Minä ja maailma nyt.

Amos Rexillä on ilo esitellä palestiinalais-tanskalaisen video- ja installaatiotaiteilija Larissa Sansourin (s. 1973) ensimmäinen laaja soolonäyttely Suomessa. Mennyt, nykyisyys ja mahdolliset tulevaisuudet kohtaavat tummanpuhuvassa näyttelyssä, jossa poliittiset mutta universaalin inhimilliset ajankohtaiset aiheet kietoutuvat kuvitteellisiin maailmoihin scifin, dokumentin ja oopperan kerrontakeinoja hyödyntäen.

Larissa Sansourin teosten elokuvallinen, tarkka visuaalisuus kutsuu sinut uppoutumaan tulevaisuuden maisemiin, joissa on mahdollista ajatella toisin. Näyttely käsittelee muun muassa Palestiinan kansan menetystä tai alati uhkaavaa ympäristökatastrofia ja laajenee tutkimuksiksi surusta, muistista ja periytyvästä traumasta.

Kävin katsomassa tämän näyttelyn Amos Rexissä. Mieli teki kirjoittaa siitä, ensi kertaa kävi niin, etten osannut. Joten oli kopioitava tekstinpätkä koneelta. Amos Rex näyttää rakastavan pimeää tilaa, tämä ei ollut ensimmäinen näyttely, jossa kuljettiin umpipimeässä, hieman hapuillen huoneesta toiseen, mutta pystyssä pysyen. Ei mikään helppo juttu tasapainoa hakevalle ikälopulle, minä selvisin suhteellisen hyvin, mutta muutama siellä olisi tarvinnut tukevaa käsivartta, jonka ehkä olisi saanutkin pyytämällä. Ainakin kerran olen sellaisenkin kokenut, pimeässä liikkuminen alkaa olla menneisyyteen kuuluvaa. Itse näyttely, joka koostui pelkästään videoista, oli järkyttävää katsottavaa, surullista kaipausta kadonneisiin, odotusta ja toivoa Palestiinan valtioon, tulevaisuuden uskoa ja mielikuvilla uutta luoden. Naisten näkökulma, rauhallisuus.

Kaunis ruska on hellinyt Helsinkiä, joten sunnuntain kaupunkikävely ihan Espalle asti ei ollut hullumpi ratkaisu, vaikka minä itse mieluummin hyppäisin hiekkatielle maastoon kuin asfaltille, jolta taas puoliso ei suostu poistumaan. Pitkä lenkki kivikovalla alustalla vaatii kermaisen kahvin ja leivoksen,

joka ehdottomasti on suklainen, kun mies sen pääsee valitsemaan. Itselleen hän on uskollinen korvapuustinsa kanssa. Kahvin jälkeen jaksaa taas kuluttaa punaisia lenkkareitaan ja odottaa tulevaa selkäsärkyä, joka sitten hoidellaan tyttären osteopaattisella käsittelyllä siivouskuntoon, kumarteluun rätin kanssa, sinänsä ihan hyvä liike ja puhdastakin tulee.

Sitten pari päivää pelikorttien parissa, joku jo kyseli josko Almakin tulee! Ei tule Alma nyt, vaikka yksi siellä hehkutti, jotta ”kerro nyt ihmeessä meidän ryhmässä, että Alma tulee! Sehän saattaisi houkutella jonkun tulemaan vaikka vaan katsomaan Almaa ja sitten tulijasta saataisiin uusi pelaaja!” On se vaan sen verran ihana hauveli.

Aurorankadulla toimii myös Laulukerho, jossa joskus kävin minäkin. Nyt tein sinne visiitin huomatakseni, että jonnekin koronan syövereihin se lauluääni, ääni yleensäkin, oli kadonnut. Usko hyvän opettajan taitoihin voi olla hakusessa, kuten se äänikin.

Sukuun tuli uusi jäsen, tyttövauva, vaaleanpunaista rakastavan äidin perheeseen. Nyt se on pelkkää rimpsua ja hörhöä koko Tatjuskan elämä. Keskimmäinen viettää laatuaikaa vaihto-oppilasperheensä luona Australiassa ja Amerikan tytär taitaa olla pressan vaaleista jännityksestä sekaisin, niinhän koko maailma, mekin. Ajatella, tuo uusi vauva kokee vuoden 3000, ellei maailma ihan päälleen kaadu! Minne se aika meni, ikuinen huokaus, enkä sitä aina edes ymmärrä. Tai hyväksy.

No joo, näinhän se menee, kun aamutokkurassa tekee laskutoimituksia! Tulipahan tuokin 3000 lupaus ja pudotettua 2100-luvulle, ihan hyvä luku sekin, vaikka täytyy sanoa, että ensin mainittu luku kuulosti uhmakkaammalta.