Siellä koti missä elät.

Asumisen monitaiteilijana olen nyt kuunnellut tarinoita suunnalta ja toiselta, ylöshän niitä täytyy kirjoitella, muistelmaa jälkikasvulle. Luin jokin aika sitten Anni Polvan kirjan ”Elettiin kotirintamalla” ja kirjoitin siitä kovasti ihmeissäni, mutta tarjotessani sitä ihmettä muutamalle ystävälle, he olivat lähinnä oudoksuivat, että sellaistakin on todella ollut joskus jopa heidän ikäluokkansa elämässä. Nyt luen Juha Hurmeen kirjaa juuri tuosta  Anni Polvasta , ”Suomen nuijituin nainen”, siinä hän kartoittaa pohjia Polvan kepeille, mutta aikakauttaan kuvaaville viihdekirjoille, joiden painosmyynti on edelleen Suomen suurin.

Yöt ovat kulkeneet pitkää elämää miettien, minä vielä kovasti mukana kulkien, mies on alistunut elämän loppumisen odottamiseen. Mitä siihen siis mahtui? Tällä hetkellä aktiivisuvun piirissä on meneillään asumiseen liittyvää, ostaako vai eikö osta. Oletko paikallaan viihtyvä, vai levoton muuttaja. Sepä minua on kovasti huvittanut sekä samalla laittanut tämän mummopään miettimään ihmisiän kummallisuuksia, lyhythän se on. Mitä siihen siis mahtui? Niitä ensimmäisiä vuosia asumisen merkeissä voin lukea isäni pitämästä päiväkirjasta, ne kattavat neljä ensimmäistä vuottani ihanassa järvimaisemassa! Oli lääniä juosta, tehdä pikkukolttosia, sellaisiakin näköjään siihen poikavesseleiden kanssa on mahtunut. Kun kuolema aiheutti äidilleni suuren muutoksen surun myötä, seuraava asumisen ja elämisen paikka oli vasta rakennettu kerrostalo, toisessa kerroksessa, taisi olla kolmio, olihan pikkusisko jo syntynyt. Puuhellan muistan, vesivessan, josta minulla on äitini piirtämä lyijykynäpiirros apulaisestamme, hän oli nukahtanut pöntölle ovi eteiseen auki. Luonto, kaverit ja tuleva koulu olivat lähellä, lastentarha tosin oli kävelymatkan päässä keskellä kaupunkia,

sinne minä taapersin yksin ystävien kanssa, aloittaessani vuosia oli neljä, apulainen jäi kotiin siskoa hoitamaan. Mitä nyt yhdelle neljävuotiaalle pikkutytölle keski-suomalaisessa kaupungissa olisikaan siihen aikaan voinut sattua! Ei muuta kuin Mummon kutomat tikkukintaat pantiin talteen matkan varrella odottamaan seuraavaa päivää, no, joku oli niitä tarvinnut enemmän kuin minä, siitä olin onnellinen, äiti vähemmän, olihan lampaanvillasta kova puute.   Kerrostalo muuttui omakotitaloon,

sitä rakennettiin, eikä se ikinä valmistunut kokonaan. Kaava määräsi talon paikan, siihen alakertaan kaupan, jonka tuotevalikoima tuotti mukanaan sahajauhoissa hyvin viihtyviä eläviä, joista torakoista minulla on samanlaisia kokemuksia kuin Polvanderilla, tosin perunanuija oli käsissäni enimmin käytetty ase, kun taas Annilla se oli kirves. Kirjaa lukiessa mietin, jotta nuo Turun torakat ovat olleet hurjasti suurempaa kokoa, kun siihen on kirvestä tarvittu!  Kaupunki tarttui myös pihamme epäsiistiyteen, perunapeltoon ja heinikkoon, johon isäpuoleni vastaus oli vuokrata piha romaniväestön hevosille, siitä seurasi ystävyyteni sen väestön kanssa, mutta myös ensimmäiset rasistiset kokemukset, joista nyt ei suurta murhetta jäänyt. Kokemukset äidin lapsuuskodissa kehittivät syvän luontotietoisuuden, maalaiselämä lehmineen, kanoineen ja hevosineen oli rakas ja lämmin toive-elämä, metsä oli minulle tuttu ja turvallinen.

