Moni
kyläilijä on katsellut ihmeissään suurta valokuvakokoelmaani, kansioita lienee
liki 300. Mitä te teette näille albumeille, on ollut vakiokysymys ja vakio
vastaus siihen on ollut, että sitten joskus, kun me olemme tarpeeksi vanhoja ja
emme enää jaksa matkustella, silloin me matkustelemme täällä. Albumeissa on
kuvat maailman eri nurkilta, niitä selatessa, oma mielikuvitus lähtee
kuljeksimaan ja hetkessä olemme taas mukana. Vielä hetki sitten tuo ajatus oli
kaukana, nyt se on tullut lähelle.
Aloitin siis
kevyesti, kuten kerroin jo Juhannuksen tienoilla. Keräsin silloin kymmenisen
albumia matkakansioiden hyllystä, ajatuksena katsele ja hävitä. Eipä nämä
ensimmäisetkään niin menneet, eivätkä ole menneet seuraavatkaan. Kannoin loput
työpöydälleni, siinä se seisoivat odottaen katsojaa, jota ei kuulunut.
Katselin
muutaman läpi, vuosilta 2002, tyttöjen Amerikan vuosien asumisia, elämisiä,
vanhimman siirtymisiä kaunista Californian rannikkoa seuraten LA:sta ylöspäin,
oli ihania pieniä hotelleita,
joissa minäkin kävin seuraamassa kuinka tytär
johtaa ja komentaa, tiukka tytär kun on noin kodin silmästä katsottuna! Hyvin
johti, hymyhuulin, tapa, joka on minusta niin kertakaikkisen miellyttävä asia
ja joka ehkä on jo jotenkin rantautunut meillekin, näille juroille ja totisille
tiukkahuulille. Tarjosin albumia katseltavaksi keskimmäiselle, siellä kun oli
kuvia Skittlestä, valkeasta persialaisesta kissasta, joka sitten laskeutui
meidän huusholliimme, ensin väliaikaisesti ja sitten lopullisesti. Ei ole äidin
tallennusinto tarttunut keskimmäiseen eikä myöskään maailmalla kierrelleeseen
avokkaaseen, vilkaisu parille sivulle riitti! Uskomatonta, noinko noille
albumeille sitten joskus käy?!
Nyt niille ei kuitenkaan enää käy kuinkaan, sillä sen verran kiinnostavaa oli katsella ja lueskella selostuksia ”missä kuljimme kerran!”
Puolan albumi on kuin historian kirja, sen soisi jäävän koululaisenikin luettavaksi, jotta siellä sattuneita ei koskaan unohdettaisi. Joskus jopa sanoin, että kun nuo näkee, niin toivottavasti ei enää ikinä! Mutta enäähän sekään ei ole onnistunut, kerran tapettu kansa tappaa nyt omiaan sekä naapureitaan surutta, mitä se voi odottaa tulevaisuudelta?! Hyväksyntää, ystävyyttä, mitä?
Jos Puola-albumia katsellessa tuli itku, niin muut maat menivätkin sitten ihan pienellä hymyllä.
Matkustelu tyypillisesti turistikauden ulkopuolella takasi tyhjät hotellit,
kiinni olevat nähtävyydet, mutta samalla pääsi kokemaan ihan omalaatuisia kulmia, kuten esimerkiksi yöpaikan etsimistä keskellä yötä tuntemattomassa ympäristössä, silloinhan ei ollut kännyköitä auttamassa hakua, oli vain Vanskin suu, joka kysyi ja kysyi.
Kuvista päätellen aika mukavia paikkoja on eteen tarjoutunut, karttakin tuli luettua joskus väärin päin, mutta noina ikävuosina sekään ei haitannut, oli vaan hauska lisä reissuun. Joten albumit saavat jäädä hyllyyn, yhtäkään ei poisteta eikä tyhjennetä ”turhasta”.
Toki monet kuvat ja kohteet löytyvät nykyisin netistä, mutta se on silloin jonkun toisen kokema, ei minun. Siinä katoaa tunnelma ja kokemus, joka iskee tajuntaan omissa kuvissani, siinä, kuinka olen sen ja sen kokenut ja nähnyt.
Albumit ovat siis ”oikeita”, ei tekoälyn tuotoksia, joista varmaan suurin osa nykyajan turistihoukutuksista on, jos ei kokonaan, niin ainakin väritettyinä. Kotimaisen elokuvan kohdalla oli tänään sotilasfarssi, joka ei kiinnostanut, siispä ilahduin kun kanava FRII näytti keskipäivällä eilen hukkaamani elokuvan
”Stepfordin naiset” vuodelta 2004. Ira Levinin dekkarin pohjalta tehty elokuva tarjosi varsin uudenaikaisen kuvan tulevaisuudestamme, joka ei välttämättä edes ole mikään fiktio, sillä onhan Japanissa jo tällä hetkellä robottimorsiamia- ehkä myös robottisulhasia. Tässä elokuvassa miehet ohjelmoivat vaimonsa aivoihin asennettavilla siruilla toivevaimoiksi, sillä kaikki vaimot olivat olleet huippuammattilaisia muun muassa Microfoftissa, Googlessa ja Metassa ja miehet olivat tunteneet itsensä aisankannattajiksi. Asioiden oli muututtava päinvastaiseksi. Kunnes yksi nainen oivalsi ja juttu kääntyi päälaelleen. Usein tapahtuu, että luodaan elokuva, jossa on mahdottomia asioita ja jotka sitten vuosien kuluttua toteutuvat mahdollisina, kuten nämä robottimorsiametkin. Ira Levin kertoo dekkareissaan juttuja, jotka nostattavat ihokarvat pystyyn. Niin tämäkin kirja, sen kirjoittamisesta on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, tiede on harpponut eteenpäin isoin askelin, kuulemmeko kohta tällaisesta feminismin jyräyksestä?! Yksi parikunta käväisi mielessä, kaikkea sitä mielikuvitus tuottaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti