Elisa viihdettä tiistaisin...keskiviikkoisin...

Ja Elisa-viihdettä keskiviikkoisin...Toivottavasti tuo viihde päättyy nyt tähän, on viihdytty aivan liian kanssa mokomankin älyn pauloissa. Maana tai taisi mennä sateessa, jonnekin se päivä ainakin livahti, eikä jättänyt muistoa itsestään tälläkään kertaa. Tiistai olikin sitten hyvinkin muistorikas päivä, saimme näppärän vieraan, joka hetkessä hoitaa epäkohdat kuntoon. Nythän oli ongelmana äänen ja puheen epätahtisuus ja täti, joka kehtasi puhua muun muassa Trumpin puheen päälle! Rajansa se on Elisa-viihteenkin digillä, pieni ja piilossa vaikka onkin.  Keitin kahvit, mies haki pullat, mutta Elisa vaan temppuili! Olinpa tyytyväinen kapulan pitäjälle, kerrankin sain omalle kiukulleni siunauksen, sillä vaikka kuinka ärräpäitä käytti,
ei kapula suostunut toimimaan,  täti jutteli Trumpit ja Netanjahut  ja vielä huonolla suomen kielellä. Yritetty on, taas.

Tyttären hoivatessa kipeää olkapäätäni, Elisa tuli taas puheeksi. Olin menossa Kamppiin Elisan myymälään palauttamaan lankapuhelimet ja Elisan lahjoittaman korvaavan pöytäpuhelimen,

jotenkin oli äly tullut tiensä päähän, ei enää yhtään lisää! Vastassa oli uudet kasvot, kiltit sellaiset ja kysäisin, jotta voiko digillä olla jokin osuus näihin kummallisuuksiin, joita LGn televisiossani on nyt ilmaantunut. No eipä ollut sellaista kuullut ja sitten taas katsottiin, miten sillä yhdellä ja ainoalla kapulalla se ilo sitten kotona hoidellaan. Kiitos kiitos, saanhan minä nyt halvemmalla kaikki mahdolliset katsottavat kuin että ostaisin ne erikseen!

Ja vielä hieno juttu, jos vaikka tulevaisuudessa taas jokin muuttuu, ei tarvitse ostaa uutta telkkaria, Elisan digi päivittää vielä kymmenenkin vuoden päästä! Johan nyt kannatti ja lähdin tiedosta pökertyneenä kotia kohti.

 Tytär hermostui, ei ostanut digin hienoja lupauksia, vaan ilmoitti tulevansa laittamaan telkkarin kuntoon! Almakin antoi oman panoksensa, etsi hieman närkästyneenä mummin herkkuja, jotka oli nyt jäänyt kaiken tämän hässäkin alle, mutta ainahan nyt jollain lailla asia hoituu. Hoitui se toinenkin asia,

vanha kapula esiin, uusi pois, ja katselu ilman viihdettä päälle! Ajatella, niin yksinkertaista se oli ja nyt Trumppikin sai käyttää omaa ääntään! Boksi taitaa jäädä muistoksi hölmöydestä, se hölmöys päättyy vasta parin vuoden päästä. Huomenna sitten näemme, onko Elisa suuttunut vai pysyykö piilossa häpeämässä ja olenko viisaampi kuin eilen vai en!

Elisaviihdettä sunnuntaina

”Voihan sitä näinkin sunnuntaita viettää”, tuumasin. Eläkeläisellä on aikaa ja kun kotisuomen tavallinen teeveekään ei kummosia ohjelmia esitä ja taivas suoltaa vettä, niin samahan se on mitä siinä räpläät.

Räplätty on. Elisaviihde tarjosi mukavan uutuussarjan, norjalaisen sairaalasarjan, kehutunkin. Jotenkin se oli nyt sen yhden kapulan juttu, siispä istuin yömyöhään katsellen  yhteen menoon koko kahdeksan osaa. Hienosti napautin pois kaikki ylimääräiset avaukset ja nautin elokuvaillastani. Finnkino ei enää näytä tuovan maahan katsottavia elokuvia, ehkä niillä on joku yhteinen ajatus pitää ihmiset kotisohvalla ja ladata hyvät elokuvat esimerkiksi tuonne Elisa-viihteeseen? Kun Hesarin ohjelmasivulla kerrotaan jostain laatuelokuvasta, niin mistä sen sitten näkee, onkin sellainen tarina, joka viittaa ilmeisesti johonkin Elisaviihteen äppiin, eli lataa ensin koneellesi haluamasi äppi, maksa se ja sitten istahda sohvalle elokuvan pariin. Nyt se on siis minullekin mahdollista, paitsi ettei ole. Tänään avasin Areenan katsoakseni sieltä ”Niskavuoren Hetaa”, ikivanhaa lohtuelokuvaani ja mitä sinne ruudulle tukikaan?! Kokoelma sarjoja ja teksti palkissa: ”Koska katsoit sen...niin varmaan haluat katsoa myös nämä. ”No en halunnut, mutta en sieltä poiskaan päässyt.

