Kiepsahdus kotikaupungissani

Suomalaisen Naisliiton syyskokous järjestettiin tänä vuonna Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa, joten tällä kertaa houkutus osallistua ihan livenä oli suuri. Vuosi sitten osallistuin etänä, uusi kokemus sekin, mutta eihän se koskaan ihmiskontaktia voita. Näitä uusia kokemuksia tällä digisaralla kokeillakseni etsin VRn  sivut, sieltä jostain löysin junien aikataulut ja siitä suoraan linkin tilaukseen ja viimein maksamiseen. Olin hämmästynyt, miten helppoa se oli, edellinen junareissu yksin taisi olla joskus parikymmentä vuotta sitten Turkuun,

mutta muutapa siitä ei ole mieleen jäänyt kuin pilven reunalle muuttanut ystäväni. Lipun hinta hämmästytti, parikymppiä yhteensä, eihän autolla onnistu ees taas samaan! Moisesta hurmaantuneena tilasin sitten Liiton sponsoroimaan hotelliin jopa kaksi yötä, ainahan voin hotellit peruuttaa ja junalipun jättää käyttämättä, kuukauden aikana voi tapahtua vaikka mitä, joka estäisi matkustamisen. Näinhän me mummot ajattelemme, mistä sitä tietää onko edes elossa kuukauden kuluttua, joten paras olla tekemättä tiukkoja päätöksiä  liian aikaisin! Migreenikkona olen muutenkin elämäni kulkenut ekstempore, miten sitä voisi näin mummoikäisenä tyyliänsä muuttaa? Ja oikeastaan, minkä vuoksi muuttaisin?! Lähden, teen ja sovin, jos se silloin onnistuu, hyvä niin.

Aika kului, vielä viimeiseen päivään asti odotin, jotta lähteekö mies mukaan, onhan se hänellekin tärkeä kaupunki, sieltä hän minut kyytiinsä nappasi. Mutta ei on pohjalaisen ehdoton ei, kotona olisi hyvä olla. Jätin miehen nukkumaan, kun aamulla ihmisen aikaan kello kymmenen  hyppäsin metroon. Rautatieaseman lähtö-ja menotaulut olivat kyllä tuttuja, niitä usein matkakuumeessa katselin, nyt oli helppo juttu löytää oikea raide lähtevälle junalle, astua vaunuun, istua penkille ja aloittaa ”elämäni junamatka” yksin. Jollain lailla tunsin itseni ihan oikeasti osaajaksi, olin siis onnistunut digipalvelujen kautta pääsemään junaan ja matkalle Käpykylään!

Näin tämän matkan yksi syy on juuri ”Saavutettavuus”-ryhmän ajama kansalaisaloite, jossa vaaditaan digi-palveluita joka kuntaan, sillä Suomessa digi-osaaminen on hukassa yli kuudellakymmenellä tuhannella ihmisellä, suurella osalla se on pakon edessä, mutta monella myös ihan vapaaehtoisesti, he eivät halua olla ”koneiden orjina”, vaan haluavat toimia kuten ennenkin. Vaikka Suomi on digin edelläkävijämaa, heidän käännyttämisensä nykyaikaan lienee mahdoton tehtävä. Siksi olen aina onnesta sykkyrässä kun eteen tuleva uusi digijuttu onnistuu, olen siis mukana.

Junamatka oli uusien kokemusten keräilyä, lähipenkillä istui nuori nainen ja kaivoi reppunsa uumenista täydellisen aterian, levitti sen pöydälle ja nautiskeli syömisestään Tampereelle asti. Toisella penkillä nuori neito kaivoi, repustaan hänkin, käsiinsä kutimen, työsti sitä kuulokkeet korvissaan.

Edessä oleva otti kännykän esiin kun oltiin Tampereen lähellä, katseli itseään selfienä ja aloitti meikkauksen. Kännykkä peilinä, enpä ollut ajatellut tuotakaan, itselläni oli laukussa ihan oikea sellainen. Minä istuin vanhanaikaisesti kirja kädessä koko junamatkan.

