Sellaista se oli silloin.

Juha Itkonen kirjoitti kirjan , ”Huomenna kerron kaiken.” Tuossa hyllyssä se oli seissyt jo parisen viikkoa, odottanut että siihen tarttuisin, mutta kun oletus kirjasta oli pitkäpiimäinen ja haastava, ehkä surullinenkin, niin tähän hetkeen se tuntui liian vaikealta. Kävin kuitenkin Kirjaston sivuilla tarkistamassa lainojeni palautuspäivät ja siellähän tämä tämä Itkonen ei sallinut uutta lainausta, palautuspäivä olisi kolmen päivän päästä. Olin juuri saanut loppuun Ilona Tuomisen ”hyvän- mielen- kirjan”

” Seurustelusalaliitto” ja aloittanut hänen seuraavan kirjansa, jotain en enää sillä hyvällä mielelläkään jaksanut heti perään ahmia, sen verran outoja olivat tekijän kuvaamat kokemukset kolmekymppisten parisuhdesekoiluista. Irtonaista ja etsimistä, tavallinen tuntui olevan melkein kirosana. Sääliksi kävi, enhän ymmärtänyt, mutta niin kai elämän kuuluukin olla, vanhat poistuvat ja nuoret elävät omilla arvoillaan. Tuosta sekoilusta järkyttyneenä tartuin siis tähän Itkosen kirjaan ja järkytyin uudelleen.

Yli puolen välin tarina oli melkein kuin edelliset lukemani, kaikki oli sanottu ja kerrottu, mitään ei jäänyt mielikuvien varaan. Kerronta tuntui ensin pitkäpiimäiseltä päiväkirjan sivuilta, tarkkaa merkintää viikon joka päivälle minä muodossa, yksityisiä ajatuksia Antikvariaattikirjakauppiaan laiskanpulskasta elämästä, jossa ei juuri mitään tapahtunut. Kunnes. Kunnes Marja, nuoruuden rakastettu astui kauppaan. Edelleen kerronta eteni päiväkirjamaisesti, hitaasti, kuvaten puoliksi Marjan ja puoliksi kertojan kokemuksia, sillä ne lähentyivät,  rakkaussuhteeksi, joka ei kuitenkaan ollut syynä elämän kääntymiseen ihan uuteen suuntaan. Kirja oli nyt puolessa välissä, minä peittojen alla aamukahville menossa. Aamukahvi siirtyi pitkälle iltapäivään, sillä kirja vei mennessään, jäin sänkyyn lukemaan sen loppuun. Tarinasta jäi outo tunnelma, ikään kuin olisin elänyt tuossa samassa ilmapiirissä, kaikki oli tuttua, osasin jopa asettaa ihmiset paikoilleen. Oliko tarina mielikuvitusta  vai itse koetun tarinallistamista, tai sitten vain tuo aikakausi oli sen verran yleisesti koettua, että siitä kertominen tuntui niin kovin tutulta. ”Liikaa yhdelle ihmiselle, ei koettavaksi mutta muistettavaksi. Tiesin koko ajan että ennemmin tai myöhemmin menettäisin kaiken, mutta niinhän toisaalta jokainen menettää, lopulta mitään ei jää, lämmin iho muuttuu kylmäksi ja tietoisuus sammuu ja tietoisuuden mukana katoavat muistotkin.” Lause on kirjan viimeisiltä sivuilta, tällä hetkellä vähän liikaa minulle.

Kuulin kolinaa viereistä huoneesta, meni katsomaan ja siellä mies selasi vanhoja kansioitaan, jospa hävittäisi jotain, eihän niillä enää mitään tehnyt. Muutaman mapin hän kävi läpi, laittoi takaisin hyllyyn, hävittäkööt toiset sitten joskus. Hävitysvimma tarttui, vuoden takaiset kortit voisin jo hävittää, uusia oli maljassa jo yksi.

Tallentaja kun olen, löysin muutaman kauan säilössä olleen, jäävät edelleen laatikon talteen.

 Lauantai meni, mies katseli hiihtoa, taisi olla jalkapalloakin. Ruuanlaitto myöhästyi, seitsemän uutiset olivat ohi. Mies meni nukkumaan.