Näin eläkeläisenä minä omistan lisää tätä älyä ja sallin tietsikan tekoälyn kertoa itselleni, mitä tehdään erilaisille kummallisuuksille, joita oli nyt alkanut ilmaantua ruudulle. Kivasti kului sunnuntai välillä olohuoneen-telkkari-tietokoneen- tekoäly viereisessä huoneessa, juoksulenkki katkesi ajoittain piipahdukseen parvekkeella hermoja lataamassa. Yksi viisas tekoälyn kommentti oli, että ”sinulla on liian uusi televisio, LG, se ei tarvitse digiboksia ja kapulatkaan eivät tykkää toisistaan.” Eli tuli totuus ilmi, eläkeläiselle myytiin yksi turhake, noin vain meni mummu osaavan myyjän lankaan.

Telkkarin Ykköseltä oli tulossa ”Niskavuoren Loviisa”, näkiskö sen? ”Hyvinhän telkka toimii, kukaan ei lue tekstejä nyt!” huomasi mies. ”No kun ne ovat suomen kieltä, sokea kyllä kuulee.” Jostain oli tuollainenkin toiminto onnistuttu lataamaan, kyselin taas tekoälyltä, mutta nyt meni sen verran monimutkaiseksi, että jätän siihen. Samalla jätän sitten katsomatta ”Hakekaa kätilöt” sun muut muun kieliset jutut ja painoin sulje nappia, kehittävämpää ottaa  kirja esiin. Jojo Moyes  ”Yksinäisten sydänten talo” oli Kirjastossa Best Sellerinä,

siis luettava kahdessa viikossa. Hidasta on lukeminen ollut, vaikka hänhän kirjoittaa yleensä hauskoja juttuja, taidan vaan nyt olla vielä vähän hauskemman tarinan tarpeessa. Jotenkin levoton olo ei nyt suosinut lukuhetkeä sateisella parvekkeella,

uskalsin kokeilemaan Areenaa, sehän oli saanut lepäillä jo muutaman tunnin, ehkä se olisi nyt minulle suosiollinen. Yhdellä kapulalla, Areena nappulalla ja nätisti aukesi! Sain Hetani, mieskin istui katsomaan elokuvaa, jonka jokaisen vuorosanan osaan ulkoa ja silti se aina tuottaa minulle hyvää oloa. Miksi, ehkä siksi kun nuori Heta sanelee lauseita, joista minulle tulee aina mieleen vanhin tytär, kiinanruusuineen, siellä ne lauseet on kuusitoistavuotiaan albumeissa luettavissa.

Ja sitten hän soittikin, olipa ihana jutella, Tasi!

Näin se sitten meni

Se meni näin: Mies sai laskun, jossa oli puhelinlaskua sekä Telialta että Elisalta. ”Minulla ei ole mitään tekemistä Elisan kanssa” ja laittoi tekstarin Elisalle terveisin, että oli poistanut nuo tilatun näköiset jutut. Katselin siinä laskua ja epäilin koko poiston mahdollisuutta, kun tilaus oli määräaikainen ja loppuisi vuoden 28 lopussa. Torstaina oli pelipäivä

ja olin valmiiksi Kampissa, kävelin siis Elisalle, jossa varmaan huokaavat, että nyt se taas tuli! ”Juu, määräaikainen , ei voi poistaa.” Summia siinä ihmettelin, kun en osannut heti poiskaan lähteä ja kysäisin, jotta miksikähän  minä maksan Ruudusta melkein 15 euroa, kun tässä miehen paperissa näkyy, että se on alle kympin? Ei olisi pitänyt kysyä, sillä myyjänä oli hyvin aktiivinen ja mukava nuori nainen, joka näköjään osasi hommansa. Siispä hetken kuluttua olin ostanut Elisan digilaatikon (vain yksi johto ja laatikko kymmenen kertaa kymmenen) ja samalla mies pääsi eroon kaksinkertaisista tilauksista, mistä koko juttu alkujaan lähtikin. Ja olihan se hyvä, joku tolkku urheilun katsomisellakin, eiköhän yksi maksukanava riitä. Jutun kruunuksi vielä vaadin, että myyjä näyttää minulle oikein televisiosta, miten siellä kaikki nyt toimii! Tulin tietoiseksi, että entinen kapula pois ja vain yhtä nappulaa painetaan ja siinä se! Miten ihanan helppoa!