Katselin junan likaisesta ikkunasta maisemia muuttuvasta kotikaupungistani, silmäni kalastivat kauniin Viivi Lönnin vaaleanpunaisen talon,

mutta mitä oli tapahtunutkaan ympäristölle?! Lisää neliön muotoisia valkoisia kerrostaloja, kuin torahampaat ne ympäröivät tuon arkkitehdin  mestarinäytteen, muiston jostain menneestä ja kauniista. Asemakaavat siinäkin kaupungissa ovat saaneet runsaasti tilaa lehden sivuilla, eikä pienimpänä ”Vanhan Pappilan” uudisrakennuksen salliminen ja suurten vaahteroiden kaataminen sen alta.

Niiden upeaa ruskaa ihailimme usein Anopin parvekkeelta, nyt se väriloisto on uhrattu tuleville matkustavaisille, jotka tuskin räpäyttävät silmäänsä tuolle muistelolle,

sillä onhan Vanhan Pappilan maine loistavana ruokapaikkana kiirinyt uuden polven korviin ja silloin on totta vie mukavaa voida yöpyä saman palvelun alla! Ja katsella sitä yhtä ja ainutta suurta ikipuuta, joka sinne tontin nurkkaan on unohtunut.

 Kaavoitus on tuhonnut, mutta myös antanut. Vanhasta ravintola Jyväshovista muodostettu Hotelli Verso oli nerokkaasti saanut keskeisen osan uudistetusta koko korttelin kokoisesta ostoskadusta, katetusta ja mutkaisesta, vanhat paikat säilyttäen. Sitä ihailin.

Tänne nykyiseen Versoon oli minullakin nyt pääsy, muinoin olen ollut siellä vain hautajaisissa ja ystäväni häissä. Nyt en tuntenut ollenkaan huonoa omatuntoa soittaessani lapsuusystäväni ravintolaan yhdelle, vuodet sallivat mummon istua ravintolan pöytään yksin tai yhdessä, toisin oli oli muinoin, pahamaineinen paikka yksinäiselle naiselle.

Viikonloppu oli kiireinen, Naisliiton toisena päivänä Minna Canthin juhlaseminaaria juhlistettiin puheilla, joista toimittaja-kirjailija Aino Suholan  puhe oli kadehdittavan myrkyllinen, eikä tämä nuorenpuoleinen kaupunginjohtajakaan Caius Forsberg paljoa hävinnyt. Huokailin mielessäni, jotta osaisinpa minäkin.

Äitihän aina kertoi, kun tulin ja lähdin kaupunkia katsomaan, palasin puolen tunnin kuluttua takaisin ja tokaisin, jotta ”kiersin jo koko kaupungin!” Melkein sen kyllä nytkin voi näin tehdä, sillä sain aikaan koko lailla paljon.

Junasta tullessa kävelin miehen siskon luo Lutakkoon, joka lapsuudessani oli nuhruinen ja lapsilta kielletty paikka. Illalla sain kaverikseni lapsuusystävän, meistä on tarhakuva, siinä ollaan tosi pieniä.

On ihan eri juttu saada jutella nenäkkäin, vaikka minullehan tämä kirjoittaminen on se toinen seurustelutapa. Tärkeä tämäkin. Kirkkopuistoon on jollain ihmeluvalla kasattu ihan oikea ravintola, soitin sinne yhden luokkalaiseni seurakseni.

Oli mukava tavata. Ja Hautausmaalla makaavat ne, jotka ei enää uusia ravintoloita tarvitse, Vanhalle on helppo kävellä, mutta ne kauempana lepäävät jäävät muistojen varaan, toki tuossa he katselevat seinälläni, eivät unohdu.

Kotimatka sujui illalla pimeyden vallitessa. Katselin ohitettuja asemia ihmeissäni, muutama tuikku ilmoitti asutuksen olemassaolosta. Mietin, oliko silloin mökkiaikana syksy noin pimeä, osaisinko enää elää ja liikkua yksin umpimustassa, olenko valosaasteen tuhoama! Muistan, että laitoin joskus kaiken valon pois ja katselin taivasta tähtineen, kai minä silloin pimeydestä nautin. Nyt minä seuraan koululaiseni opettelua Sipoonkorven pimeässä ja ajattelen, että on onnellista osata monenlaista ja onnellista uskaltaa. Ei tämä maailma vielä ihan pilalla ole.