Maanantai

Maanantai on luotu ihmisen kiusaksi, mitä ihmettä sitä voi aamuntorkku tehdä kerrostalossa maanantaiaamuna?!  Omaishoitajan aamun toive on , että hoidettava nukkuu peiton alla ärsyttävät aamutunnit ja niinhän se nykyään enimmin tapahtuukin. Tottumus on toinen luonto, ei sitä voi aamuntorkkukaan sikeitä vedellä, velvollisuus ja vahtikoiran ominaisuus ei katoa, vaikka eläkeläisvuosia karttuisi, joten maanantai lähtee käyntiin kovin nihkeästi. Puuro kiehui yli ja sotki koko mikron, ei muuta kuin rätti kouraan ja tokkuraisena siivoamaan, siinä sitten ihmettelin maalin näköistä valkoista sotkua, joka ei puurolta näyttänyt, mutta täytti hyvin keittiörättini. Laitapa tuonne vesikuppi kahvia varten, ehkä olisi paras kumartua sen verran, että pääsee kurkistamaan mikron sisälle kattoon, sieltä se valkoinen rättiin tarttui. Pitihän se uskoa, vaikka olenkin huono vaihtamaan vanhaa uuteen, nyt se oli kyllä tehtävä! Ja olihan mikroni palvellut uskollisesti meitä jo nelisenkymmentä vuotta. Tätä se on, vanhuus, kaikki alkaa pettää, koneetkin! Juuri viime perjantaina kunnon eksymiskokemuksen jälkeen onnistuin löytämään Kampin ostarista Clas Ohlsonin, ihan puhtaasti vahingossa osuin oikeille rullaportaille ja kas kummaa, siinä se kauppa oli nenän edessä! Sieltä ostin meille siis uuden perusleivänpaahtimen, tuli tuumattua, että eipä noilla hinnoilla kannata vanhoja kotinurkissa säilytellä.  Onneksi en silloin vielä ollut rättiä mikroni kattoon käyttänyt ja innostunut uuden ostoon, se tapahtui sitten tänään, maanantaina.

Hoidettava käveli rollaattorinsa kanssa käytävällä, joten ajattelin kipaista ihan pikimiten Redissä, metrollahan pääsen sinne ja takaisin. Varmuuden vuoksi laitoin taskuun kangaskassin, jospa tullessa samalla kertaa käyn kaupassa täydennystä hakemassa. Vierittäisinkö oudot ajatukseni maanantain piikkiin vai sanoiko joku, että ikä tekee myös kummallisia temppuja, koko juttu on luultavammin siirtynyt Iltasanomien etusivuille, sen verran älytön koko touhua oli!

Maanantaioutoa oli jo heti alkuun, että osuin vain yhden kyselyn jälkeen suoraan kyseisen kaupan ovesta sisään, sieltä heti myyjän käsiin, tiedustelemaan perusmikroa ilman mitään härpäkkeitä. Sievä pikkuinen tyttönen osoitti laatikkoa, että tässä olisi ja kun nyökkäsin myöntävästi, nosti laatikon syliinsä ja meinasi kantaa kassalle. Ikämummon järki rupesi äkkiä pelaamaan ja kysyin, miten hän oli ajatellut, että vien sen kotiin?! Eipä ollut ajatellut, mutta auttaisiko sininen kestokassi, siinä on pitkät lenkit? No hyvä niin, laitettiin mikro kassiin ja tyttö kiikutti koko komeuden kassalle. Maksoin hinnan, joka ei ollut paljon postimerkkiä suurempi, kiitos ja näkemiin ja kassi istui pöydällä kassan vieressä. No enhän minä tuota tuosta alas voi nostella, lattialle jos saisin?