Elisan kassi kädessä matkustin metrolla kotia kohti, hieman epäilys jutun helppoudesta alkoi nostaa päätä, joten pudotin kassin huoneeni lattialle ja jätin siihen. Kertomatta mitään. Katselimme vanhalla kapulalla täysin toimivaa televisiota, balettikilpailutkin,

näimme Jammun kertovan innostuneena oppilastensa harjoituksista ja harmittelin, kun en ollut saanut aikaseksi mennä paikan päälle. Tosin on myönnettävä, että television kuva toi tanssin kilpailijat lähelle huomattavasti tarkemmin kuin olisin nähnyt paikan päällä, nythän oli kysy kilpailusta, ei kokonaisesta esityksestä. Elisan kassi odotteli nurkassa sveitsintyttäreni ja hänen suomimiehensä luvattua tuloa, joka viipyi juuri sen verran, että kiukuissani olin täysin valmis viemään koko kassin takaisin kauppaan. Telkkarissamme on kummalliset jalat ja koko hökötys mahtuu juuri ja juuri pöytätasolle, minä pelkäsin kippaavani nurin koko koneen, enkä sitä saisi enää itse ylös.

He saapuivat, olivat tutustuneet Hesan ihmeisiin, tällä kertaa Harakan saareen

ja kiukkuisiin hanhiin. Kokemus oli kuulemma ainutkertainen, mutta ei suositeltava. Kahvilaakaan ei saarella ollut, mukana tuodut pullat toimivat nyt nälän karkottajina. Ja sitten minä pyysin ”Pientä apua”! Kuten myyjä kertoi, ”Tämä pää vaan televisioon ja toinen siihen laatikkoon. No tietysti täytyy sähköjohto seinään laittaa!” Siis kaksi johtoa, vaikka minä ostin vain yhden!

Se sähköjohto lattian raossa oli sitten se vaikein osa, nopeasti kaikki hoituu! Tytär otti kännykkäni, mies luki ohjeet ensin ja sitten he alkoivat. Sitä ”vain –yksi-johto-ja thats it!” Sitä kesti kaksi tuntia, minulta meni hermo, mies meni nukkumaan ja tulos oli KAKSI KAPULAA! Mutta tulihan kaikki kuntoon, oletin. sitten joimme kahvit.

 Seuraavana päivänä noudatin tarkoin lappusta, johon tytär oli äidilleen ohjeet kirjoittanut, vain Elisa viihteen kanavat näkyivät. Kävin ulkona hermoja lataamassa, yritin taas. Kun ei niin ei. Sitten muistin, että myyjä korosti, jotta laita se vanha kapula kokonaan pois ja käytä vain uutta. Yösydännä sitten tein kuten oli käsketty ja outoa kyllä, onnistuin löytämään kaiken. Tyytyväisenä menin nukkumaan ja lukemaan Satu Rämön viimeistä ”Tinnaa”.

Tänään on sitten uusi päivä. Ja uudet kujeet kuten sanotaan. Eilinen tapa hoidella televisio, ei onnistunut. Mies räpläsi jotain, komensin sulkemaan koko töllön.  Tuumaushetki parvekkeella rauhoitti ja aloitin uudelleen, uutiset ilmaantuivat kanavalle yksi, kuinka ja miten, ei mitään hajua. Sitä sitten seurasimme, taisi vanha Bondikin olla sillä kanavalla. Kone on nyt suljettu ja edessä on huominen, onpa jännittävää tämä tekniikan maailma!

Kaksi kuvaa on vielä laitettava, koululaiseni kävi parturissa,

lupasin mukavalle parturipojalle, että laitan kuvan Faceen, mainosta hänelle, siinä Kampissa "Kotirouvaa" vastapäätä. Ja toinen onnittelukuva yksistä lapseni synkkäreistä, joita ihmettelin sanoilla, että olipa kaikki juhlijat hyvin kammattuja ja siistejä!

Kirjan mukana

Kirsikkapuut kukassa ja valkokukkaiset pensaat ja puut tuovat maisemaan unelmaista kesän odotusta, ajatus karkaa maalle, sinne voikukkapellolle, pääskysten pesätekoon ja kuikan yöhuutoon. Kun en sinne enää pääse, niin askelletaan sitten mielikuvissa samoille seuduille tai ehkä vielä enemmän maalaisempaan, paikkaan, joka on jo tuttu parin sukupolven takaa. Jylhäsalmi, kylä järven rannalla, kylä , jota ei oikeasti ole, mutta jota on helppo elää mielikuvissani.

Luin siis 2022 kirjoitetun Jylhäsalmen, eli ”Uutta elämää, Jylhäsalmi:” Tarina kertoi ”kesäelänlääkäristä”, siis kolme vuotta opiskelleesta nuoresta Jylhäsalmella kasvaneesta tytöstä, jonka vanhemmat ja isovanhemmat ovat aikoinaan saaneet omat tarinansa, olivat siten minulle aivan kuin vanhoja tuttuja. Maalaistalot ja siellä asuvat ihmiset tuntuivat tutuilta hekin, en tarvinnut navigaattoria metsiä, peltoja ja rantaa kulkiessa. Mutta lehmien määrä oli uutta ja sehän on hyvä, että maaseudulla vielä on kohtalaisia karjatiloja, joita valmistuvan eläinlääkärin oli tarve hoitaa! Paikkakunnalla oli muitakin elämiä, mutta tämä kirja keskittyi lehmiin ja keskittyikin sen verran reippaasti, että minulla heräsi uteliaisuus miten on mahdollista, että paikkakunnan opettaja Kirsi Pehkonen hallitsee lehmästä koko kirjon, lypsykoneesta väärin päin kääntyneen vasikan syntymiseen? Olin aivan lumoutunut, jos nyt näin voin sanoa.

