NYT

Tyttärenpoika pääsi ripille, hänelle pidettiin juhlat, onnistuneet sellaiset, sillä saavutettu viiskymppinen ikä oli tuonut mukanaan viisautta, kutsussa oli kerrottu toiveet saapumiskellonajoista. Tällä kertaa ne toimivat hyvin, toisin kuin tyttären omissa lakkiaisissa, joihin hän oli tekstannut tasan saman kellonajan koko vieraskaartille, jotka tietysti kohteliaasti noudattivat kutsussa mainittua aikaa, saaden kaaoksen aikaan ja isän ja koiran katoamisen kauas entisille asuinsijoille!

 Huolimatta äitinsä tavaran siirtämisharrastuksesta, ovat tämän nuorimman kaapit käyneet suuren kadon konmarituksen innoittamana, joten syvään huokaisten onnellisena tämä mummi pääsi siirtämään osan tavaroistaan uuteen osoitteeseen, ei nyt näköjään pysyvästi , vaikka sellaistakin tuli toivottua. Kolme tusinaa kahvikuppeja on ehdottomasti liikaa mummoikäiselle omaishoitajalle, kekkereitä on tulevaisuudessa yhä harvemmin, vaikka niitä suuresti rakastankin, onneksi on nekin hetket kuvattu ja kansiin tallennettu. Nyt kekkeröidään albumien sivuilla, päivitellään energiaa ja elämää, ihmetellään suurta poistuneitten joukkoa.

Skumpatkin on nykyisin muuttuneet holittomiksi, silti poreileviksi, lasia voi nostella pienet, isommat ja aikuiset, tasa-arvoista on asiat, oppi kohdallaan, Kristalli kilahtaa pienenkin kädessä.

Kaikki lasit taisivat säilyä ehjinä, vaikka tytär moista pelkäsi, omaa perintöäänhän olisi vähentänyt, sillä eipä noita Rapakon taakse tai Sveitsin maalle juuri kannta postitella. Muistuu mieleen postitukset ympäri maailman Anopin kaappien kätköistä, onko sekin asia ollut helpompaa ja halvempaa muutama vuosikymmen sitten, kun esimerkiksi keskimäisen kahdeksantoista lukuinen kahvikuppisarja kierteli Kaliforniasta Sveitsiin, missä lie nyt, sillä kahvia ei tytär siihen aikaan itse juonut. Lindan ostamat kupit jäivät matkalle, mutta kristallit palautuivat, vanhimman kenkäkaappi muuttui muuton yhteydessä lasikaapiksi,

sen hyllyihin tytär tarvitsi kosteaa rättiä, oli kuulemma pölyistä sen verran, ettei sinne juuri pestyjä laseja voinut asetella! Kerran Anoppilassa ihmettelin tuota samaista ilmiötä, johon viisas Anoppi tuumasi, jotta ”odotahan vain,kun tulet tähän ikään, tulee se sinunkin kohdallesi!”  Ja nyt se tuli, katon rajassa pöly saa rauhassa laskeutua, sinne ei enää kiivetä.

Päivät ovat muuttuneet, elämä kerrostalon seinien sisällä on hidasta, usein odottelua, kävelylenkit eivät kiehdo, sillä tyhjän ulkoiluttaminen on ikävää. Lenkillä pitäisi olla jokin muukin päämäärä kuin pelkästään oma koti, mikä sekin on toki hyvä vaihtoehto, silti kiepsahdus vaikka museossa toisi jo uuden näkymän elämään. Omaishoitajan rooli vaatii oppimista arjen käytössä, uudelleen roolittamista ja siinä en ole vielä kunnolla onnistunut. Aloitin kyllä eilen, otin raput uudelleen käyttöön, hissi sai jäädä, vaikka sinne oli talon uusi ”Asukasvastaava” onnistunut palauttamaan hissipeilin, nimenvaihto on siis toiminut!

Haavahoitajaa odoteltiin iltapäivään asti, heillä on monen tunnin liukuma. Nyt kerään koppaan vishypullot, kadun toisella puolella odottaa kätevän pieni kauppa tarjouksillaan. Kori täyteen ja kanto kotiin, sitten lähellä olevaan pieneen apteekkiin, ehkä kierros Torin ympäri Tokoinlahdelle, siinä ne päivän askeleet. Askelmittarihan kerää lukemat vain jos kannat puhelinta taskussasi, päivän mittaan sisällä liikkuminen olisi toki ihan arvokas tieto, sitä systeri käyttää tekosyynä, kun me muut komennamme häntä liikkumaan! Ja miksei niinkin, liikettähän se on sisätiloissakin kulkeminen ja voihan sen monistaa hakemalla joka asian kahteen kertaan, mikä ei enää ole sekään ihan uusi juttu! Noita uusia juttuja putkahtaa esiin nykyisin silloin tällöin, niin kuin tämä minun uusi lookinikin. Tukka lyhenee kynsisaksilla, päätyy kiinni kuten muinoin kaikilla mummoilla oli, vaatekaappi uinuu ruususen unta, nykyvaate ei kulumalla vanhene ja kodin monet peilit kertovat totuuden mummosta, joka kulkee aamusta iltaan samassa asussa, vain korvikset vaihtuvat.

Telkkaria tuijottelin ja sieltä ohjelmaa MOT. Siinä käsiteltiin syömishäiriötä, vakava asia, joka on tullut kohdattua naapuritytön kohdalla. Hän onneksi selvisi ja voi nyt hyvin. Mutta kuinka paljon huolta ja pelkoa se aiheuttaa vanhemmille, kun mitään et voi, kannat mitä herkkuja vain, kaikki turhaan. Täällä kerrostalossa on tilanne vähän saman kaltainen, mikään ei maistu, kaikki on pahaa ja mitään et jaksa. Kaupan ylipursuavista hyllyistä yritän sitten kerätä edes jotain ja olen onnistunutkin, sillä kori täyttyy lasten välipaloista ja marjarahkoista.

Kun pieni purkki jää puolilleen, lusikoin minä rahkan omaan suuhuni kuin aikoinaan joskus lasten pienenä ollessa. Pelkällä vishyllä lihaksia ei kunnossa pidetä, rollaattori ei kelpaa, mutta sauvat ovat hyvät, samoin ikivanhat umpipuiset huonekalut toimivat hyvänä tukena kotona liikkuessa.

Tässä taas kirje teille, jotka kirjoituksiani ehkä seuraatte. Kun olen huono puhelimessa istuja, kuvittelen vanhanaikaisesti saavuttamani ystäväni ja tuttuni näin kirjeitse, sitähän tämä kirjoitteluni on. Päivitystä elämään.