Vuosi 2021 alkoi.

 Vuosi 2021 alkoi, mikään ei muuttunut, mies on edelleen kahvilaihminen ja vaimo nauttii kahvinsa kotona. Korona on tuonut sen verran uutta, että kuppi kahvia ostetaan nyt alakerran K-kaupasta, samalla, kun vaimo kerää ruokaostoksia ikiomaan koriinsa, ei siis kaupan muovikassiin. Ne kymmenet muovikassit, jotka täyttävät vanahanmallisen roskiskaapin, ovat miehen tuomia naapurin S-Marketista. Mies lajittelee, vaimo seuraa pakolla jotenkuten. Kumpi meistä on se  ekologinen?! No, oli miten oli, haiseva biojäte keittiössä ei ole kerrostalojuttu!

Rapakon takainen viime vuotinen joululahja saapui keskimmäisen mukana, katselin sitä hetken, avasinkin, enkä onnistunut ja laitoin odottamaan viisaampia. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja paketti pääsi parempaan tarkasteluun ja ymmärrys kohosi, sehän ei olekaan läppäri vaan luultavasti se tietokone, josta oli puhuttu! Tarkastelu netistä vanhalla tietsikalla kertoi tilanteen olevan juuri näin,

pieni, läppärin kokoinen musta vehje on tietokone! Eihän sitä heti voinut tajuta, sillä lattialla seisoo hirmu painava puolen metrin korkuinen konehirmu seuranaan monenmoisia johtoja, härveli, jonka taloon tuloa niin suuresti aikoinani yritin estää!

Mitä nyt sitten?! Johtoja oli tuossakin paketissa muutama kappale, laita seinään latautumaan, sanoi Amerika tytär. Katselin johtoja ja eihän ne suomalaiseen pistorasiaan kelpaa,

lähempi tarkastelu osoitti , että ei moista sovittajaa ole myynnissäkään! Rapakon takana hermostuttiin ja tyttäret täällä lököisästi ilmoittivat, että katsotaan, kun ennätetään! Ehkä se ennätetään on sitten tänään ja löytyy jos löytyy. Siinä sitten tuijottelin konetta ja huomasin, että eihän siinä ole CD-levykohtaa ollenkaan ja tajusin, että ei sellaista ole tytöilläkään, heillä kun on uudemmat koneet!  

Muistelin lukeneeni Hesarista, että CD on poistumassa vanhanaikaisena, mitenkäs se menikään CD:n kulku?! Aloin tehdä taas sitä kuluisaa kuolinsiivousta laatikoissani, siellä on pinot vanhoja CD:eitä hienosti laitettuina oikein vetoketjullisiin säilytysjuttuihin, aikaisimmat vuodelta 2005. Muistia virkistäessäni niinhän se meni, että kamerassa käytin vielä filmiä, mutta kun teetin kuvat, negojen tilalle oli ilmestynyt CD, jolle koko filmi tallennettin! Siinäpä meni sitten koko päivä mukavasti CD:eitä kopsatessa ulkopuoliselle kovalevylle, joita niitäkin on laatikossani jo muutama. Ja eihän kaikki vielä ole kopsattu, hidastahan se oli, tuli muisteltua menneitä ja ihmeteltyä ajan nopeaa menoa. Ja mietittyä, mitä kaikkea nuo levyt ja albumit pitävätkään sisällään, ihan toisenlaisen maailman kuin tämä tyttärien maailma. Yhden vuosisadan historia on kansissa.

Samalla tuli mietittyä oman elämäni tekniikan kehitystä. Lapsuuden kodissa ei ollut puhelinta, oli radio, jota sai joskus kuunnella. Ystäväni kodissa oli puhelin, televisio ja levysoitin, kaikki hartaassa käytössä. Opiskellessa ei ollut mitään härveliä, piti itse laulaa, jos ääntä halusi. Ensimmäisessä kodissani oli radio, myöhemmin mustavalkoinen televisio, puhelinta ei ollut, mutta ompelukone oli! Siitä se kehitys sitten pikkuhiljaa kasvoi, Coca cola-kamerakin vaihtui parempaan. Mutta oli yksi, joka on pysynyt muuttumattomana sekä äidilläni, hänen äidillään, minulla, lapsillani ja toivottavasti jatkaa pitkää ikää Pikkumiehen elämän kumppanina ja se on kirja! Niin kauan kuin ihminen vielä hallitsee lukemisen taidon, kirja pysynee lukijan kädessä. Tämä korona-aika on ollut kirjojen lukijoille kulta-aikaa, kirjastot ovat onneksi olleet saatavilla. Tekniikkaa on silti tarvittu kirjojen tilaamisessa, noutaminen on mahdollista nenä ja suu peittettynä, kädet hanskoissa ja läheisyys etänä!

 Nyt kun on oltu kaukana kaikesta tapahtumasta jo liki vuoden ajan, kirjojenkin seura alkaa pikkuhiljaa vaatia rinnalleen jotain muuta, jotain joka hengittää ja liikkuu, vaikka sitten etänä, kuten tapana on nykyään sanoa melkein joka asiasta.

Tällaisen liikkuvan kaverin taidan saada seurakseni silloin tällöin, sillä Pikkumies on saanut kaverin. Pieni se vielä on, että lenkit jäänevät lähiseudun toivottavasti lumisiin nurmikoihin, mutta kaveri kasvaa, sitten pääsee tutustumaan Töölönlahden upeisiin vanhoihin pitsihuviloihin, ehkä jopa kahville, jonne mies aina haahuilee.

Rokotusta odotellen elämää edetään nyt. Ja luetaan uudelleen kortteja, joita on ilokseni tullut ihan postin kantamana. Kun suurin osa kun näistä ei liiku Facessa, niin on mukava huomata, että he ovat hengissä ja voivat hyvin, tavatakaan kun ei nyt voi. Joku sanoo, että onhan puhelin! On, mutta kuuntelin autossa, kun pari toimttajaa keskusteli nykykulttuurista ja tuumasi, että "jos joku soittaa illalla kotiin , niin se on melkein kuin kotirauhan rikkomista! Tekstarin voi aina laittaa, sen voi lukea sitten silloin kun se itselle sopii!" Jäipähän keskustelu mieleen.