Oli ihan pakko mennä katselemaan, mitä kirjailijasta kerrotaan, sekä kyselemään tekoälyltä, jospa se kertoisi salaisuuksia. Tekoäly vihjasi kylän, mistä Jylhäsalmi on saanut kuvansa, etsin sitten tämän Vehmersalmen, se paikantui kartalla Kuopion ja Lintulan Pyhän kolminaisuuden luostarin linjan keskelle. Kaunista näytti olevan, silti pidän omat mielikuvani ehjinä rikkomatta niitä todellisuudella.

Kirsi Pehkosen asiantunteva ja elävä ote lehmistä ja nykyaikaisesta maitotilallisuudesta nousee suoraan hänen omasta elämästään, perhepiiristään ja asuinympäristöstään. Kirjailijalla ei ole itsellään maatalousalan tutkintoa (hän on koulutukseltaan luokanopettaja), mutta maaseudun arki on hänelle erittäin tuttua. 

Hänen tietämyksensä taustalla vaikuttavat seuraavat asiat:

·         Oma koti maaseudulla: Pehkonen muutti perheineen Seura-lehden mukaan Kuopion Vehmersalmelle maaseudun rauhaan jo vuonna 1999. Elämä keskellä pohjoissavolaista maaseutuyhteisöä on tehnyt tilojen arjen, traktorien äänet ja navetan tuoksut osaksi hänen omaa jokapäiväistä elämäänsä.

·         Lähipiiri ja sukujuuret: Kirjailija on kertonut haastatteluissa saavansa paljon taustatukea ja tarkkaa "sisäpiiritietoa" sukulaisiltaan ja tuttaviltaan, jotka toimivat maatalousyrittäjinä. Esimerkiksi hänen oma veljensä on maitotilallinen, joten tieto lypsyroboteista, hiehojen käytöksestä ja tilanpidon haasteista tulee suoraan ensikäden lähteistä.

·         Tarkka taustatutkimus (research): Pehkonen haluaa kuvata maaseutua realistisesti. Hän ei romantisoi pelkästään heinäseipäitä, vaan kuvaa kirjoissaan nykyaikaista, huipputeknologista maataloutta. Hän tekee kirjoja varten tarkkaa taustatyötä ja haastattelee tarvittaessa oikeita asiantuntijoita ja viljelijöitä varmistaakseen, että termit ja käytännöt menevät oikein. 

Maaseudun Tulevaisuus +2

Tämän aidon kosketuspinnan ansiosta Jylhäsalmi-sarjan eläimet ja navetta-arki tuntuvat lukijoistakin – myös ammatikseen lehmistä huolehtivista – poikkeuksellisen uskottavilta ja tunnistettavilta. 

”

Näin kirjoista. Mutta kerrostaloelämässä tuli tänään ajatus lähteä autoilemaan, jonnekin vain lähitienoille, Myssypäinen ei oikein halua kauaksi HUSsista ajella. Fiskars oli yksi ajatus, siellä olisi kaunista luontoa kävellä. Oli maanantai, museot kiinni, joka ei sitten pitänytkään paikkaansa, oli kuulemma Kansainvälinen museopäivä ja ilmainen kierros vähän joka museossa. Mutta sehän me tiedettiin vasta kotimatkalla uutisia kuunnellessa. GPS on autossa, mutta sitä paperikarttaa mies kaipasi, ei ollut, joten jäi sitten Fiskarskin löytymättä. Ei se mitään,

löytyi Billnäs, kaunista kaunista, usein käytyä sekin. Löytyi suklaatehdas,

upeita tuotteita, mutta ei sitä kahvilaa, jota juuri sillä hetkellä kaivattiin. Kuten aina, mennään muualle, kyllähän kuppiloita löytyy. Ei löytynyt, edes Mustion kartanolla ei mikään ollut auki. Pörräsimme maaseutua GPSn mukaan jonnekin vain, hiekkatietä, kipparaista, mutkallista ja kapeaa, ei risteyksiä, eteenpäin muutama kymmenen kilometriä, tokihan tie jossain joskus jonnekin ihmisten ilmoille vie! Vei sitten erään maatalon pihaan, isäntä oli katkaissut tien pihaansa. Käytiin kääntymässä ja ajettiin takaisin. Kaunistahan tuo maisema oli, mutta täysin tyhjää, taloja yksittäin jossain pellon laidalla, Jylhäsalmen maisemat voittavat mennen tullen. Ja jo ajatus mummosta ja vaarista asua ja elää tuolla yksinäisyydessä, miten ne oikein maaseudulla nekin asiat hoitavat?!

