Hiihtoloma

 

Helsingissä maa on valkoinen ja niinhän sen kuuluukin olla, sillä lapsilla alkaa huomenna hiihtoloma. Perinteisesti, siis minun perinteisesti, etelän hiihtolomalla on aina ollut lunta ja kova pakkanen, nyt ne pakkaset ovat kyllä uhkaamassa pohjoisen lumia oikein pohjoisen kovilla lukemilla, liki kolmeakymmentä luvattiin.

Perintöprinssi pääsee kaverinsa mukana taas Sallaan laskettelemaan, taitavat käväistä myös Pyhällä mäessä parina päivänä. Onnekas poika, sillä kuullessani tämän päivän hintoja, tulin ihmetelleeksi, kuinka on yleensäkin mahdollista nuorille lapsiperheille lähteä Lappiin viikon laskettelulomalle, samalla hinnalla lojuu Välimeren aalloissa kuukauden ajan ainakin. Eipä silti, kallista tuo taisi olla silloinkin, kun omieni kanssa siellä jonkun kerran olin, taisi tulla katsottua rahaa silloin vähän toisin silmin. Ja kun oli se mökki! Siellähän oli vietettävä kaikki lasten lomat, oli kesä tai talvi, miksi se muuten olisi hankittu, liian kallis pelkäksi harrastukseksi, taisi olla isännän sana. Nyt ei ole mökkiä, eipä olisi asukkaitakaan, olen siis iloinen prinssini puolesta, lumesta ja pakkasesta.

Lauantaina oli serkkuni pojanpojan synkkärit. Serkku asuu Kuopiossa, joka nyt on näillä lumilla suhteellisen kaukana tapaamisista, siispä hän toivotti tervetulleeksi lapsen synkkäreille, siis siellä nähdään! Kävin sentään ostamassa seitsenvuotiaalle kirjalahjan, luultavasti se ilahdutti enemmän lapsen isää kuin sankaria, äidille toin kahvipaketin, kun kerran ylimääräisiä kahvinjuojiakin mukanani  kuljetin.

Kahvipöydässä kännykkää käyttäessäni tulin  ihan käytännössä huomanneeksi, miten tärkeä osuus kameralla muiston tallentamisessa on! Vierasjoukko oli runsas, yli puolet täysin tuntemattomia minulle, mutta he, ketkä tunnistin, tunnistin juuri ennen näkemieni kuvien perusteella. Henkilökohtaisesti en ollut heitä tavannut, mutta kun kasvot kuvassa ovat olleet tutut ja kohtaat samat kasvot elävässä elämässä, tuttuhan siinä! Samoin taitaa olla äänen kanssa. Viikonloppuna oli Lukumaraton, lukijoita oli suuri määrä ja lukuaika puolisen tuntia, ehkä yli. Laittelin valokuvakansioita ja kuuntelin. Yhtäkkiä havahduin kuinka erilaisia ihmisten äänet olivat, lopulta jäin vain kuuntelemaan lukijoiden ääniä, oli se jotenkin erikoista, sen tietäminen oli ihan eri juttu kuin nyt tiedostaminen. Voiko siitä sanoa, että ”tuosta tuli nyt korvamato...”

Luokkakaverini, ystäväni, näin häntä voin kutsua, sillä vuosia on ensitapaamisista vierinyt ja jos joku vielä jaksaa soitellen pyytää kahvittelemaan, niin häntä minä kyllä kutsun ystäväksi. Ei heitä enää montaa ole ja on tämä vuoden mittainen aika vienyt heistäkin pois jo liian monta.

Mutta nyt olin iloinen kahviseurasta ja siinä sairaanhoitajan kysellessä miehen kunnosta, joka muuten on yllättävän hyvä, painavista jaloista, joita olin käynyt juuri hoidattamassa osteopaattityttärellä, ohenevista hiuksista ja upeista hampaista, jollaiset tällä nykypolvella näyttää pääsääntöisesti olevan. Seuralainen ihmetteli huomioitani ihmisten ikenistä ja hampaista ja siinä samassa itsekin aloin ihmettelemään, kuinkas minä nyt sellaisia huomioita teen! Ja tulin tulokseen, että katselen maailmaan raamien läpi, tietenkin, linssin läpi kuva asettuu rajattuna. Ehkä siinä sitten tulee katseltua myös niitä kauniita ikeniä ja tasaista valkoista hammasriviä, tämä polvi on saanut hammashoidon oikaisuineen  yhteiskunnalta ilmaiseksi.

Autotallissa seisoo kaunis punainen auto. Seisoo ja odottaa, jotta me sillä ajeltaisiin. Autoa pestään ja huolletaan ja tänään kaveri huollossa kertoi, jotta auto tarvitsee ajamista, muuten sen akku menee nollille. Siispä mies ajelutti autoa sata kilometriä, siis akun vuoksi, mutta muutenhan me ei sillä minnekään ajella, meillähän on metro ja ratikat! Mutta onpa kiva kun on auto tallissa. Voisi lähteä vai ...

Toivottavasti talvi jatkuu ja lapset keskelläkin Suomea saavat nauttia lumesta ja pakkasesta.                                                        Ystävänpäivää kaikille!