Teinivuodet kuljin kaupungin keskustan kerrostalon katuja Vivi Lönnin piirtämään kouluun,

joka ei kuitenkaan tarjonnut lukiomahdollisuutta, se sitten toteutettiin torin laidalla kauniissa puutalossa, luonto oli sielläkin läsnä, samoin elävä maalaishuumori toriukkojen sutkauksia kuunnellessa. Mutta koulusta on päästävä joskus poiskin ja mieluusti kauaksi vanhempien helmoista! Siihen aikaan se tarkoitti kuuden tytön  kimppakämppää opiskelukaupungissa, kerrostalossa tietysti. Rakkaus tuli ja vei, kuten Polvan kirjoissa, se ei paljon kysellyt, miten elämää oli tarkoitus jatkaa, sitä vaan elettiin. Muutto keskelle kivikaupunkia kovaan kerrostaloon suureen yksiöön oli järkytys, kaikkialla oli vain asfalttia ja kiveä, ensimmäiset kukatkin nuoreen kotiin kävin poimimassa ratapihalta, siitä varmaan rakkaus Pietaryrttejä kohtaan jäi eliniäksi. Seuraavakin oli kerrostalo, mutta elo oli kuin taivaassa! Oli ilmaa, metsää, joki ja sinivuokkoja niin, etten jalkaa uskaltanut maahan laittaa. Siellä esikoiseni sai mielestäni hyvän tuntuman luontoon, ei ollut kieltoja minne mennä. Nyt sekin paikka on tuhottu, tehty uutta kaupunkia asfalttia ja betonia kunnioittaen. Nälkä kasvaa syödessä, vaurastuminen aiheutti toiveen omalla rahalla ostetusta asunnosta, tai pankkihan ne siihenkin aikaan omisti. Asunto rivitalosta pellon laidassa tuli hankittua, syntyi toinen tytär ja status kotiäiti jäi kuluttamaan yhteisiä rahoja, valtio ei avustanut pyykinpesussa ei pihan laitossa. Kun oli savikuopasta päästy kasvun alkuun, koiran ja kolmannen lapsen haave auttoivat omakotitalon etsinnässä, ja löytyihän se keskeltä vanhoja omenapuita, juuri siinä järjestyksessä, että ensin koiranpentu ja heti perään vauva, siis kaksi vauvaa ja puutarha, jota omakotiasuja tietysti itse hoitaa. Tässä tapauksessa se kotiäiti ja se suuri nöffepentu.

Mies matkusti, kotiäidistä tuli kotirouva, jolla siihen aikaan oli ihan omat tehtävänsä liikemaailmassa. Kotiäiti oli kuitenkin se jokapäiväisin rooli ja taas muutettiin, omakotitalo sekin. Kaupunki otti asumiseen osaa siten, että kippasi lumet kotiäidin kiukuttelusta huolimatta esteeksi, ettei pihasta päässyt pois ennen kuin kotiäiti otti lapion kouraan, kippasi lumet ajokadun nurkkaan ja siivosi jalkakäytävänkin, kaupungin koneet kun sattuivat olemaan turhaan leveitä siihen hommaan.

Tässä kohtaa tulemme siihen, miksi tämä koko tarina asumisesta lähti liikkeelle. Omanihan jatkui tuonkin jälkeen monen muotoisena, maalla, ulkomailla, omalla, vuokralla, omalla ja taas vuokralla, en edes ole niitä muotoja itselleni selvitellyt, siellä koti, missä milloin asuu.  Mutta nyt. Olin pelaamassa perjantaina

ja ystäväni jutteli harmistuneena omistuskerrostalonsa huonosti hoidetuista kukkaistutuksista. Yhtiökokous ei suostu palkkaamaan kukkien kastelijaa. Kai nyt ihmiset kotinsa pihan haluavat hoitaa, jos kerran sinne kukatkin maksavat? Ennen kuulemma kyllä, nykyään ei. Tämä tuli kerralla selväksi nuorimman kotona, siis hänen, joka on koko ikänsä aikuisuuten asti elänyt omakotitalossa, maalla ja kaupungissa, hän siis moitiskeli ASOasuntonsa taloyhtiötä huonosta pihan hoidosta, nokkosia kuulemma joka nurkka täynnä! ” Mene ja kisko ne pois, eihän tuo iso asia ole!” tuumasin äitinä. Vastaus oli että ”sitähän varten minä kerrostalossa asun, ettei minun tarvitse pihatöitä tehdä!” Tämän sitten kerroin ystävälleni ja samalla tulin huomioinneeksi, että itsestä riippuu, mitä ympäristöltään haluaa, olit omistaja tai vuokralainen, sinähän siellä asut ja elät, sen mukaan sitten toimit.

