Tuli seuraava vuosi

Lisää kehuja asua keskellä kaupunkia kaikkien palvelujen keskellä. Taisin lausua moisen kyseenalaisen edun eli ”onpa hyvä, että viereisen talon katutasossa on paperikauppa, olen sieltä nyt hakenut ristillä varustettuja kortteja puolenkymmentä, ainakin. Kuviot alkaa loppua, vaikka eipä tuolla väliä, vainajat sentään ovat onnellisia oli kuva sitten sama tai eri.” Olisi adressejakin, mutta kun niistä minä itse en pidä, voin roposeni lahjoittaa ihan muuta kautta ja varmaan se tekee yhtä hyvää niinkin. Yritän olla sarkastinen, huolimatta surusta, joka kiertyy väkisinkin kaiken sen hyvän keskelle, jota kuitenkin elämässäni tälläkin hetkellä on. Musta huumori on sitä omintani, jolla olen elämäni outoudet päihittänyt ja näin läheisieni ja ystävieni  kadotessa jonnekin avaruussumuun, muistot ovat nostaneet päätään ennen arvaamattomalla tavalla, aina en niistä pidä. On kuvia, joita en edes mustan huumorin viljelijänä ole albumeihini tallentanut, mutta muistoista niitä en ole onnistunut pois pyyhkimään.

 Kirjallisuus vie hetkeksi uusiin maailmoihin,

dekkarit pitävät pinteissään hetken, niistä ei juuri jää muuta mieleen vietävää kuin upeat vanhat Englannin maaseutukuvat, linnat, elämä siellä. Sitten on kirjoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa, kauniin kielen, tarinan tai ihmisten. Kuten juuri on käynyt

Paula Nivukosken ”Valkeat päivät, pimeät yöt” kirjan kanssa. Tällä kertaa se kosketti jotain, mitä en ollut kokenut, mutta jos olisin kokenut, olisinko tuntenut samoin? Jo pelkkä kaunis kieli kuljetti omiin maailmoihinsa. Lukiessa mietin, millaista on elää, kun hallitsee omaa kieltään noin kauniisti, osaako sitä elää ollenkaan tavallisesti kuin me muut? Vai löytyykö Paulan elämästä asioita vain kauniisti ajateltuina, miten arki sujuu, osaammeko me muut vastata? Minä en ainakaan, nytkään, vaikka olisi halu osata tai edes yrittää.

Päivyri on täyttynyt merkeistä ja kellonajoista,

muutama viikko olisi ollut kakkujen leipojalle mieluisa, mutta hyvin on kahvipöytä kelvannut sveitsiläisistä juustoista tykotarpeineen. Lahjana saatu television kanavapaketti Netflix on ennättänyt käyttöön vasta kerran pari, mutta kevään inhoauringon paljastaessa kaupungin moskat ja roskat se päässee osoittamaan vahvuutensa vanhoissa sarjoissa, miksei uusissakin, vaikka näin eläkeläisenä mieli kyllä lepää hitaasti etenevässä ja kauniissa kuvassa, joita sieltä oletettavasti löytyy. Naapurihuone äänistä päätellen keskittyy jalkapalloon ja siitäkin minun on nykyisin sanottava, että hyvä, onhan se myös se tärkein asia myös koululaiselleni. Minun kevät jatkuu samoilla merkeillä kuin syksykausikin,

olen kiitollinen Aurorankadun Bridgeporukasta, ei ole tällä iällä itsestään selvää, että ikäisiäsi seuraasi löytyy!

Syöpäpeikko uhkailee kumppaniani, toistaiseksi suuremmin saamatta valtaa ja sitähän me tietysti toivomme edelleen. Jotenkin tämä hetki on mennyt kuin viimeistelyä vailla oleva tarina, edennyt kaikkien kohdalla pistettä vaille, odotus juuri nyt on hassusti helpotus, muuta sanaa tähän tunteeseen en tästä hetkestä löydä.

Ajattelin jättää hautumaan ja kirjoittaa lisää joskus, taidanpa silti lähettää tämän teille ja toivottaa onnekasta, niin, vuosi on 2026!