Huomenna helmikuu

 

Joululahjaksi saatu Netflix on nyt sitten istuttanut minut television ääreen moneksi tunniksi yhtäjaksoisesti.  Huonoa omatuntoa aiheuttava tapa on tullut pyyhkäistyä pois syyllä, että juuri tällä hetkellä ei hyllyssäni ole kiinnostavaa uutta luettavaa ja olen juuri saanut loppuun lukemani kirjan. Siispä istuin brittikuninkaallisten seurassa koko eilisen illan, sarja Crownhan jäi kesken aikoinaan jonkin puuttuvan kanavan vuoksi. Nyt siis pääsin mukaan Dianan ja Dodin seurustelun alkuun ja loppuun, siitä seuranneeseen ongelmaan Englannin hovissa. Päästäkseni pois surullisesta tunnelmasta jatkoin sängyssä iltalukemista MC Fadden jännärillä ”Sarjamurhaajan tytär”, joka koukutti tietysti sen verran , että uneen oli vaikea päästä.

Aamukin tuli, myöhäinen tietenkin, eihän näin eläkeläisenä ole mitään järkeä nousta ylös kukonlaulun aikaan ellei ole pakko ja nytkään ei ollut pakko, joten parvekkeen ovi auki ja hengittelemään laiskasti peiton alla, pyörittämään unimaailmasta tulleita ajatuksia. Mietin pelikaverini sanoja eilen pelikahvilla

, että hän ei koskaan näe unia! Miten sellainen on yleensäkään mahdollista, eikös kaikki näe, joku vaan ei niitä muista?! Vai miten tämäkin asia menee, sitä pohdiskelin, samalla kun yritin päästä irti öisestä elämästäni brittihovissa. Dianan poikia tuli sääli, kuinka he kestivät kaikki säännöt joihin kuninkaalisten oli sovelluttava ja mistä tämä sääntöjen runsaus oikein kumpuaa ja miksi sitä ei ole modernisoitu?! Pojatkin elivät kuitenkin nuoruuttaan tässä ajassa, heidän olisi pitänyt saada olla ja elää kuten kaverinsa, voi että minä melkein kyynelehdin – sekä television ääressä että varmaan yöllä unessani. Siinä happea hengitellessäni mietin, jotta olenpa iloinen, etten ole syntynyt kuninkaalliseksi.  Ja heti perään olin myös iloinen, etten ole syntynyt japanilaiseksi!

Olin juuri saanut luetuksi loppuun Minna Eväsojan kirjan ”Melkein Geisha” ja sen vaikutus minuun jämähti kuin kivi! Kirjoittaja on viettänyt aikaa Kiotossa kolme vuotta ja nämä kirjan kokemukset ovat käsittääkseni kerätty hänen siellä kokoamaansa väitöskirjaan, eli  kirjan totuus on tekijän itsensä kokemaa. Kirsikankukkien maa on niin täynnä sääntöjä, perinteisiä tapoja, joista ei voi poiketa olematta epäkohtelias ja huonokäytöksinen, suorastaan sivistymätön. Toisaalta moni asia ohjaa japanilaisen julman luonteen toteamiseen, kuten kirjailijan sairaalakokemuskin osoittaa. Se oli niin rumaa ja julmaa, että liekö sille vertaa muualla maailmassa, kertajuttuina kyllä, mutta systemaattisena toimintana ei.

Ne kokemukset luettuani, voin hyvällä omatunnolla sanoa, että vaikka et pääsisi meillä vuoteen Terveyskeskukseen, silti meillä on kaikki hyvin. Kun sinne sitten joskus pääset, et sentään tarvitse mukaasi omia lakanoita, ruokakassia ja pyykkipulveria. Lääkehoito on hyvää silti, kuulemma. Olen siis iloinen, että saan olla Hesan Terkkarin asiakas. Kuvia selaillessa tulvahti mieleen, jotta eihän japanilainen muusikko voi tulla meidän Konserttitaloon konsertoimaan, kuinkas hän sitten kiittelee ja kumartelee pyöreässä salissa? Kun kohteliaasti kumartaa toiseen suuntaan, tulee pyllistäneeksi toiseen suuntaan ja pyllistäminen on todella epäkohtelias ele tässä kulttuurissa Eväsojan tutkimuksen mukaan! Että ollaanpa iloisia suomalaisesta kulttuurista, jossa pyllistämisellekin on luotu oma areena!

Tämä ilojen etsiminen alkoi jo lapsuudessani. Koulussa järjestettiin koulujen välinen kirjoituskilpailu, johon minäkin osallistuin seurauksella, että voitin kirjan, siihen aikaan se oli hyvinkin arvostettu palkinto ainakin minulle.

Kirja oli Eleanor Porterin ” Pollyanna, iloinen tyttö”. Kirja kertoi köyhästä, muistaakseni papin tyttärestä, jonka äiti oli kuollut. Seurakunnassa oli Joulujuhla, tytölle kerättiin lahjaa. Pollyannan toive oli silmät sulkeva nukke ja hän odotti innoissaan jouluaattoa. Nukkea ei tullut, tuli kainalosauvat. Isä ohjeisti tyttöä olemaan iloinen, kun hän ei tarvinnut kainalosauvoja ja siitä se ilojen etsintä lähti, joka päivä ensin yksi ilo, sitten toinen ja pian siitä tuli päivittäinen tapa. Kirja oli minulle ilojen ovia avaava lukukokemus keskellä viinanhuuruisen vaikean elämän. Iloja löytyi kun niitä osasi etsiä, tapa on jäänyt käyttöön.

Kotona elämä on odotusta, kuinka pitkälle se kantaa, nyt se on ollut hyvää. Outoa on kuitenkin todeta, että nyt katoaa pilven reunalle lasteni kavereiden isiä, kolme on suuri luku näin muutaman kuukauden aikana. Aurorankadulla bridgenpelit jatkuvat meidän mummoikäisten mukana, muutama nuorempi on joukkoon ilmaantunut, mikä ilahduttaa ja antaa uskoa kerhon pysyvyyteen. Joskus on mukana enemmän, joskus vähemmän, mutta aina on pelaamaan päästy.

Ja tänään oli samaisessa huoneistossa tapahtuma nimeltään ”Olohuone”, siellä tuli ruokatietoa toisillekin jakaa ja jaettavaksihan se meillä menee, sen verran huonoja monimuotoisen ruuan valmistajia olemme. Salaatit sentään revin itse, mutta muu ruoka tahtoo jäädä K-kauppiaan varaan. Tosin hyllystä löytyi tänään siskoonmakkarat-prosessoituja kaiketi nekin- joten odotettavissa on takuuvarma soppa pakastevihanneksineen. Kuulemma ihan terveellisiä nekin.

Tässä vielä japanilaista sairaalakokemusta...