Näin se oli ennen, mikään ei ole enää entisensä. Paitsi ihmisen elämän kierto. Mistä se nostalgian muisti alkaa?! Mikä on nelikymmenvuotiaan nostalgia, kun hän haaveillessaan hirsimökkiä maalta päätyy ostamaan perikunnan hylkäämän maapaikan onnesta silmät soikeana ja kertoessaan tälle mummolle, että ”Ajattele, siellä on jäljellä vielä kalusteita ja ikkunoissa vanhat verhotkin!”

Minulla ei niitä verhoja ollut, kun moisen hankinnan teimme, mutta ne ikivanhat mööpelit ja kaikki muu tavara oli tallella lantalassa ja pihapiirissä. Se oli minusta nostalgista, mutta minähän olin itse kokenut ”lehmämummolan”, mutta tämä uusi polvi, se ei ole oikeaa navettaa edes nähnyt!

Eli mistä sen nostalgia alkaa, olisiko maaseudun tyhjät kylät nyt uuden polven listalla?

Tänään oli uutisissa, että Suomesta loppuvat maatilat. Vanha väki muuttaa kaupunkiin helpomman elämän perässä, nuori polvi ei maatilayrittäjänä leipää kotiin tuo, pihat, talot ja navetat jäävät tyhjilleen. Sitten nousee uusi sukupolvi, jolle maalaismaisema esittäytyy nostalgisen kauniina,

ostavat vanhat maatilat kesämökeiksi ja näin vanha maaseutu elää uutta aikaa. Toisenlaisena kuin ennen,

minun aikani nostalgian hehkuttamana, kahdeksankymentäluvun verhojen heiluessa kesätuulessa, joka sentään puhaltaa yhtä lempeästi molemmille vuosikymmenille.

Vähän päiväkirjaa

 

Nyt on maailman kirjat sekaisin, kun minä katson jalkapalloa ja mies nukkuu.Tänään oli kyllä kova päivä, sillä talo oli mukavasti täynnä sukua Käpykylästä. Inkun käynti tuotti samalla oven avauksella Viiman ja Aukun Joonaksen kanssa, Jussin mukanahan tuli Tuomas ja Maikki. Sitten piippasi ovikello ja Nora tuli Pekan kanssa, itse päivänsankari-koululaiseni teki jotain muuta, se hänelle suotakoon kun on tuossa kuuluisassa viidentoista vuoden iässä, jossa kaikki pääsevät ripille tänä kesänä, leiri odotti koululaistanikin.  Meinasiko kiharakarvainen ystävämme unohtua, johan nyt!

Alan tuntea ja muistaa jo pelaajien nimiä, aika hoopoa, nyt on meneillään Ranska /Englanti, Englanti voitolla.Tämä viikko on mennyt kummasti jalkapalloa tuijotellen,

samalla koko päivärytmi on keikahtanut päälaelleen, väliäkös tuolla, ei aamuisin kerrostalossa mitään kuitenkaan voi tehdä. Iltapäivään olen yrittänyt toimittaa hiukan ulkoilua, mies ei ulkoile, mutta kun pihistin siskon huushollista yhdet sauvat, ehkä niiden kanssa jonkinmoinen sauvottelu onnistuisi, kunto menee niin nopeaan alaspäin, molemmilta. Ollaan me nyt vielä sentään jotain, kuulin pelin lomasta lauseen,” Mappe on 27 vuotias ja kuulemma liian vanha pelaamaan!! Siis tarkoittaa mitä?!

Yövilkka, vaikuttava kirja, jota minun on vaikea ajatella, että se ei olisi omakohtainen .Siis se väkivallan omakohtainen kokemus tuntuu jotenkin olevan aina läsnä, ainakin se herätti minussa käsittelemättömät tunteet, liekö kirjan tarkoituskin. Opettaa lopussa että kaikesta voi selvitä, jokainen omalla tavallaan, etsiä se oma metsä ja kohdata siellä se vuosien jälkeen vihdoin kukkiva Yövilkka.