GPS asetettiin asentoon ”koti”.   Osui kohdalle Lohja ja

siellä tasokas kahvila, jonka mies tunsi! Taisi pullan tuoksu kuljettaa Myssypäisen nenää. Ihan hyvä päivä kuitenkin.

Sataa sataa ropisee!

 

Yli viikko tässä on mennyt pienoisessa alakulossa ja sitten tänään tuli sade ja pyyhkäisi pois koko näköalattomuuden, huonon tuulen ja laittoi koko elämän taas kohdalleen. Niin pienestä kaikki on kiinni, harmaata ja taivaalta vettä ja tuulta ja minä voin hyvin.

  Kävelin itsekseni Tokoinlahden ympäristössä, haistelin raikasta ilmaa ja ihailin ihan kohta aukeavien kirsikkapuiden kukkamäärää, kuuntelin moninaista linnunlaulua, nekin nauttivat kevään raikkaudesta. Katselin ihmisiä, penkillä sitkeästi aikaansa viettäviäkin oli, jokunen oli levittänyt viltin nurmikolle, ei tainnut uskoa sateen mahdollisuuteen, oli silti levittänyt vilttinsä suuren puun oksien alle, varmuuden vuoksi. Kuljin ohi penkin, jolla istui äiti pienen leikki-ikäisen pojan kanssa, poika oli kyykyssä penkillä, pää piilossa kaidetta vasten. Lapsen olisi pitänyt olla leikkimässä viereisessä lastenpuistossa, eikä nököttää siinä äitinsä kyljessä, ehkä olin väärässä ehkä en, mutta en tahdo millään jaksaa katsella näitä pieniä kodittomia, vieläkin tuntuu pahalta. Takaisin tullessa kiersin penkin kauempaa, mutta he olivat jo poistuneet. Näin minäkin liityin joukkoon, kiersin, ettei olisi tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa. Nyt, kun muuten sade on virkistänyt, päätän ajatella, ehkä he olivat vaan yksi hesalainen äiti ja lapsi kotimatkalla huilaamassa. Kun en kuvaakaan ottanut, siitä jo tiedän, mitä silloin mietin.

Äitienpäivä, Hääpäivä, kaksosten syntymäpäivä ja yhden vauvan kastepäivä, kaikki ne menivät jo.

Kukkia on nyt kuin hautajaisissa,

tarjottavaakin olisi oikein Sacher-kakun muodossa,

sitä olen herkutellut ja kiloja kartutellut, vahvaa , tuumasi myssypäinen. Tyttärellä juotiin kahvit ja syötiin koululaiseni leipomaa mutakakkua jätskin kanssa,

käsittelyssä kävin seuraavana päivänä; siinä usein mietin, jotta mitenkähän kehno olisin ilman tuota  viikottaista jumppahetkeä, ainakin kävelisin ”mummotyyliä” , vaikka voihan se tyyli olla sitä nytkin, sitä ei vaan itse huomaa. Mies tuli pitkästä aikaa vastaan kaupunkiin, oli mentävä Elisalle sopimaan lankapuhelimen loppumisesta, mutta emmehän sitä nyt sitten raaskineetkaan lopettaa, vaan otettiin tarjottu pöytäpuhelin, se saa olla aina seinässä. Eipä tapahdu kuten monelle ystävälle nykyisin on sattunut, että se ainut känny on hukassa ja akku loppu! Ruma se puhelin on, mutta laitetaan piiloon keittiöön entiselle paikalle.

Tiistai meni seuratessa Eduskunnassa Välikysymystä, olihan se taas näytelmää!

Hienoisesti toivoin Purran menettävän hermonsa, mutta aika hyvin hän jaksoi haukkumiset kantaa, Pääministerimme vinon hymyn soisi kyllä katoavan, se loukkaa jo katsojaakin. Oikeita puheen vuoroja oikeine asioineen, mutta kun maailma nyt on näin sekaisin, millekään ei voi mitään. Ainoa minkä voisi muuttaa olisi tuo Orpon hieman pilkallinen hymy.

Kohta on Helatorstai. Koululaisellani on peli, säämies lupasi aurinkoa ja se sopii kameralleni. Mutta ei migreenikon päälle. Mutta nyt laitan parvekkeen oven kunnolla auki ja nautin sateen tuoksusta ja ropinasta, otan kirjan sänkyyn, nautin.

Vielä täytyy kertoa kirjasta , josta tulin hyvälle mielelle. Saija Kuuselan ”Syylliset” on dekkari, joka kuljettaa lukijaa metsässä.

