reikiä

 

Oliko se kahdeksankymmentä lukua, kun oli muotia villapuserot, joissa oli suuria aplikaatioita, ruusuja, olkatoppaukset ja lisää ruusuja?! Upeita ja näyttäviä puseroitahan ne olivat, ystävälläni oli niitä muutama. Usein ihmettelin, että eihän noita voi edes pestä, ovat sen verran upeita luomuksia ja lisäksi villaa! Siihen basillikammoinen ystäväni, että ei niitä pestäkään! Ne laitetaan yöksi ulos tuulettumaan, ei villaa tarvitse pestä, se puhdistuu itsestään !” Miehelläni oli lempipusero, villaa, joten lämmin, sitä hän piti yllään joskus

yölläkin, minä kun nautin ulkoilman raikkaudesta parvekkeen ovi auki. Eli sitä pidettiin paljon ja se oli tosi vanha, mutta sitä ei saanut pestä, ettei hajoa pesussa! Minä siis tuuletin ja uskoin. Aikanaan tämä kevät kääntyi kesään ja potilaallekin alkoi tulla kuuma villapuserossaan, siispä tuuletin lisää ja lopulta viikkasin kauniisti Enson kelaiseen laatikkoon, jossa odotti tulevaa talvea parit hanskat, yksi äidin vanha villatakki ja kutomani pieni villahame. Pieni amerikoista tuotu puunpala pitämään koit loitolla ja kansi kiinni.

Kesä oli kuuma, pieni siivekkäitä lenteli huushollissa kuten ennenkin, ei häiriöksi asti, tokihan niitä tulee, kun on ovet auki yötä myöten! Kaipasin huivia, jonnekin laatikkoon senkin olin siivonnut, nostelin siis laatikoita pöydälle ja avasin yhden! Laatikossa oli pidot käynnissä! Suurinta herkkua näytti olevan mieheni villapusero, seuraavaksi oli käyty pitopöytään itse kudotun hamosen kanssa, onnistuttu saamaan ”seitsemän veljeksen villalangan” maistumaan paremmalta kuin vanha villapusero, isot reiät tuijottivat hameen yläosassa kuin pari suurta silmää!

Vanha villapusero pääsi äkkiä jätepussiin oven ulkopuolelle rappukäytävään, reitetty hamonen parvekkeelle joutuen siellä erinäköisten nyppimisien kohteeksi. Nyt se roikkuu ulkona ja saa roikkua vielä pitkään, ehkä ötököiden juhlat pitäisi lopettaa jollain kirveen tapaisella, pelkkään tuuletukseen en enää usko.

Luen mainiota kirjaa, eli Merete Mazzarellan

”Nyt kun kirjoitan tätä”, on kirjan nimi ja niinhän se pitää sisällään juuri tässä hetkessä koettua , ajateltua ja pohdittua juttua vanhuudesta! Mitä siitä ajattelevat nuoremmat polvet, lapset ja me itse?! Miten kokevat saman asian eri polvet, joita saattaa olla tuttavapiirissäsi neljäkin polvea?! Hieman koin järisyttävänä ilmiön, että Merette sanoittaa vanhuuden yleissamanlaiseksi, että me kaikki kokisimme määrätyt asiat lähinnä samanlaisina juuri tässä samaisessa viiden vuoden ikähaarukassa, hänhän täyttää kahdeksankymmentä ja kirjaa sen tulevan vuoden ajatukset ja tapahtumat päiväkirjana kuukausittain. Asia jota hän myös kannustaa eläkeläisiä tekemään, kirjoittamaan ja taas kirjoittamaan, tallentamaan tämä päivä, siitä tulee myöhemmin historiaa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Mainio kirja.

Kaikenlaisia töitä sitä onkaan! Nyt istun koneeni ääressä ja seuraan vastapäisen talon valonäytöstä,

huimapäinen remppamies reissaa nosturin nokassa korkeuksissa korjaamassa jotain nukkujien ikkunoiden  pokia, ämpäri kaverilla on kuitenkin ja jokin millä kapsutella. Muistui mieleen, kun seurasin ikkunanpesua Kalasataman torneissa, kolme kaveria ämpäreineen keikkui lasitetun talon ulkopinnalla, huimasi jo kun katseli.

Ihmismieli on outo, kun on kotoaan löytänyt yhden lentävän, sitä alkaa etsiskellä toista ja siivous alkaa.  Keittiö pääsi tänään suurennuslasin alle, jätepussiin pääsivät jauhot, ryynit ja murot, kaikki, mitkä olivat avonaisessa kulhossa. Mielikuvitus lentää ja vei ruokahalut mennessään, mutta keittiö on nyt siisti. Ja tyhjä.