Joten tämä kirja onnistui pääsemään muurieni yli ja se on teokselle suuri arvostus. Ihan terapeutin rooliin sitä en vielä onnistunut päästämään, lähelle kyllä. Suruvoittoinen vaikea elämä, joka vasta viimeisellä sivulla sallii elämän astuvan voittajan puolelle.

Kesä on puolessa välissä, silti se jotenkin on onnistunut saamaan meille tunteen sen loppumisesta ja siirtyminen syksyyn olisi muka jo ihan tuossa oven takana. Katselen nuoremman väen kesätouhuja, hehän vasta suunnittelevat minne mennä, mitä tehdä, yksi jopa hankki perheelleen vanhan maatilan tuolta kaukaa pois ihmisten ilmoilta, nyt sitten etsitään kirpparilta vanhoja huonekaluja tyhjään tupaan, ehkä vastaan tulevat meidän tuvan huonekalut, jonnekin sellaiseen nekin katosivat, kun ketään ei kiinnostanut. Kierrätystä, sekä elämän että tavaran.

Vaihdoin tänään Musiikkitalon kausikortin päivän keskiviikoksi, yksi paikka oli vapaana, ostin sen.

Eduskunta oli eilen kutsuttu koolle kesätauolta, aiheena oli keskustelu uuden urheiluhallin rahoitus. Me seurasimme keskustelua liki yhdeksän tuntia, historiallinen juttu ja ihan hyvä niin. No Hallituksen luottamukseenhan se päättyi,

mutta olisi voinut päätyä toisinkin. Minulle se olisi olisi ollut mieluisampi päätös.

Onnea sekin

 

Lainasin kirjan Yövilkka, sen piti olla tarina  jäkälätutkijan yksinäisistä retkistä metsään. Taisin lukea sisällön hieman huonosti, sillä onhan se sitäkin, mutta yllättäen teksti kulkee kolmessa aikakaudessa, joista yksi on lapsuus, ehkä kuitenkin nuoruus, sillä tarkkaa ikää ei kerrota tai en löydä. Kauempaa ei jäkäliä etsiä kuin kokemukset tämän sisarustenelämässä on, tarina liikahtaa pikkuhiljaa murhiin. Äiti ja isä on murhattu, käsittääkseni teon tehnyt kolmesta lapsesta vanhin, isoveljeksi kutsuttu. Olen vielä lukemisessani sen verran alussa, että teon syy voi olla ihan mikä vain, yhdeksi on kuitenkin siskon oikeussalissa kertoma äidin suuttuminen isoveljen myöhästymiseen perheen yhteiseen ruokailuhetkeen, äiti kippasi suoraan uunista pellillisen ranskalaisia sängyllä lojuneen isoveljen päälle. Olen nyt oikeussalissa, jossa prässätään siskoa silminnäkijänä kertomaan sanatarkkaan tapahtunut ja olen vähän ahdistunut. Ensin menetetään vanhemmat, veli vangitaan, sisko ja pikkuveli hoidetaan sairaalassa saatujen veitseniskujen vuoksi ja oikeudessa pakotetaan kertaamaan kaikki! Lapsi kertaamaan vanhempien murhan, isoveljen tekemän. Sairasta.

Jäkäliin ei paljon ole vielä menty, mutta unettomia öitä, pelkoja ja muistoja, niitä on. Kotitalo on ollut poliisin sulkema rikospaikka, yllättäen sen myynti oli nopea ja talo pitää tyhjentää uusien asukkaiden vuoksi. Omakotitalo, senhän tietää mitä se pitää sisällään, siellähän on koko lasten elämä, kaikki säilytetty. Ja sitten kerrotaan, lasten todistukset, ensimmäiset aineet, ensimmäiset käsityöt, pieneksi jääneet luistimet, sukset ja pulkat, isän juoksupaita, lenkkarit ja polkupyörä, äidin vanhat kirjeet, päiväkirjat ja valokuvat, kattila, jossa hän tarjosi hirvipaistin kastiketta, mummon jäämistöstä ruusukahvikupit. Kaikki hyvässä järjestyksessä autotallissa, sitten on vielä kaikki se, mikä oli sitä tavallista elämää. Mitä sieltä voi  säästää, heittää pois, heittää tunteet pois. Apuun tulee serkku ja tarjoaa autotalliaan.