Metsä on ”kaikki”, siellä tapahtuu taikoja, se puhuu, se vie mukanaan, se on vaarallinen, se pitää säilyttää. Pidin kirjan hengestä olla ikään kuin sadussa ja todessa mukana.

Myös Denise Rudbergin ”Dansing Queen”, oli mukaansa tempaava dekkari, ruotsalainen tietenkin.

Alku kuulemma rikossarjalle, odotan sitä.

 

Tarpeellista tietoa

Aurorankadulla oli Jäsenilta ja minä olin houkutellut muinoisen luokkakaverini tulemaan kuuntelemaan esitelmää Ensi-ja Turvakotien Liitosta, aiheena Väkivallaton lapsuus. Esittelijäksi oli saatu väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsun, ystävä on sairaanhoitaja , joten kuvittelin asian hyvinkin kiinnostavan häntä. Samalla mielessäni oli myös ajatus houkutella hänet liittymään Helsingin Naisliittoon, paikkahan on eläkeläiselle hyvinkin saavutettavissa.

Kehuin kahvit ja tarjoilut ja mukavan porukan, niinhän se on aina ollut. Vaan nyt ei ollut, ihan häpeillen esittelin kahvipöytää, jossa oli tarjolla muutama leivänpyörylä ja pari kakunpalaa, kahvikuppejakaan ei ollut kuin muutama, ei tuosta kehumisen puolta oikein kehdannut heitellä. Asiaa ihmettelin, jotta ennakoitteko te jo väenkatoa, olihan tiedossa että tälle päivälle oli tullut kaksoispuukkaus. Laulukerhon päättäjäiset Kaisaniemen pyöreässä kahvilassa oli laulettu kello kaksi, paikka on kaunis ja tarjottavat houkuttelevat, siellä olemme kävelyreisulla kerrat jos toiset kahvitelleet. Tilaisuus oli kuulemma saanut suuren suosion, täyttä oli ollut.  Oletuksena kaiketi oli, että kuorolaiset kävelisivät sieltä Jäseniltaan, olihan Niina Remsun

saaminen esitelmöimään kuitenkin pitkään suunniteltu juttu, oletan, että ei näitä asiantuntijoita noin vain äkkiä kiinni saa. Siinä tyhjää salia ihmetellessä joku kuorolainen käväisi näyttäytymässä, mutta kukaan ei jäänyt. Minua ihan hävetti esitelmöitsijän puolesta, tulla nyt pitämään esitelmää muutamalle naisoletetulle. Hävetti myös ystäväni puolesta, hienot kehumiset menivät harakoille. No, uudeksi jäseneksi hänet kuitenkin houkuttelin, ei tällainen ole tavallista, yleensä meitä on sali täysi. Ja kahvipöytä kuin Minnan Gruuvi-illoissa.

Oli toinenkin syys tavata tämä luokkakaveri. Häneltä olin saanut luettavaksi Monica Fagerholmin uuden teoksen : ”Eristystila   Kapinoivia naisia”, eli siis tämän vuoden Finlandiapalkitun.

Meidän oli tarkoitus retostella tuo eepos kannesta kanteen sitten kun minäkin olin sen lukenut, ja siinähän meni tämä kevätpuoli. Luin aina pätkän ja sitten jonkin  ”hyvän-mielen-kirjan” ja taas pienen pätkän Fagerholmia, ja taas hyvää mieltä jne jne. Tuolla systeemillä tulin varmaan lukeneeksi Kirjaston kaikki tuon genren alla liikkuvat kirjat, nyt en vähään aikaan suostu edes katsomaan hyvään mieleen jne. Tosin en kyllä myöskään tähän fagerholmiin, mitä tyyliä hän tuossa edustaakin. Teos oli minulle tylsä, vaikea, huono, typerä, kielellisesti keinotekoinen, siellä oli paikoin muutaman sivun pituisia juttuja, joissa oli taju ja tunnekin, sitten taas mentiin ihan metsään. Kuka tämän lukikaan palkintoa varten, ei taatusti lukenut yhtäjaksoisesti koko kirjaa, hän napsi sieltä pienen pieniä otoksia ja saattoi silloin osua juuri niihin muutamiin ”kirjallisiin kohtiin”, minä olen tätä mieltä ja se minulle suotakoon.

Kirja jäi kuitenkin retostelematta, tuosta yllä kerrotusta olimme kuitenkin ihan yhtä mieltä. Nyt otan teoksen mukaani, sen saa Bridge-kaverini syntymäpäivälahjaksi, tulee olemaan erityisen kiinnostavaa kuulla mitä hän kirjasta ajattlee. Juttu on kuin keisarin uudet vaatteet, kun on jopa palkittu, niin hienohan sen pitää olla. Tunnen itseni hyvin sivistyneeksi nyt.

Luonto on herännyt, nurmet vihertävät, koivukin on hiirenkorvalla. Kirsikkapuut ovat täydessä kukassa, olen unohtanut koko ruman kaljun alkukevään. Näin nopeasti se käy, vähän vihreää ja paljon linnunlaulua, valoisat illat. Ja vaatekaappi on täynnä vanhoja vaatteita.

