Onnea sekin

 

Lainasin kirjan Yövilkka, sen piti olla tarina  jäkälätutkijan yksinäisistä retkistä metsään. Taisin lukea sisällön hieman huonosti, sillä onhan se sitäkin, mutta yllättäen teksti kulkee kolmessa aikakaudessa, joista yksi on lapsuus, ehkä kuitenkin nuoruus, sillä tarkkaa ikää ei kerrota tai en löydä. Kauempaa ei jäkäliä etsiä kuin kokemukset tämän sisarustenelämässä on, tarina liikahtaa pikkuhiljaa murhiin. Äiti ja isä on murhattu, käsittääkseni teon tehnyt kolmesta lapsesta vanhin, isoveljeksi kutsuttu. Olen vielä lukemisessani sen verran alussa, että teon syy voi olla ihan mikä vain, yhdeksi on kuitenkin siskon oikeussalissa kertoma äidin suuttuminen isoveljen myöhästymiseen perheen yhteiseen ruokailuhetkeen, äiti kippasi suoraan uunista pellillisen ranskalaisia sängyllä lojuneen isoveljen päälle. Olen nyt oikeussalissa, jossa prässätään siskoa silminnäkijänä kertomaan sanatarkkaan tapahtunut ja olen vähän ahdistunut. Ensin menetetään vanhemmat, veli vangitaan, sisko ja pikkuveli hoidetaan sairaalassa saatujen veitseniskujen vuoksi ja oikeudessa pakotetaan kertaamaan kaikki! Lapsi kertaamaan vanhempien murhan, isoveljen tekemän. Sairasta.

Jäkäliin ei paljon ole vielä menty, mutta unettomia öitä, pelkoja ja muistoja, niitä on. Kotitalo on ollut poliisin sulkema rikospaikka, yllättäen sen myynti oli nopea ja talo pitää tyhjentää uusien asukkaiden vuoksi. Omakotitalo, senhän tietää mitä se pitää sisällään, siellähän on koko lasten elämä, kaikki säilytetty. Ja sitten kerrotaan, lasten todistukset, ensimmäiset aineet, ensimmäiset käsityöt, pieneksi jääneet luistimet, sukset ja pulkat, isän juoksupaita, lenkkarit ja polkupyörä, äidin vanhat kirjeet, päiväkirjat ja valokuvat, kattila, jossa hän tarjosi hirvipaistin kastiketta, mummon jäämistöstä ruusukahvikupit. Kaikki hyvässä järjestyksessä autotallissa, sitten on vielä kaikki se, mikä oli sitä tavallista elämää. Mitä sieltä voi  säästää, heittää pois, heittää tunteet pois. Apuun tulee serkku ja tarjoaa autotalliaan.

Kuluu kymmenen vuotta, serkku haluaa tallinsa autonsa käyttöön. Alkaa uusi surujen ja muistojen taival, tavaroihin et ole koskenut koko aikana, kaikki on yhtä pölyssä kuin tunteetkin, istahdat ja huomaat, että et jaksa enää, mutta et voi muistojasi, lapsuuttasi heittää poiskaan, ystävä ymmärtää ja tarjoaa autoaan, kerää siihen. Siinä olen nyt.

Tuli mieleen, että onnea sekin, siis moninkertainen muutto, pienemmästä isompaan, myös tavaramäärä kasvaa samassa suhteessa, kun on tilaa, toki sitten mahtuu! Albumeille löytyy aina paikka, sitten on Enson keltaiset laatikot

 joihin oli helppo säilöä lasten kokeet, aineet, kirjeet, käsityöt ja pois heitetyt päiväkirjat. Hevostavarat tietysti, nehän jäi muistoksi vaikkei hevosta enää ollut eikä kukaan enää ratsastanutkaan. Koiran hoitotarvikkeet kulkivat mukana kaupunkiin, koira vaihtui pienempään, mutta turkki se oli silläkin puudelilla. Mutta mistä vähentää, kun muutto uuteen kotiin tarkoittaa vähempiä neliöitä ja surkeaa varastoa?!

 Käyttötavara tietysti katoaa ensimmäisenä, kun ei ole suurta puutarhaa, ei nurmikkoja ajettaviksi, ei rantasaunaa, ei siis tarvita kirvestä, sahaa, savustuslaatikkoa.

Joskus kun posti tipauttaa Tokmannin esitteen, katselen oikein, jotta millä ihmeen rahalla ihmiset noita työkaluja  jaksavat  hankkia ja missä on se raha, joka minulla menisi joka vuosi kaiken tuon ostamiseen, sillä niinhän sitä tekisi, kun niitä tarvitsisi. On siis onni, että olemme muuttaneet moneen kertaan! Joka kerta on osa tavarasta jäänyt entiseen, joku sosialisoinut, tarvinnut ja vienyt mukanaan.

 Mutta jäljelle jää aina se tärkein, ne valokuvat, kirjeet, muistot, joita sinä toit tullessasi ja joita katsellessa, käyttäessä sinut aina muistan. Muistoista mikään ei ole turha.