Kuluu kymmenen vuotta, serkku haluaa tallinsa autonsa käyttöön. Alkaa uusi surujen ja muistojen taival, tavaroihin et ole koskenut koko aikana, kaikki on yhtä pölyssä kuin tunteetkin, istahdat ja huomaat, että et jaksa enää, mutta et voi muistojasi, lapsuuttasi heittää poiskaan, ystävä ymmärtää ja tarjoaa autoaan, kerää siihen. Siinä olen nyt.

Tuli mieleen, että onnea sekin, siis moninkertainen muutto, pienemmästä isompaan, myös tavaramäärä kasvaa samassa suhteessa, kun on tilaa, toki sitten mahtuu! Albumeille löytyy aina paikka, sitten on Enson keltaiset laatikot

 joihin oli helppo säilöä lasten kokeet, aineet, kirjeet, käsityöt ja pois heitetyt päiväkirjat. Hevostavarat tietysti, nehän jäi muistoksi vaikkei hevosta enää ollut eikä kukaan enää ratsastanutkaan. Koiran hoitotarvikkeet kulkivat mukana kaupunkiin, koira vaihtui pienempään, mutta turkki se oli silläkin puudelilla. Mutta mistä vähentää, kun muutto uuteen kotiin tarkoittaa vähempiä neliöitä ja surkeaa varastoa?!

 Käyttötavara tietysti katoaa ensimmäisenä, kun ei ole suurta puutarhaa, ei nurmikkoja ajettaviksi, ei rantasaunaa, ei siis tarvita kirvestä, sahaa, savustuslaatikkoa.

Joskus kun posti tipauttaa Tokmannin esitteen, katselen oikein, jotta millä ihmeen rahalla ihmiset noita työkaluja  jaksavat  hankkia ja missä on se raha, joka minulla menisi joka vuosi kaiken tuon ostamiseen, sillä niinhän sitä tekisi, kun niitä tarvitsisi. On siis onni, että olemme muuttaneet moneen kertaan! Joka kerta on osa tavarasta jäänyt entiseen, joku sosialisoinut, tarvinnut ja vienyt mukanaan.

 Mutta jäljelle jää aina se tärkein, ne valokuvat, kirjeet, muistot, joita sinä toit tullessasi ja joita katsellessa, käyttäessä sinut aina muistan. Muistoista mikään ei ole turha.

Matkoilla muistoissa

Moni kyläilijä on katsellut ihmeissään suurta valokuvakokoelmaani, kansioita lienee liki 300. Mitä te teette näille albumeille, on ollut vakiokysymys ja vakio vastaus siihen on ollut, että sitten joskus, kun me olemme tarpeeksi vanhoja ja emme enää jaksa matkustella, silloin me matkustelemme täällä. Albumeissa on kuvat maailman eri nurkilta, niitä selatessa, oma mielikuvitus lähtee kuljeksimaan ja hetkessä olemme taas mukana. Vielä hetki sitten tuo ajatus oli kaukana, nyt se on tullut lähelle.

Aloitin siis kevyesti, kuten kerroin jo Juhannuksen tienoilla. Keräsin silloin kymmenisen albumia matkakansioiden hyllystä, ajatuksena katsele ja hävitä. Eipä nämä ensimmäisetkään niin menneet, eivätkä ole menneet seuraavatkaan. Kannoin loput työpöydälleni, siinä se seisoivat odottaen katsojaa, jota ei kuulunut.

Katselin muutaman läpi, vuosilta 2002, tyttöjen Amerikan vuosien asumisia, elämisiä, vanhimman siirtymisiä kaunista Californian rannikkoa seuraten LA:sta ylöspäin, oli ihania pieniä hotelleita,
joissa minäkin kävin seuraamassa kuinka tytär johtaa ja komentaa, tiukka tytär kun on noin kodin silmästä katsottuna! Hyvin johti, hymyhuulin, tapa, joka on minusta niin kertakaikkisen miellyttävä asia ja joka ehkä on jo jotenkin rantautunut meillekin, näille juroille ja totisille tiukkahuulille. Tarjosin albumia katseltavaksi keskimmäiselle, siellä kun oli kuvia Skittlestä, valkeasta persialaisesta kissasta, joka sitten laskeutui meidän huusholliimme, ensin väliaikaisesti ja sitten lopullisesti. Ei ole äidin tallennusinto tarttunut keskimmäiseen eikä myöskään maailmalla kierrelleeseen avokkaaseen, vilkaisu parille sivulle riitti! Uskomatonta, noinko noille albumeille sitten joskus käy?!

Nyt niille ei kuitenkaan enää käy kuinkaan, sillä sen verran kiinnostavaa oli katsella ja lueskella selostuksia ”missä kuljimme kerran!”

Puolan albumi on kuin historian kirja, sen soisi jäävän koululaisenikin luettavaksi, jotta siellä sattuneita ei koskaan unohdettaisi. Joskus jopa sanoin, että kun nuo näkee, niin toivottavasti ei enää ikinä! Mutta enäähän sekään ei ole onnistunut, kerran tapettu kansa tappaa nyt omiaan sekä naapureitaan surutta, mitä se voi odottaa tulevaisuudelta?! Hyväksyntää, ystävyyttä, mitä?

Jos Puola-albumia katsellessa tuli itku, niin muut maat menivätkin sitten ihan pienellä hymyllä.

Matkustelu tyypillisesti turistikauden ulkopuolella takasi tyhjät hotellit,

kiinni olevat nähtävyydet, mutta samalla pääsi kokemaan ihan omalaatuisia kulmia, kuten esimerkiksi yöpaikan etsimistä keskellä yötä tuntemattomassa ympäristössä, silloinhan ei ollut kännyköitä auttamassa hakua, oli vain Vanskin suu, joka kysyi ja kysyi.

Kuvista päätellen aika mukavia paikkoja on eteen tarjoutunut, karttakin tuli luettua joskus väärin päin, mutta noina ikävuosina sekään ei haitannut, oli vaan hauska lisä reissuun. Joten albumit saavat jäädä hyllyyn, yhtäkään ei poisteta eikä tyhjennetä ”turhasta”.

Toki monet kuvat ja kohteet löytyvät nykyisin netistä, mutta se on silloin jonkun toisen kokema, ei minun. Siinä katoaa tunnelma ja kokemus, joka iskee tajuntaan omissa kuvissani, siinä, kuinka olen sen ja sen kokenut ja nähnyt.

Albumit ovat siis ”oikeita”, ei tekoälyn tuotoksia, joista varmaan suurin osa nykyajan turistihoukutuksista on, jos ei kokonaan, niin ainakin väritettyinä. Kotimaisen elokuvan kohdalla oli tänään sotilasfarssi, joka ei kiinnostanut, siispä ilahduin kun kanava FRII näytti keskipäivällä eilen hukkaamani elokuvan

”Stepfordin naiset” vuodelta 2004. Ira Levinin dekkarin pohjalta tehty elokuva tarjosi varsin uudenaikaisen kuvan tulevaisuudestamme, joka ei välttämättä edes ole mikään fiktio, sillä onhan Japanissa jo tällä hetkellä robottimorsiamia- ehkä myös robottisulhasia. Tässä elokuvassa miehet ohjelmoivat vaimonsa aivoihin  asennettavilla siruilla toivevaimoiksi, sillä kaikki vaimot olivat olleet huippuammattilaisia muun muassa Microfoftissa, Googlessa ja Metassa ja miehet olivat tunteneet itsensä aisankannattajiksi. Asioiden oli muututtava päinvastaiseksi. Kunnes yksi nainen oivalsi ja juttu kääntyi päälaelleen. Usein tapahtuu, että luodaan elokuva, jossa on mahdottomia asioita ja jotka sitten vuosien kuluttua toteutuvat mahdollisina, kuten nämä robottimorsiametkin. Ira Levin kertoo dekkareissaan juttuja, jotka nostattavat ihokarvat pystyyn. Niin tämäkin kirja, sen kirjoittamisesta on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, tiede on harpponut eteenpäin isoin askelin, kuulemmeko kohta tällaisesta feminismin jyräyksestä?! Yksi parikunta käväisi mielessä, kaikkea sitä mielikuvitus tuottaakin.

Mies matkustelee nyt näin, ei nyt koko päivän reissuja tee, mutta sellaisia pieniä matkoja pitkin päivää. Tulee toki mukaani albumimatkoille, ehkä vielä kentän laidallekin, jos aurinkoa suodaan.

Luin muuten kirjan, joka pitäisi luetuttaa tällä persujen pikkuministerillä! Asia ei minulle ollut tuntematon alue, käsittämätön vain, ettei sitä korjata.