Ja sirpakka neitonen nosti kevyesti yli kymmenen kiloa painavan perusmikron kasseineen lattialle. Entäs mummo sitten?! Rullaportaisiin olisi jonkinmoinen matka ja ajatus kantamisesta tuntui liioitetulta, niin lähti mummo kassia sangoista vetäen pitkin ostarin lattiaa, rullaportaisiin siirto oli suoritus, jota moni seurasi, mutta ei auttanut ja onnistuihan se kommelluksitta. Viimein tuli nuori nainen, kysyi saako auttaa, olenko metrolle menossa ja hän voi kantaa kassin sinne. Voi kiitos ja kiitos ja toivottavasti selkäsi ei tärveltynyt, kunnes huomasin olevani vastakkaisella raiteella. Takaisin vaan portaisiin ja toisilla ylös, tukkona olin kasseineni kiireisten kulkijoiden seurassa, niin kiireisten, ettei muita auttajaehdokkaita näkynyt. Sain kassin junaan, junasta ulos, kaksiin portaisiin ja kadulle sateeseen. Hetken hengittelin ja odotin, josko näkyviin osuisi auttavainen poika, joka edes maksua vastaan raahaisi kassini ulko-ovelle, joka näkyi kaduntoisella puolella, ei osunut, siispä kannoin mikroni ihan itse ulko-ovelle ja sisään päästyäni pysähdyin miettimään, koska viimeksi olisin ollut niin hiestä märkä, että pusero oli kuin pesusta tullut!

Enää edessä oli hissi, koti, vanhan vaihto uuteen, helppo juttu, kai. Siinä se nyt on paikallaan, kaksi keittoa lämmitetty ja selkäkin säilynyt ehjänä.

Mutta ei enää moisia leikkejä, vanha saa seistä ruokahuoneen nurkassa vaikka ensi jouluun ellei noutajaa löydy!

Ja se kauppareissu täytyy tehdä huomenna.

Hyvä päivä-

Tänään löysin helmen, olen onnellisen hyvällä mielellä, olen saanut nähdä jotain kaunista.

Selasin Areenaa, normitelevisiostahan ei tule kuin uutisia ja keskusteluja sodasta, kuka nyt on syyllinen tähän ja kuka vielä voi tuhota enemmän, kuvat uutisten takana ovat lohdutonta katsottavaa, itkettää nämä päättäjät ilman sydäntä. Mutta sitten satun töppäämään Areenan vaihtoehtoihin, selaan, etsin jotain ja tulen kohdalle ”Vielä ehdit...” . ”Tie sydämeen” ja Juliet Binoche, ranskan kieli ei ole hallinnassa, mutta ranskalaisuus ihastuttaa, joten sukellan jonnekin 1800-luvun Kartanoelämään, siellä keittiöön, puutarhaan, jossa hedelmät kypsyy ja mausteet tuoksuvat, jossa kaiken runsaus on ylipursuavan kaunista. Melkein haistan yrteistä lähtevän tuoksun ja kun astun keittiöön, siellä hääräävään keittäjään ja pikkupiikaan , ei minua häiritse kattiloista tuoksuvat erilaiset väkevät ruuan löyhöt, kokonaisuus on niin sanomattoman kaunista, että jos tuonne olisin syntynyt, voisin minäkin ehkä olla hyvän ruuan kokkaajien suuri ihailija, maistelija ja voisinpa jopa ymmärtää tuollaisen ruuan arvon. Nythän en ymmärrä. Minulle ruoka on nälän pitämisen loitolla ja sekin lautanen pitää olla kauniisti tarjolla, syön enemmän silmillä kuin suulla. Siis kaksi tuntia ruuan laittoa, syömistä ja keittiössä köksäten ja niin vei ilta sydämeni ranskalaiseen elokuvaan, kuinka syvälle olisinkaan uponnut, jos olisin vielä hallinnut kielen, jolla keittiössä reseptejä luettiin.

Tänään oli muutenkin ihan hyvä päivä. Aurorankadulla oli Kirjalauantai ja minä osallistuin vai kuulijana.

Ei ollut kerho entisensä, mutta tulipahan esiteltyä pari teosta, joista ehkä toisen luenkin, sitten joskus kun elämäntilanne on hieman valoisampi. Tosin Voltaeren 1700-luvun teos Ruotsin Kaarle kahdestatoista ja hänen sotaretkistään ei ehkä innostanut kahvittelijoita lisäämään sitä lukulistalleen,

mutta kiitos on annettava innokkaasta kirjan esittelystä, se oli mielenkiintoinen ja perusteellinen retki sen ajan historiaan. Oli myös Merette Mazzarellan uusin.

