Hyvää Joulua !

 Eilisen Hesari kirjoitti pitkän jutun siitä, kuinka tärkeitä ihmiselle ovat rutiinit, kuinka ne tuovat turvallisuuden tunteen lapseen, varsinkin tänä aikana, kun elämä ympärillä muuttuu ja mikään ei ole pysyvää.

 Olen jouluihminen ja rutiinien noudattaminen on tärkeää. Lapsuuden jouluista ei juuri rutiineja jäänyt noudatettaviksi. Kaksi joulua on jäänyt mieleen kauniina muistona, toinen  Vaarilassa, kun  Joulupukki toi minulle tummanruskean huopalakin, jossa oli oravannahkareunus ja kirkkaan punainen silkkivuori.Toinen oli kotona, pukinkontissa oli valkoinen flanellipyjama ja tiesin äidin sen ommelleen. Sitten on niitä jouluja, joita en välitä muistella, siksi jouluni ovat minulle niin tärkeitä. Satujen joulut, sellaisen haluaisin kaikille maailman lapsille. Sydän särkyy lukiessa uutisia leireistä, joissa näkyy vain mustia hahmoja ja helmasta kiinni pitävä pieni lapsi. Tai katsellessa televison mainoksia, joissa  kirkassilmäinen lapsi on laitettu pyytämään apua koulunkäyntiin tai kylän kaivoon. Kun en voi kaikkia auttaa, en edes täällä kotimaassa.

Puhutaan lapsen mielestä ja joulusta, tunteet ja muistot, ne nyt kulkevat käsikädessä juuri joulun aikaan. Missä vaiheessa ihminen alkaa kerätä ympärilleen muistoja, tavaraa, joka tuo mieleen tärkeän ihmisen tai ajan, paikan, jolla oli merkitystä? Onko se vain minun ikäpolveni juttu ja katoaako muistojen kerääminen tämän sukupolven myötä unholaan? Hävittämisen vimma on suuri. Mutta kaikkea ei tämäkään polvi onnistu hukkaamaan, minun poistuessani tästä maailmasta tulen jättämään perillisille monenmoista muistoa, joista suuri osa koskettanee heidän tunteitaan ja muistojaan ja ehkä siten saattavat jäädä elämään. Ei tavara itsessään ole tärkeä,  siitä tulee minulle tärkeä siinä vaiheessa, kun antaja on siirtynyt muille maille. Minulla on aina ollut näitä "tärkeitä tavaroita" ja osasta on jo muodostunut rutiini, joka kuuluu eri juhliin, kuten Pääsiäiseen, Juhannukseen ja nyt Jouluun.

Punaiseen, vuosia sitten kuolleen Essu-tädin jouluksi antamaan kannuun leivon joka joulu pipareita, joidenka reseptin olen saanut PirjoVapulta, hänkin jo ollut poissa vuosia. Tavallisia pipareita kerään siniseen maljaan, jonka ystäväni Riksu on joskus tuonut, häntäkään ei enää ole. Hörri-mummia muistuttavat mustuneet tonttukynttilänjalat, ei niitä voi pois heittää, vaikkei niihin enää kynttilöitä olekaan saatavilla!

Seinäni ovat täynnä tauluja, joita katsellessa muistot niiden tekijöistä valtaavat mielen, osan jo mentyä pilvenreunalle seuraamaan elämäämme täällä harmaassa ja sateisessa Helsingissä. Ja ihan oma lukunsa on sitten valokuvakansiot, joita miehen kanssa usein selaillessa haikeus elämän lyhyydestä muistuttaa, että elä nyt, huomista ei ehkä enää ole.

Tämä joulu on koronajoulu, meillekin, vaikka pöydässä istuvat samat  sukulaiset kuin edellisenäkin jouluna, etäisyyttä pitäen. Tyttäristä kaksi on läsnä, kolmas viettää jouluaan Rapakon takana tavaksi jo muuttuneena, Suomi on kaukana ja nyt vielä kauempana.

Pikkumies odottaa kovasti joulupukkia tulevaksi luultavasti viimeistä vuotta, mutta taitaa pukin odotus jäädä tonttujen öiseen piipahdukseen ja sen kuuluisan "Tyynelän pussin" jättämiseen oven taakse.Tämä Tyynelän pussi on peräisin ihan aikojen alusta, kun joulut vietettiin Jyväskylässä ja kaupungin suurin tavaratalo oli nimeltään Tyynelä! Historiaa ja muistoja siinäkin.

Pukin puuttuminen unohtunee vikkelään, sillä perheessä on uusi jäsen, kahdeksan viikkoinen musta villikisennäköinen, joka sekin pääsee osallistumaan jouluiloon, jos ei nyt ihan ruokapöytään asti, mutta lähelle kuitenkin, eihän tuolta ihanuudelta voi mitään kieltää! Ja ehkä sieltä Pukin kontista löytyy jotain makoisaa pureksittavaksi Almallekin, Pikkumiehellekin, vaikka "vähän hän on ollut levoton ja vikkelä luokassa, kun se on niin kivaa!"Mummin mielestä opettaja vaan ei hallitse, eihän Pikkumiehessä ole ainuttakaan vikaa! Ihana kaveri ja piste.