Konsertteja

Konsertteja, miksi monikossa?!  Kaupunkikin se vaan ilahduttaa kansalaisiaan ja kuvittelee, että yökukkujia on liikkeellä enemmänkin kuin tämä yksi! Huilut ja viulut puuttuvat eilisillan ja näköjään myös tämän yön pärinäkonsertista, käsittämätöntä tuo kaupungin työteho, kun se saa jotain valmiiksi, kohta siinä paikalla katuporat ja kaivinkoneet! Monta miestäkin näyttää olleen komennettu paikalle, enemmän kuin päiväaikaan, järkevää toki, jos asia jotenkin liittyy yötyöhön ja sen nopeuttamiseen. Eikä Hakaniemi ole ainoa hurlumhei, Hesari uutisoi Töölöläisten koirien olevan tohkeissaan, kun heidän yöuniaan häiritään. Ei myöskään voi jättää lemmikkiä kotisohvalle odottelemaan emännän työstä paluuta, kun kadulla pamautellaan ja kolistellaan kuin vähintään sota olisi tulossa, hauveli ei siitä tykkää, siitä jää monelle ikuinen pamausten pelko ja milläs kaupunki sen sitten hoitaa?!

Tiedottaminen olisi yksi ihan toivottava tapa, Hakaniemessä se kyllä toimii, miksi ei sitten Töölössä? Pieni mielenosoitus kohti työmaita voisi olla yksi hyvä keino, mutta kun en asu Töölössä enkä omista koiraa, niin annetaanpa neuvo ihan ilmaiseksi otettavaksi käyttöön.

Tänään oli kyllä Hakaniemen konserttia paljon upeampi konsertti Musiikkitalossa,
minähän olen vaihtanut torstain keskiviikkoon, sillä huomenna torstaina on pelipäivä ja omaishoitajana en voi olla pois koko päivää iltaan saakka. Joten tämän päivän konsertissa sain ensin kuulla kaunista Sibeliusta sarjasta ” Pelleas ja Melisande”. Sitten pieni järjestelytauko ja flyygeli kuljetettiin paikalleen, tuolille istui japanilainen pianisti Hayato Sumino

- ilmiöksi mainittu – ja aloitti Sergei Prokofjevin konserton nro 3. Istuinpaikkani on nyt toisella puolen salia, vähän ylempänäkin ja seinän vieressä, jossa akustiikka tuntuu liiankin loistavalta,

pienintäkään sormen painallusta ei pääse katoamaan! Ja korvat on joskus aika kovilla. Lisäksi harmittaa, kun en pääse näkemään pianistin käsiä. Mutta ei voi mitään, ei joka konsertissa sentään pianoa ole. Tauolla luin Pirkko Arhipan dekkaria  ”Kolme kultaista hattua”,

taitaa olla aika vanhaa painosta. Hyllyssä on Arhippaa vanhastaan, mutta noita hänen toisilla nimillä kirjoitettuja en ole tiennyt olemassa olevankaan, joten tilailin niitä Kirjastosta. Tällainen kuin Marja Orkoma

löytyi kaksin kappalein jatkona, luin kun olin utelias. Kuuskytluku tuli kunnolla kartoitettua, teksti on kuin reportaasi yhden tehtaan pikkukaupungista, sen johtajasta ja eronneesta nelikymppisestä kotirouvasta, jonka on opeteltava uusi elämä osaamatta muuta kuin kodinhoitoa, toki edustaminen yhtenä ammattina oli huomaamatta tuonut yhden jos toisenkin taidon. Kovin on tuttua tuo vuosikymmen kuin myös sitä seuraava.

Suurta kirjallisuutta siitä ei saa, mutta on hyvä, että ihan tavalliset tosiasiat kirjataan kansiin, sellaista se silloin oli. Koululaiseni ikäiselle se vuosiluku on yhtä lailla historiaa kuin tuhahtaneelle kirjakerholaiselle jotkin Israelin vaellukset.

Nyt hyppäsin kauas konsertista, siispä toinen puoli oli pyhitetty myös Sibeliukselle. Sinfonia numero 5. Se oli uskomaton kokemus, sillä minä en tunnistanut koko sinfoniassa mitään sibeliaanista, koko juttu oli tylsä, ihan lopussa viiden minuutin pätkä oli lähellä kaunista. Joko minun pääni on aivopesty tai se oli oikeasti mitätön, sillä kun konsertti oli loppu ja kiitokset taputettu,

palasi Saraste korokkeelle lausuen jonkun nimen, josta tajusin vain lopun ja se oli :”- lopuksi vielä pieni yösoitto!”  Ja sitten alkoi huilu soida!