Jotain on muuttunut Hesan yhdistyksen toiminnassa, uusia jäseniä Hallitukseenkin tarvittaisiin, ehdokasta kyseltiin jopa Bridge-kerholaisista, mikä voisikin taas olla hyväkin juttu, olisi jotain sisäpiiritietoa missä mennään. Aina iloinen, ystävällinen ja avulias Marjakin on poistunut sihteerin tuolilta, tuskin uusi sihteeri avittaa tietokonettomia ja älypuhelittomia yhtä kiltisti enää kuin Marja jaksoi. Luultavasti yhdistyksen porukka nuorenee, niin kuin joka paikassa muuallakin.

Läksin Kerhosta ennenaikaisesti, joku toinenkin oli lähtenyt

ja kävelin Taidehalliin, jotain siellä aina on. On pitkä aika kun ole sallinut itselleni aikaa kuljeksimassa taiteen parissa, aina on pelko ja kiire kotiin potilaan luo. Mutta nyt rohkaistuin, menin korttini kanssa kassalle ja koin yllätyksen! Korttini oli päässyt vanhentunmaan! Jopas nyt, seuraanhan minä sähköpostia! Niin luulin, mutta näköjään siis en. Maksoin kiltisti uuden hinnan. Näyttely oli mainio jo pelkkänä ajatuksena käyttää valokuvaa uudella tavalla,

sillä tottahan on, että puhdas valokuva ei enää ketään houkuta katsomisen pariin, pitää kikkailla! Otat kauniin henkilökuvan, peität kuvan erilaisilla kankaan kuvioilla, niin, että kuvan persoona katoaa. Sitten asetat kuvan kehyksineen kankaaseen sopivaan tapettiin ja niin sinulla on uusimallinen taidekuva, joka ei loukkaa ketään. Eikä tarvitse kysellä kuvattavalta saako kuvan julkaista...No, mustan huumorin kautta, kyllä kuvat olivat kauniita. Yksi teos oli bengalilaista ohuesta puuvillasta tehty kuja, kuin verhot kesätuulessa.

Rokotukset olen saanut, Bridgen torstaipelin hoidin puoliunessa, potilas on löytänyt kävelymoodin ja sitä harjoitetaan nyt ahkeraan unia välttäen,

perjantaipeli meni jo liki main hereillä, tämä ”oma aika” tahtoo viipyillä täällä keskiyön molemmin puolin, kirjaankaan ei oikein onnistu keskittymään, jonka vuoksi luenkin vain noita ”Feelgood”-kirjoja, näihin hetkiin ne ovat tarpeeksi kirjallisia tuottavat uniin kauniita maisemia lehmineen, lampaineen ja järvimaisemineen. Hyvä, että joku jaksaa kirjoittaa tällaisillekin.

Niin ja olihan tänään "lastenpäivä" !

Kampin aula oli täynnä ihanasti liikkuvia ja laulavia lapsia! Olikohan sukulaismuksut piirtelemässä valmiita kuvioita väritellen!? Oli sitä touhua ilo katsella.

Vaaleanpunainen roskapussi

Joku puhui joulusta ja se toi tietysti mieleeni joululahjat, ennenhän niitäkin kovasti jo lokakuussa joulupaperiin kääräisin. Olen jouluihminen, että jotain on aina pakettiin kääräistävä ja se perinteinen pienen pieni joulumuisto on ollut Roosanauha, sen olen pistänyt kirjekuoreen ja postiin. taitaa sekin jäädä tänä vuonna lähettämättä, sillä Suomen Posti on tosi surkea! Miehen sisko täytti vuosia  syyskuun alussa, lähetin onnittelukortin, jonka Posti sitten toimitti perille syyskuun lopussa. Mukava tapa hoidella kirjelähetyksiä ja vielä se harmittelee, kun kirjeitä ei enää kulje postissa, mistähän mahtaa johtua!

 Kotoa loppuivat roskapussit, kun niin sitkeästi ole käyttänyt kangaskasseja, mies ei enää käy kaupassa niitä hankkimassa, oli siis ostettava kaupan muovikassi tai ihan oikea roskapussikäärö, kumpiko tuli
edullisemmaksi tai edes vihreämmäksi, ei tiennyt kassakaan.

Sitten niiden sinisten ja valkoisten viereen oli ilmaantunut roosan värinen roskapussirulla, ilahduin, niitä  kassalle kannoin .Kassan vieressä oli pino

vaaleanpunaisia nenäliinapaketteja, molemmista menee pieni summa rintasyövälle. Minä kiitin ja kiitän, ehkä vain nenäliinat pääsee lahjapakettiin, pussirullaa mietin vielä.

Mies siivoili laatikoitaan ja löysi paperipinonsa uumenista monisteen, jonka olin kirjoittanut 15 vuotta sitten. Hän kantoi sen minulle luettavaksi sanoilla, että muistatko kirjoittaneesi tällaisen?! Muistin kirjoittaneeni tyttärilleni kirjeen, mutta tätä en muistanut. Siellä se on edelleen luettavissa blogissani, sen sanoma on edelleen tärkeä, olen sen joutunut muutaman kerran tuon viidentoista vuoden aikana toteamaan, kun olen ystäviä rintasyöpään menettänyt. Kopion sen nyt tähän, neuvoja on monenlaisia, älkää uskoko vain yhtä, ottakaa se toinen ja vielä kolmaskin, se voi joskus pelastaa henkesi. Kuten minun silloin viisitoista vuotta sitten.

Rosa-nauha ja syöpä

 

Perjantai, 14. lokakuuta 2011

Olen muutama tunti sitten tullut tiedotustilaisuudesta Naistenklinikan Rintasyöpäyksiköstä , jossa minua valaistiin kyseisessä taudissa. Näin se meni :

Huhtikuun lopussa tänä vuonna huomasin, että oikeaan rintaani painui pieni kuoppa ,kun nostin
käsivarteni ylös. Kuhmuraiset rintani eivät hälyttäneet, mutta halusin kuitenkin rauhoittaa mieleni ennen matkaamme Eurooppaan ja menin Mehiläiseen yksityiselle gynekologille, jolla olen käynyt säännöllisesti .Painotan, että en ole tautikammoinen, mutta olen käynyt jokaisessa lakimääräisessä joukkotarkastuksessa ja myös siinä välissä joskus aina yksityisellä , kun Helsinki meinasi vähentää tarkastuksia iän vuoksi .Lääkärini tarkasti rintani ja lähetti minut talossa olevaan röntgeniin lähetteellä, jossa oli myös ultra ja ohutneula tarvittaessa .Oli perjantai –iltapäivä, mutta pääsin heti kuvaukseen, jonka jälkeen lääkäri tuli ultraa ottamaan . Kopsutteli ja katsoi, nopeaan.” Kaikki hyvin, ei muutoksia.” Ihmettelin kuoppaa ja kuhmuja, johon hän tuumasi, jotta ”naisten rinnat nyt ovat aina kuhmuraiset ”--- eikä ottanut neulanäytettä, jota kyllä kysyi. Ei kuulemma tarvinnut. Minulle jäi silloin tunne, että lääkärillä oli kiire viikonlopun viettoon, mutta tavallaan olin helpottunut, ehkä kaikki oli sitten hyvin. Vastaus oli ”kaikki hyvin ” .
Kesällä reissussa Keski - Suomessa Jyväskylässä vaikuttava röntgenlääkäri- sukulaispoika tokaisi asiaa hiukan ihmetellessäni, jotta ”olipa huolimatonta, olisi pitänyt ottaa näyte!” Asia jäi kaivelemaan, joten kun kesän ruljanssi ja miehen terveeksi julistaminen oli ohi ,soitin oman terveyskeskuksen terveyssisarelle. Kymmenen plus ja papukaijamerkki taas kerran meidän Terveyskeskukselle, minut otettiin välittömästi lääkärin vastaanotolle! Siitä se sitten lähti, noin kuukausi sitten. Hän passitti heti labraan, röntgeniin, ultraan ja neulaan ja passitus oli kiireellinen. Sanoi, että JOS Hussista ei kuulu kahteen päivään mitään, alat välittömästi pommittaa heitä ja jos viikkoon se ei auta , otan häneen yhteyttä .Nopeaa .Silloin hiukan hirvitti . No , seuraavana päivänä Naistenklinikalta soitettiin ja annettiin kaikki ajat.. leikkausta myöten , jonka alkuperäinen aika oli 10.10.Siis kaksi viikkoa ensikäynnistä. Ristiäisten piti olla 15.10 , joten en antanut kertoa koko jutusta , vaikka olisihan se pitänyt , jos olisin ollut sairaalassa silloin .Onni onnettomuudessa sain kutsun Jorviin magneettikuvaan ja samalla leikkauspäivä siirtyi 20.10, eli se on nyt torstaina. Mutta Ristiäiset saadaan vietettyä ilman murheita.
Tänään olin sitten Naistenklinikalla kuulemassa tulokset kuvista. Syöpä on laaja-alainen syöpä, toiseksi yleinen muoto rintasyövässä .Oikeassa rinnassa on iso , noin nyrkin kokoinen kasvain, vasemmassa on pienempi, noin 5 senttiä. Toistaiseksi kuvissa ei ole näkynyt etäispesäkkeitä imusolmukkeisiin , mutta lopullinen tulos nähdään pöydällä .
Tähän ei kuulemma kuole, eikä tämä ole kovin kivulias, mutta onhan leikkaushaava iso, se toki on kipeä. ”Pintanukutus ” , mitä se sitten lieneekään ja yksi yö sairaalassa, sitten kotiin . Toipuminen riippuu tietty syövän laajuudesta.Jos se on noin kuin he nyt kertoivat , toivun nopeaan, autoa saan ajaa jo muutaman päivän päästä , kävellä , liikkua , käydä suihkussa jne .Mutta en saa nostella kolmea kiloa painavampaa,enkä mm imuroida !! Liekö hyvä juttu vai odottaako kaikki pöly edessäpäin !Hyvä juttu tarkoittaa sädetystä, joka aikatauluttaa viideksi minuutiksi joka päivä kuuden viikon ajan.Huono juttu tarkoitta lisäksi sytostaatteja , jolloin olen luultavasti huonovointinen ja karvaton. Jokuhan tähänkin aina kuolee, lienee fakta .Jos se olen minä, sille ette te enkä minä voi mitään, mutta toivotaan, että toivun .