Niin kävi Eeva Heilalan runoteoksellekin, se alkoi nuoruudesta ja päättyi vanhuuteen. Silti joka runosta tuli hyvä mieli.

Vappu meni

Viimeinen tunti menossa tätäkin kevään juhlaa, mainittu lämpimimmäksi vapuksi sitten kolmeenkymmeneen vuoteen! Ainahan mainostaa voi, mutta Hesan meri-ilma ei juurikaan helteestä ollut tietoinen, lämmintä taisi kyllä olla ainakin sen verran , että koko Uudenmaan väestö oli pakkautunut Mantan ympärille ja sitten Kaivarin nurmikolle. Että olimmeko paikalla?! Vain vanhoissa mielikuvissa, ennenhän se oli sellainen must-juttu, satoi tai paistoi.  Mutta hyvin muistot mielessä käväisivät, siitä se kesä on aina alkanut. Jotain kummallista on elämässä tapahtunut, kun ei tullut edes avattua telkkaria, jotta olisimme seuranneet YL:n kuoron aamun avausta Kaivarissa, rääppiäisiin pääsin, kun huomasin että nykyaikaan sekin tapa on siirretty, koko toiminta alkoi yhdentoista maissa, saivat nukkua laiskat aamut pitkät vanhat teekkarit tupsuineen. Uutisissa taisi tuokin pätkä tuosta tapahtumasta olla, koskas esiteltiin myös

presidenttimme ”ruotsalaista ” lakkia kallellaan päälaella kiittelemässä ja toivottelemassa kansalle vappuista riemua, kaikesta huolimatta. Onhan nämä kotimaan vaput nyt hieman toista luokkaa kuin naapurimaa Ruotsin iltapukuiset kuninkaan syntymäpäiväjuhlat, joissa pressapari oli edellisen päivän viettänyt, en me ikinä päästä samaan luokkaan heidän kanssaan, eipä meillä kyllä ole kuninkaallisiakaan, vaikka aika lähelle pressaparit nykyisin kipuavat.

Kun jäi kulkueiden katselu paikan päällä väliin, niin päivää saattoi jatkaa normaalilla arkityylillä, eli mies katsoo snookeria tai vaihtoehtoisesti jalkapalloa ja minä laitoin parveketoppiksen päälle, kirjan koriin ja istuin lukemaan parvekkeelle.

Nappasin kännyllä päivityskuvan, siis pihassa koristekirsikka on täydessä kukassa, mustarastas lurittaa lauluaan ja lokki kiertelee kiukuissaan, kun vanha pesäpaikka on vallattu uudella ihmisasukkaalla. Kirja on paksu runokirja,

Eeva Heilalan ”Yhä se kukkii”. Lapset koostivat päväkirjamerkinnät  kirjaksi äidin kuoleman jälkeen ja onneksi koostivat, sillä runot ovat kauniita, kertovat tarinaa maalaisemännän arjesta, kaikesta mitä siellä pellon laidalla tapahtuu, mutta myös sen, mitä siellä ei tapahdu, vaikka monesti toisin toivoisi. Paljon mustaa huumoria lempeästi mausteista. Näin Eeva Heilala:

”Jaoin katekismukset kahdeksan kilometrin matkalle, jokaisessa talossa ystävällinen vastaanotto, mutta aivan liian vähän väkeä. ---Illalla mietin, että mitähän ne kolmetoista poikamiestä sillä kuudella käskyllä, kun ei ilotalojakaan mailla halmeilla.----Ja mitä ne sillä älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä..., kun muutama työnkovettama naisenjäännös naapureissa liian tuttu himoittavaksi ja haluttavaksi.----Ja mitä ne toisten taloilla ja tavaroilla ikänsä säästäneet, on niillä autot ja traktorit ja neliöitäkin yli oman tarpeen.

Saisi sitä sen verran elämää olla, että olisi edes synnille sija.”

Minä joka hehkutan maalaiselämää joka mutkassa, saan näistä ruonoista nyt kuulla myös sen toisen puolen.

