen onnesta soikea, kun on saanut vanhan tilansa myytyä perhe-elon alussa elävälle innokkaalle uudistajalle.

Oikeastaan koko kirjoitusajatus lähti sähköisistä mökkimuistoista, muisto pompahti mieleen, kun sattumoisin keskustelimme tästä uudesta mökkiläisestä, ajatuksesta pitää mökki vain kesäkäytössä. No niinhän se, mutta nälkä kasvaa syödessä ja nyt oli kuulemma jo harkittu koekäyttöä läpi talven. Punainen valo syttyi ja muistin, miten kerran kävi! Olimme Hong  Kongissa, landelle jätettiin taloihin peruslämpö, sillä olin suureen –todella suureen- ääneen ihmetellyt sähkölaskun pienuutta muutaman vuoden  asumiskokemuksen ajan. Kukaan maalla ei korvaansa loksauttanut, vaikka näki kun maatilamme loisti kuin lyhty yön pimeydessä, olihan sähkö niin halpaa! Eräänä päivänä soi Hong Kongissa puhelin ja siellä oli meidän Linda, joka oli saanut Keuruun Sähköltä laskun! Summa oli 65.000 euroa, tai markka, luku on kuitenkin oikein. Se piti maksaa heti. No, tuollaisia summia en ollut talouskukkaroon jättänyt, oli tultava kotimaahan hoitamaan asiat kuntoon. Olimme kyllä kuluttaneet sillä halvalla sähköllä tuon summan, mutta sihteeri-parka oli ajatellut, että eihän kukaan tuollaista määrää sähköä kuluta ja pudotti laskun lopusta nollia pois! Olen kyllä kova tyttö neuvottelemaan, mutta kokonaan en tuota summaa saanut alas, 25.000,00 jouduin maksamaan, eikä loistanut enää Sepän mökki lyhdyn lailla maisemassa.

Näillä aatoksilla mietiskellen taas kerran tulee todettua, että ottakaa kuvia, tallentakaa tarinaa, se voi olla hyvinkin tärkeää tulevaisuuskuvaa, muistoa, jota ei enää muuten saa. Se arkikuva, se missä ne polvet eivät ole juuri siinä kulmassa kuin pitäisi

, se hymy, joka ei enää ole läsnä, se kaikki voi tuoda suurta lohtua sitten joskus  kun haluaisit katsella, tietää, muistella. Ellei niitä muistoja tule, ei niitä sitten ole. Onneksi se ei vielä ole minun maailmaani ja muistoistahan tämäkin juttu taas kiertyi.