Muistot ja unet

 

Lindan hautajaiset oli eilen. Yksi elämänvaihe on mennyttä, eikä tule takaisin. Kuin unissa. Unet ovat kummallisia, ne tuovat jo pois menneet ihmiset lähellesi, elät ja toimit heidän kanssaan kuin ennenkin. Muutaman yön olen viettänyt vanhaa elämää, lapset olivat pieniä, vielä kotona,

nöffe-Pantte laittamassa puutarhaa uuteen uskoon ja ystäväni Riksu heittämässä brassulapsensa hoitooni.

Linda oli leiponut korvapuusteja, niiden tuoksu toi veden kielelle, siinä me kaikki nautiskelimme kahvista, pullista ja kesästä. Elämä oli kaikin tavoin auvoista, herätessä oli hyvä olo, ja niin kova ikävä.

Hautajaisten kaunis seremonia musiikkiesityksineen jätti kiitollisen tunteen yhdestä hyvin eletystä elämästä, jossa me saimme elää mukana yli viisikymmentä vuotta.

HUS on päättänyt opettaa miehen uusille tavoille, se aikatauluttaa haavahoidot perinteisen eläkeläisen tapaan aamuaikaseen. Kello soi jo ennen kuutta ja mies on matkalla seitsemän maissa, nykyisin oppinut ratikankäyttäjä, mutta annas kun sohjoinen lumi katoaa, taitaa kenkien kuluttaja taas löytää taipaleensa. Talon toinen asukas osaa napsauttaa tarkistusherätyksen pois ja jatkaa unien katselua, kuten tänäänkin. Edelleen ihmettelen, mitä ihmiset voivat tehdä kerrostalossa aamulla muuta kuin nukkua?! Joskus olen kyllä käyttänyt parisen aamutuntia kirjan parissa,

jos en millään malta jättää kesken, mutta takaisin unten maille päätös heräämisestä kaatuu. Tänään oli noustava aamuteelle, bridge odotti ja siinä touhussa on paras olla heti virkeä. Ja olinhan minä, ihan mukavasti peli kulki.

Illalla oli konsertti, jäin Kamppiin nauttimaan kahvin ja ison patongin. Yksin siellä istuskelin, luin pari lehteä ja sitten kävelin Musiikkitalolle kylmässä Hesan viimassa. Ohjelmassa oli odotettavissa viulun soittoa, Edward Elgar, viulukonsertto h-molli. Toisella puolella Beethovenia, sinfonia 5 c-molli.  Jotain tuttua oli tiedossa ja viulua odotin kovasti. Soittajana oli Christian Tetzlaff,

saksalainen  66 vuotias oman tiensä kulkijaksi nimetty kaveri. Nimen maine oli varmaan kulkenut edellä, sillä sali oli melkein täysi piippuhyllyjä myöten. Ja olihan hän taitava, esitys kesti viiskyt minuuttia ja koko aika oli huimaa tykitystä, jos nyt viulusta noin voi sanoa. Enemmän taitavaa kuin kaunista, mielestäni, mutta kansa hakkasi kätensä verille, viisi kertaa tuli kiittelemään ja soittipa pienen kiitosesityksenkin.  Väliajan jälkeen oli perinteinen ja tuttu. Vaipumisen sävelin unien hiljaiseen maailmaan Beethoven herätti täräyttäen reippaasti koko orkesterin yhteen ääneen ja vaivutti kuulijat taas. Vuorotellen, tunnelmasta toiseen. Tuttua on vaihteeksi mukava kuunnella.