Meillä nuo vappuperinteet ovat kuuluneet aina juuri vapun päivän tapahtumiin, lasten kanssa oli seistävä kadun reunalla aikaisin aamulla ja

näytettävä heille mitä kansa nyt Suomessa ajatteli. Tämä taas esti suuremmat hurvittelut aattoiltana, joten aatto vietettiin kotosalla, jos oli lämmin ilma, niin grillattiin, jos oli kylmää, kai sitä silloinkin jotain vappuista touhuttiin ja nyt kun ollaan kaksin, niin teen vapun parvekegrillin nakeista, peruna-ja italiansalaatista,

jälkiruuaksi tippalipiä ja simaa. Ihan tuo Vapulta tuntuu. Nyt kun meillä asustaa myssypäinen mies, niin hänelle on ruvennut uni maittamaan jo iltauutisten jälkeen, minulle jää siis tosi pitkä ilta ihan itselleni!  Ennen muinoin se olisi ollut huima juttu, olisin voinut tehdä vaikka mitä, mutta nyt tämäkin aika tuli käytettyä telkkarin katsomiseen, Areenasta kun voi katsoa mukavia sarjoja alusta loppuun tuntitolkulla, siitä saa mukavan elokuvan. Tarjottimellinen murennettua tippaleipää ja pullo simaa,

neljä tuntia tanskalaista sairaalasarjaa tuotti hankalan yöunen, ei kuulemma enää tämän ikäinen saa noin suurellisesti herkutella ennen unen tuloa. Onneksi mämmiaika on vasta vuoden päästä ja tippaleivätkin loppuvat kohta, sitten ei taida ollakaan mitään ennen ensi joulua?!

Pohdintoja ja onnitteluja

 

Jouduinpa tässä päivänä muutamana kummallisen tilanteen eteen, sitä mietiskelin pullottaessani simaa kerrostalon pienessä keittiössä. Siis aikuisen vastuutta lapsen kasvuun toisen huomioon ottamisessa. Näytämmekö esimerkkiä vai oletammeko että kyllä maailma sitten tavat ja tyylit opettaa? Me aikuiset, eläkeläiset varsinkin, moitimme kovin mielellämme nuorta polvea tapojen puutteesta, roskaamisesta, ei jakseta kuljettaa roskikseen asti, vaan vipataan kadulle loput ranskalaisista lokkien ruuaksi, miten se nuoresta onkaan niin normaalia! Mistä moinen käytös tulee?? Kotoahan se tulee, vaikka ei sitä hevin uskoisi. Luulisi että aikuinen osaisi jo ajatella, että oven sulkeuduttua sotku on jonkun siivottava, se on joko äiti tai isä, mutta jos ei kumpikaan, niin miksikäs teinipoikakaan, ja oppi on valmis. Niin kuin mainos kertoo, että ”kotona käy kaikki”, käyhän se, jos sen kaikki hyväksyvät. Ja tyyli on tullut tavaksi, kotiin ei kutsuta, on helpompi tavata ystäviä kaupungin monissa kuppiloissa, sinne voi jättää tiskit ja ruuan sotkut ammattilaisen hoiville.

Mutta on olemassa niin sanottuja yhteisiä tiloja, palvelutalojen kahviloita ja erilaisia harrastuspaikkoja, niissä yhteiselon oletetaan sujuvan toisia huomioon ottaen, jokaisen ryhmän pitäisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, säännöt on molemmin puolin. Keittiökaaokseen  joutuminen laittaa miettimään, jotta mitähän jos tilanne olisikin ollut toisin päin?! Jotenkin sitä kokee tilanteen epäkohteliaaksi tulijoita kohtaan,  onneksi paikalla oli vain eläkeläisiä, eihän me enää mitään opita.

Simapullot tuli pullotettua ilman koululaistani, jonka tehtävä se on tähän asti ollut.

Lapsi on siis kasvanut, puhelimessa kertoi juuri tulleensa Riparitapahtumasta, sellainenkin on nyt odotettavissa, vaikka vielä vuosi sitten sitten ei kirkosta puhuttu mitään. Uskonnon koekin oli juuri, edellinen oli kuulemma toooosi vaikea, asiaa on hirmuisesti! Kun minun aikanani oli vielä uskonto ja kirkkohistoria kaksi eri ainetta, nyt nuo on yhdistetty, niin enpä ihmettele, paljon tulee asiaa silloin. Olisi kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa edes yhdessä riparitapaamisessa, muuttunut on sekin varmaan suuresti. Ja hyvä niin, itse muistan koko rippikoulusta vain papin suuren vatsan, joka heilui edessäni karttakeppiin nojaten!

Jos on koululaisestani tullut varhaisteini, niin nuorimmaisestani, hänen äidistään, on tullut viiskymppinen kuin vaivihkaa! Nyt viimeistään pitäisi jo uskoa, että meillä hänen vanhemmillaan ei ole enää minkään sortin mahtia sanella ja oikoa, viiskymppinen osannee elää elämäänsä ilman meidän ohjeitakin.

Hienohelmasta on tullut lenkkipukuinen kunnostaan huolta pitävä, täytekakutkin nautitaan nykyisin ilman hopeisia ottimia ja marimekon lautasliinoja, shampanjakin jäännee poksauttamatta. Mutta elämä kuitenkin tarjoaa aika ajoin tilanteita, joihin voi pukeutua, laittautua ”hienoksi, pitsit ja korut.

Korvapuustimummo seuraa pilven reunalta lainalapsensa Vappujuhlintaa, joko puustien kanssa, ehkä tippaleipien.  Kaunista Vappua kaikille.