Kahdenlainen Suomi

                                        

Olin tilannut Kirjastosta kirjan Tarja Halosesta, se kun nyt kuului uusien kirjojen joukkoon. Jottako sen lukisin, oli epäselvää, ehkä olin ajatellut paremminkin sen miehelle luettavaksi, samassa kirjastopöydässä kun olivat ahkeroineet. Kurkistin kuitenkin uteliaana, miten häntä käsitellään ja millaista tekstiä kirjassa olisi. Jäin heti kiinni.

Kirjan ensimmäiset sata sivua pitäisi kopioida erilleen, usuttaa, vaatia, uhata tai lahjoa perillisensä lukemaan tekstit sanasta sanaan, sillä se maailma, joka siinä aukeaa, sitä ei enää ole, enkä sitä onnistu kertomaan niin, että he sen uskoisivat todeksi, niin on koko elämä muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa! Olen ennenkin hämmästellyt elämän erilaisuutta oman kasvuaikani Suomessa, Suomi oli kuin jaettu kahtia Turun, Forssan, Helsingin ja ehkä Porvoo  kaukaisena muistutuksena muinoisen Viipurin kansainvälisyydestä. Missään tapauksessa Jyväskylän keskinen Suomi ei kuulunut tuohon samaan luokkaan eteläisen Suomen kanssa, se on tullut täysin selväksi jo niin monen helsinkiläisen kirjailijan omakohtaisista teoksista, monia olen lukenut ja nyt taas tämä Halosen juttu! Jopa köyhyys Pitkänsillan pohjoispuolella oli erilaista! Ehkä sitä ei silloin sellaiseksi koettu, mutta kun asiat laittaa kansien väliin aikuisiällä, muistelee, miten se oikein menikään, niin tuon toisen puolikkaan Suomen kasvattina huomaa, miten virkeää ja toinen toiseen johtavaa elämä täällä puolikkaalla on ollut. Ei se huonoa ollut sillä toisellakaan, olipahan vaan uneliaampaa, vähemmän vaativaa, mistä esimerkkinä voisin sanoa, kun posti toi hyväksynnän ruotsinkieliseen sairaanhoito-opistoon, niin siihen äitini : ” Et kai sinä nyt sinne, ruotsinkieliseen!” Joten en siis sinne. En muuten ollut kesätöissä kuin kerran mansikkamaalla, meillä opiskeltiin teinikesät Kesäyliopistossa, kerrattiin vanhoja ja viettiin mukavaa kaveriaikaa. Ei sitten ollut rahaakaan elokuviin, eikä juuri mihinkään, mutta eipä ollut houkutuksiakaan. Tansseissa käytiin, yksi paikka talvella, yksi kesällä, kolmaskin oli, mutta se oli ”Työväen tanssilava”, jota tuli kerran kokeiltua hyvällä menetyksellä, mutta huonolla omatunnolla! Että oli sitä luokkajakoa silloin tuossakin kylässä! Tiedän, että kuohuva kuuskytluku oli eläväisenä myös Käpykylässä, mutta se piiri oli niin pieni, ettei sillä ollut suurta vaikutusta, mitä nyt pääsivät pilamaan muutaman lahjakkaan ihmisalun elämän ja muuttivat sitten pois. Itse katselin Taitolaisten elämää aikuisen silmin, olinhan jo aviovaimo ja yhden lapsen äiti. Pienoisella kauhulla sitä aikaa muistelen, monta asiaa mahtui yhteen päivään, miten siitä silloin selvisikin! Pitkänsillan pohjoispuolelle kopsuttelin piikkareissa töihin, kotiin kaupungin eteläpuolelle, hölmönä syntymäkommarina en huomannut katseissa hyväksyntää, en halveksuntaa, samanlaisia olivat kanssakulkijani molemmissa kaupunginosissa.

Olen ollut tyytyväinen itseeni, olemme vierailleet ihmisissä, kuten sanotaan. Äitini sisaret lähestyvät äitini ikää, vanhin täytti jo sata vuotta ja viettää nyt aikaansa Hämeenlinnassa hoitokodissa, sinnehän ei ole pääsy ollut! Korona helpottui ja pääsimme käymään, juttelemaan vanhoista ajoista, katselemaan vanhoja valokuvia,

joiden tutut kasvot ilahduttivat myös minun mieltäni. Paluumatkalla pistäydyin serkulla paijaamassa kultaista noutajaa, kissaakin olisin silitellyt, mutta eipä tuo tuttavuutta tehnyt, näyttäytyi ja meni menojaan. Matka jatkui ja äidin seuraava sisar miehineen oli visiitin vuorossa, ilahtuiko vai harmittiko, kun törmäsimme kellon jo lähetessä iltaista, mutta sisään päästivät!

Jätskit syötiin, juteltiin ja tuumattiin, jotta ”näin on paras.Jos etukäteen soittelee ja sopii, niin pitää siivota jne jne, tai sitten ei tulla ollenkaan, kun se aika ei sittenkään sovi jne jne! Nyt tuli tavattua ja se oli HYVÄ!” Kun sitten alkuun päästiin, ajeltiin seuraavan päivänä  kahvittelemaan  pitkän ajan ystävien kanssa

ja sekin oli hyvä juttu!  Ja pari päivää siitä olin salaatilla lapsuuden ystävän kanssa Hakiksen torilla

, kahvit juotiin sitten meidän parvekkeella. Vielä olisi päivitettävää, mutta hyvä nyt alkuun näinkin, nyt keskityn Tarjan monimuotoiseen elämään ja ihmettelen!

Paimensin Isoamiestä eilen. Ajoin hänet pallokentälle ja ilmoitin, että laitahan sitten tekstari, kun tulen sinua hakemaan! ”Totta kai”, sanoi kaveri. Tekstaria ei kuulunut, kello kävi, laitoin viestin , että odottelen parkkipaikalla. Odottelin, kirjan kanssa onneksi, sillä odotus näytti tulevan pitkäksi, kaveri potki verkkoon ja toinen potki takaisin, ees taas ees taas. Lopulta lähdin kentän laidalle käsiä heiluttelemaan, ”joo joo, kohta!” Onneksi oli kirja, päätin, että nyt katson, kuin pitkä se ”kohta ”on ! Kun melkein tunti oli kulunut, lampsin kentän laidalle ja heilautin kättä, loppui se ”kohta” ilman joo joota. Tosin aikamoisella virnistyksellä.