Tunnen , että minun on hyvä kertoa tämä jutun kulku, sillä kaikki ei ole mennyt oikein .Syystä, josta en nyt muista ,juttelin ystäväni kanssa luultavasti rintasyövästä, ehkä joku tuttava oli sen saanut ? Oli miten oli, hän tokaisi johonkin kommenttiini hyvin tietäväisenä,että ”Mutta Vanski hyvä, tottahan minä käyn mammografiassa!” Siinäpä se, niin minäkin kävin ja niissä ei näkynyt kuulemma mitään! Klinikalla se, että olin itse hakeutunut tarkastukseen tämän vuoksi, aiheutti jokaiselle hoitohenkilölle hämmästyneen reaktion ja pientä ihmetystä .Toki minä ymmärrän, että lääkärikunta on lojaali toiselleen, vaikka en sitä ehkä tässäkään tapauksessa koe oikeudenmukaiseksi. Hoitovirhehän on tosiasia,väärä diagnoosi .Selitys , että syöpäni on sellaista laatua, että se tekee pieniä pesäkkeitä rintaan ja on hankala löydettävä kudoksen joukosta, ei päde , kun kasvain on nyrkin kokoinen .Se tuli kyllä selväksi .Ja kun tämä toinen oli nyrkin kokoinen, niin oletus oli, että myös toisessa on jotain ja siksi magneettikuvaus, jossa se sitten löydettiin . Näin se menee, et ikinä ole sairas ..ja sitten äkkiä oletkin ..mitä lie.

