Maaliskuinen viikonloppu

 

Kevätpäiväntasaus, sininen taivas, matala aurinko ja täyskuu, eiköhän siinä ole jo tarpeeksi yhdelle migreenikolle. Päivä oli myös pelipäivä ja tyypilliseen särkypäivään kuuluu, että hieman holtittomasti tulee eleltyä, kuten tarjoiluvaiheessa pelikaverini huomautti! Bridge on riskinhallintapeli ja ainahan voi olla iloinen, että on uskaltanut, pieniä ovat huolet jos ne tuohon jäisivät. Mutta eivät siihen jääneet. Puhelu HUSsista oli onnistunut tavoittamaan miehen puhelimeen, siellä kerrottiin, että nyt ei lääketiede enää kykene ihmeitä tekemään, se on nyt sitten tässä. Aika rajulta se tieto tuntui, kun se lopulta kerrottiin näin ainoana tiedotteena, vaikka olimmekin sen jo hyväksyneet. Silti, ihminen on kumma eläin, sen toivo ei lopu. Elämä jatkuu, kunnes loppuu, niinhän se meillä kaikilla.

Yhden elämän loppua olimme todistamassa lauantaina. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi ja uuden uutukaisen kappelin tuoreen puun tuoksu loi onnellisen tunteen, kaikesta huolimatta elämä on armollinen kulkijaansa kohtaan, kun on lähdettävä, me ystävät ja omaiset tunnemme, että hyvä on näin nyt. Pienimuotoinen joukko kokoontui tyttären kotiin muistelemaan mennyttä taivalta, ensin suru sitten ilo, molemmat tunteet mahtuvat.

Täyskuun häiritessä nukkuvaa, luin aamuyön tunteina loppuun pitkään käsissä pitämäni dekkarin ”Kuka pimeässä kulkee”.

Meillä oli Kirjalauantaissa luettavana kirjoja Helsingin yöstä. Olin saanut kirjan perjantai-iltana, lauantaina jutun piti olla valmis, no enhän ollut edes kansia avannut, kun välähti, että nyt minä kokeilen tekoälyä! Pyytelin siltä referaattia kirjasta, mutta en pitänyt. Sitten pyysin keskittymään kirjassa Hesan yökuvauksiin ja sehän nopeasti kehitti kokoon koko sivun jutun, jonka sitten kelpuutin esitelmäksi. Pidin esitelmän, kerroin jäljestäpäin, kuka sen teki, eipä tuo herättänyt suurta kummastusta, pienen pöhähdyksen kerhon hyvin kirjalliselta ikäjäseneltä, joten katsoin selvinneeni. Toistaiseksi tyydyn omaan tuotantooni, tiedä sitten tulevaisuudessa, kuinka moderniksi taivun. Elina Backman on kirjoittaja, paljon kehuttu, mutta tämän jutun kohdalla eteneminen oli hidasta, tuntui jotenkin tahmealta, vaikka juoni olikin ”oikeanlainen”.

Sunnuntaiaamu meni unten mailla, aamuteekin Hesarin seurassa ja sitten tapahtui mukava yllätys! Ystäväpari ilmoitti tulostaan, jos ollaan kotona!

Kotonahan me, minähän tykkään nopeista päätöksistä, olipa mukavaa tavata, jutella ja muistella menneitä. Mieskin rupesi kertomaan elämänsä kulkua, kuinka kaikki meni ja missä meni. Taas kerran tuumasin, jotta olisi pitänyt osata nauhoittaa talteen, enhän minä edes joka kiemuraa muista, oikeastaan en edes ole ollut tietoinen kaikista kuvioista, minähän keskityin lapsiin ja eläimiin, niin että olihan se hämmentävää ja valaisevaa kuunnella, missä kaikessa sitä on elämässään ollut osallisena.

 Ja tähän se on johtanut. Tänään päästiin seuraamaan Kruunusillat-ratikan ihka ensimmäistä koeajoa! Sattumaahan tuo oli, sillä ilma oli upea, mutta hyvin tuulinen, joten päätimme lähteä ratikalla sisämaahan päin ja jotenkin se lipsahti nurjaan suuntaan, sillä löysimme itsemme 13-ratikassa suuntana Knihti.

Kun kerran sinne asti, niin samalla sitä kävelee Korkeasaaren uuteen sisääntulorakennukseen Merihaan sillan kautta ja siellä se ratikka eees taas ajeli! Aikamme sitä ihmettelimme, sitten ihmettelin uuden rakennuksen kahvilan komeutta, sitä kautta mennään sisään Korkeasaareen.

Nyt ei menty, käytiin vaan kahvilla ja jatkoimme kuljeskelua Isoisän sillan suuntaan, ohi entisen kahvila ja lippurakennuksen, joka nyt seisoi hylättynä paikallaan. Toivottavasti siihen keksitään jotain uutta toimintaa kesäksi ainakin, näiden vanhojen rakennusten hylkääminen näyttää olevan Helsingin päättäjien uusin harrastus.