Liian hienotunteinen

 

                                              

Viisihenkinen ydinperheeni käsittää kaksi erinomaisen hienotunteista jäsentä, yhden kohta-ihmisen ja kaksi, jotka tunkevat itsensä vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi, kyselemättä ihmettelemättä. Jotenkin tuntuu, että tämä maailma on muuttunut yhä suuremmassa määrin suuntaan, jossa tarvitaan röyhkeyttä ja heitetään hienotunteisuudella vesilintua!

Kalasatamassa

on loistava yleislääkäri, joka on ihan kirjaimellisesti pelastanut meidät molemmat kuolemalta olemalla sitkeä vaatimuksissaan, joihin oli uskonut. Onneksi meille. Kahdeksankymppisen ajokortti on uudistettava, luukusta tipahti pari kuukautta sitten täytettävät lomakkeet ja kai siinä joitain labrakokeita vaadittiin, joihinka tämä tuttu terveyskeskuslääkäri antoi määräykset ja sanoi soittavansa sitten lopusta. Siis ajasta tulla ”kuulusteluun”. Kun mitään ei kuulunut, soitto  Terveyskeskukseen kertoi , jotta nyt ei voi ottaa yhteyttä, kun uusi sovellus ei ole vielä valmis jne jne, soita myöhemmin. Se myöhemmin ei koskaan onnistunut ja itse kokelaan kommentti oli aina, että ”kyllä se sitten soittaa, hänhän lupasi, en viitsi häiritä!”

Ajokortti umpeutuu kolmen viikon kuluttua, vaimo hermostui ja komensi soittamaan Terveyskeskukseen ja painamaan nappia”kiireellinen”! Nappilla pääsi sentään sairaanhoitajan puheille, mutta siihen se tyssäsikin! Vaikka miten päin selitit, täyttä oli, 20.8. olisi aika!”Mutta sehän on syntymäpäiväni jälkeen!” ”Niin? Ai jaa, no kirjoittakaa tästä nettiin! Lääkäriä ei nyt saa puhelimeen.” Se siitä hienotunteisuudesta, kokelas on nyt yksitysellä, joka ei häntä tunne, mutta löytyyhän se tutun lääkärin otattamat labrat Oma Kannasta, toivotaan parasta.

Hienotunteisena vanhin ei olisi koko Hong Kongissa

olonsa aikana päässyt metroon, siellä piti käyttää kyynärpäätekniikkaa. Keskimmäinen on hävennyt äitiään muutaman kerran, kun on tullut puolustettua tyttären oikeutta, samoin nuorimmaisen kohdalla, lähinnä muistuu mieleen ajokortin läpirunnaaminen vaihto-oppilasvuoden oppeja kaunistellen. Hyvinhän tuo on autoaan kuljettanut. Näistä ”törmäämisistä” voisin kirjoittaa vaikka kirjan, niin moni asia olisi jäänyt toteutumatta liiallisella hienotunteisuudella. Ujosta koululaisesta kasvoi rohkea ja sitkeä ”oikeiden” asioiden toimija, asia , jota itsekin usein ihmettelen.

Olen avannut kulttuurisivun, olin eilen elokuvissa  kymmenvuotiaan kanssa. Suomalainen, ”Pertsa ja Kilu”,

etäisyyksiä pidellen, joka toinen penkkirivi ja viereiset paikat tyhjinä, silti karkkijonon etäisyys ei toiminut. Selvästi vanhemmat kaipasivat elokuviin, heitä oli yhtä paljon kuin lapsia, ehkä isät halusivat verestää lukumuistojaan

”Pertsa ja Kilu”-kirjoista, osittain sen vuoksi minäkin olin tuon elokuvan valinnut miettien, kuinka se mahtaa purra tämän ajan lapseen. Olen huomannut, että nykyiset lasten elokuvat eivät juuri aiheuta naurua salissa, ei nytkään , vaikka tekijät ovat sellaista ajatelleet luomalla ”Pelle Pelottoman” vajan täynnä ihmeellisyyksiä, joita tuskin moni lapsi enää tulee näkemään. Lapset kuitenkin näyttivät seuraavan tiiviisti poikien tohelluksia, että kyllä elokuva kaiketikin paikkaansa puolsi,

aina teatterissa pimeässä istuminen kotisohvan voittaa. Niin, ja menttin ja tultiin ratikalla! Moisen matkan olen viimeksi tehnyt puolitoista vuotta sitten!

Kymmenvuotias sai lahjakseen ”hyvinvointikellon” vai millä nimellä sitä nyt kutsutaan! Sillä hän katselee unensa laadun, pituuden jne, askeltensa määrän, jonka se kuulemma laskee väärin, sillä eihän ole mahdollista, että hän ottaa päivässä niin monta askelta!! Kellokin on nyt ranteessa, ei tarvitse juosta kyselemään aikaa kaverin kännystä, kun omasta on akku loppu! Ja kännyäkään ei tarvita mukana koko ajan, minkä tämä Mummi ilahtuneena huomasi eilen, kun kaveri kaivoi piirustusvehkeet esiin ja rupesi taiteilemaan! Vertailtiin kellon aikoja ja Kymmenvuotias sanoi, jotta Mummin kello on minuutin myöhässä!

Mummi siihen, että ” se nyt on vähän sinne päin, kun laitoin sen muistista!” ”Mitäh?! Eikö sun kello laita automaattisesti oikeaa aikaa?! Ja miks sun pitää vääntää tuota mutteria tuossa!?” Mummilla oli kaulassa yksi monista vedettävistä kelloista, näitähän meillä tämän ikäisillä riittää! Taas tuli lapselle uutta tietoa menneestä maailmasta...

Mennyttä maailmaa katseltiin videoilta, ihan joka murusen syömistä ei jaksanut seurata kuin hetken, sitten oli siirryttävä seuraavaan pottalukuhetkeen, suihkuhetkeen tai hiekan syömiseen. Samalla näytin Kymmenvuotiaan onnitteluterveiset omalta FACEn sivultani, kyllä meni suu vienoon hymyyn, kun hän huomasi onnittelijoiden lukumäärän! Sankari kiittää.