Konsertteja

Konsertteja, miksi monikossa?!  Kaupunkikin se vaan ilahduttaa kansalaisiaan ja kuvittelee, että yökukkujia on liikkeellä enemmänkin kuin tämä yksi! Huilut ja viulut puuttuvat eilisillan ja näköjään myös tämän yön pärinäkonsertista, käsittämätöntä tuo kaupungin työteho, kun se saa jotain valmiiksi, kohta siinä paikalla katuporat ja kaivinkoneet! Monta miestäkin näyttää olleen komennettu paikalle, enemmän kuin päiväaikaan, järkevää toki, jos asia jotenkin liittyy yötyöhön ja sen nopeuttamiseen. Eikä Hakaniemi ole ainoa hurlumhei, Hesari uutisoi Töölöläisten koirien olevan tohkeissaan, kun heidän yöuniaan häiritään. Ei myöskään voi jättää lemmikkiä kotisohvalle odottelemaan emännän työstä paluuta, kun kadulla pamautellaan ja kolistellaan kuin vähintään sota olisi tulossa, hauveli ei siitä tykkää, siitä jää monelle ikuinen pamausten pelko ja milläs kaupunki sen sitten hoitaa?!

Tiedottaminen olisi yksi ihan toivottava tapa, Hakaniemessä se kyllä toimii, miksi ei sitten Töölössä? Pieni mielenosoitus kohti työmaita voisi olla yksi hyvä keino, mutta kun en asu Töölössä enkä omista koiraa, niin annetaanpa neuvo ihan ilmaiseksi otettavaksi käyttöön.

Tänään oli kyllä Hakaniemen konserttia paljon upeampi konsertti Musiikkitalossa,
minähän olen vaihtanut torstain keskiviikkoon, sillä huomenna torstaina on pelipäivä ja omaishoitajana en voi olla pois koko päivää iltaan saakka. Joten tämän päivän konsertissa sain ensin kuulla kaunista Sibeliusta sarjasta ” Pelleas ja Melisande”. Sitten pieni järjestelytauko ja flyygeli kuljetettiin paikalleen, tuolille istui japanilainen pianisti Hayato Sumino

- ilmiöksi mainittu – ja aloitti Sergei Prokofjevin konserton nro 3. Istuinpaikkani on nyt toisella puolen salia, vähän ylempänäkin ja seinän vieressä, jossa akustiikka tuntuu liiankin loistavalta,

pienintäkään sormen painallusta ei pääse katoamaan! Ja korvat on joskus aika kovilla. Lisäksi harmittaa, kun en pääse näkemään pianistin käsiä. Mutta ei voi mitään, ei joka konsertissa sentään pianoa ole. Tauolla luin Pirkko Arhipan dekkaria  ”Kolme kultaista hattua”,

taitaa olla aika vanhaa painosta. Hyllyssä on Arhippaa vanhastaan, mutta noita hänen toisilla nimillä kirjoitettuja en ole tiennyt olemassa olevankaan, joten tilailin niitä Kirjastosta. Tällainen kuin Marja Orkoma

löytyi kaksin kappalein jatkona, luin kun olin utelias. Kuuskytluku tuli kunnolla kartoitettua, teksti on kuin reportaasi yhden tehtaan pikkukaupungista, sen johtajasta ja eronneesta nelikymppisestä kotirouvasta, jonka on opeteltava uusi elämä osaamatta muuta kuin kodinhoitoa, toki edustaminen yhtenä ammattina oli huomaamatta tuonut yhden jos toisenkin taidon. Kovin on tuttua tuo vuosikymmen kuin myös sitä seuraava.

Suurta kirjallisuutta siitä ei saa, mutta on hyvä, että ihan tavalliset tosiasiat kirjataan kansiin, sellaista se silloin oli. Koululaiseni ikäiselle se vuosiluku on yhtä lailla historiaa kuin tuhahtaneelle kirjakerholaiselle jotkin Israelin vaellukset.

Nyt hyppäsin kauas konsertista, siispä toinen puoli oli pyhitetty myös Sibeliukselle. Sinfonia numero 5. Se oli uskomaton kokemus, sillä minä en tunnistanut koko sinfoniassa mitään sibeliaanista, koko juttu oli tylsä, ihan lopussa viiden minuutin pätkä oli lähellä kaunista. Joko minun pääni on aivopesty tai se oli oikeasti mitätön, sillä kun konsertti oli loppu ja kiitokset taputettu,

palasi Saraste korokkeelle lausuen jonkun nimen, josta tajusin vain lopun ja se oli :”- lopuksi vielä pieni yösoitto!”  Ja sitten alkoi huilu soida!