Parvekeulkoilua

Tulee luettua Hesari tarkkaan, kun elämä on siirtynyt parvekeulkoiluun,

toki minulla vielä on kaksi jalkaa joita pitäisi liikutella ja olenkin keskittänyt niiden lenkittämisen iltamyöhään Tokoinlahden rantaan. On päästävä ulos, veden lähelle ja puiden alle, tuon kaiken saan istahtamalla penkille ihailemaan valojen heijastuksia yöllisen mustaan veteen. Satumaailma, kaunista. Joskus soitan ystävälle kuulumiset, hyvät ja huonot, kauniissa yömaisemassa huonotkin tuntuvat paremmilta kuin kerrostalossa neljän seinän sisällä. En valita, Tokoinlahdenpuisto on henkireikäni, muutamalla askeleella olen nurmikolla ja hiekkatiellä, kuuntelen suihkulähteen solinaa. Äänet ovat kaupunkiääniä, ne tuovat minulle sitä pientä luoto-onnea, mitä ennen hiljaisuus maalla tarjosi.

Ainahan minä maalle ikävöin, vaikka tiedostan tarkkaan, että se aika on osaltani ollut ohi jo kauan. Tiedostan ja en tiedosta, ikäväni on mallia nostalgia. Siinä jää unohduksiin hyttyset, paarmat, mäkäräiset ja hirvikärpäset. Puolukkametsän susivieraat, ”Tumman-päilyvän-lammen”  (Anna-ystävämme ) takana nousevalla kalliolla karhuvieraat, kyyt, joita tontti vilisi naapurin Annan lapsuusmuistojen mukaan ja olihan niitä, mitä niille tein, enpä nyt uskalla tänne kertoilla, mutta en niistä pitänyt. Hesari on ottanut oikein asiakseen muistutella minua, että mitäs menit ja teit mitä teit! Ja minä minä sitten tein?

Sain käsiini vanhan ränsistyneen asumattoman maatilan ja  tein siitä asutun jossa asuimme onnellista maalaiseloa sen ihmiselämän ajan,

jolloin kaikki onnistuu ja mikään ei kolota, vaivaa ja ole rikki. Siinä se on syy, miksi maaseutu on täynnä puolihylättyjä maalaistaloja, sen asukkaat ovat vanhentuneet, lapset eivät halua jäädä tilaa hoitamaan. Näin aika kiertää sukupolvet ympäri, tulee polvi, joka ei ole elänyt maalla, mutta on katsellut mummonsa valokuvakansioita ja muistellut kesiä, jolloin mummo vielä jaksoi ottaa lastenlapset vastaan,

viedä mustikkametsään ja Vaarin kanssa haukia pyytämään.

Tämän sunnuntain KOTI-osiossa lapsenlapsi haluaisi pelastaa sukutilansa, mutta se vaatisi isoja ratkaisuja, kertoo hän. Toisessa osiossa kertoi sokea nuori nainen hankkimastaan hirsitalosta jossain Pohjanmaalla, muuttavansa sinne yksin ja peruskorjaavansa talon asuttavaksi. Toisenlainen oli taitoluistelua harrastavan perheen ratkaisu, he muuttivat isosta pienempään, lasten harrastusmaksut eivät olisi kestäneet suurta omakotitaloa. Ja on suvussakin tullut maalle kaipuu sen verran kovaksi, että nyt on yksi mummo perikuntineen onnesta soikea, kun on saanut vanhan tilansa myytyä perhe-elon alussa elävälle innokkaalle uudistajalle.

Oikeastaan koko kirjoitusajatus lähti sähköisistä mökkimuistoista, muisto pompahti mieleen, kun sattumoisin keskustelimme tästä uudesta mökkiläisestä, ajatuksesta pitää mökki vain kesäkäytössä. No niinhän se, mutta nälkä kasvaa syödessä ja nyt oli kuulemma jo harkittu koekäyttöä läpi talven. Punainen valo syttyi ja muistin, miten kerran kävi! Olimme Hong  Kongissa, landelle jätettiin taloihin peruslämpö, sillä olin suureen –todella suureen- ääneen ihmetellyt sähkölaskun pienuutta muutaman vuoden  asumiskokemuksen ajan. Kukaan maalla ei korvaansa loksauttanut, vaikka näki kun maatilamme loisti kuin lyhty yön pimeydessä, olihan sähkö niin halpaa! Eräänä päivänä soi Hong Kongissa puhelin ja siellä oli meidän Linda, joka oli saanut Keuruun Sähköltä laskun! Summa oli 65.000 euroa, tai markka, luku on kuitenkin oikein. Se piti maksaa heti. No, tuollaisia summia en ollut talouskukkaroon jättänyt, oli tultava kotimaahan hoitamaan asiat kuntoon. Olimme kyllä kuluttaneet sillä halvalla sähköllä tuon summan, mutta sihteeri-parka oli ajatellut, että eihän kukaan tuollaista määrää sähköä kuluta ja pudotti laskun lopusta nollia pois! Olen kyllä kova tyttö neuvottelemaan, mutta kokonaan en tuota summaa saanut alas, 25.000,00 jouduin maksamaan, eikä loistanut enää Sepän mökki lyhdyn lailla maisemassa.

Näillä aatoksilla mietiskellen taas kerran tulee todettua, että ottakaa kuvia, tallentakaa tarinaa, se voi olla hyvinkin tärkeää tulevaisuuskuvaa, muistoa, jota ei enää muuten saa. Se arkikuva, se missä ne polvet eivät ole juuri siinä kulmassa kuin pitäisi

, se hymy, joka ei enää ole läsnä, se kaikki voi tuoda suurta lohtua sitten joskus  kun haluaisit katsella, tietää, muistella. Ellei niitä muistoja tule, ei niitä sitten ole. Onneksi se ei vielä ole minun maailmaani ja muistoistahan tämäkin juttu taas kiertyi.