Valinta

 

Katselin televisiosta juuri Keson ohjelmaa ”Tämä on Amerikka”, siitä nyt toisen osan leveästä ja laajasta Clevelandista, paikasta , jossa en ole koskaan ollut. Katunäkymä omakotialueelta oli kuin esimerkiksi Salosta, leveät kadut ja puiset omakotitalot molemmin puolin katua. Tasaista, mikään ei nouse toisen yli, suurta laajaa ja leveää. Sellainen oli myös minun Los Angeleseni, se oli vain vihreämpi runsaine puulatvuksineen, jotka peittivät usein kadut kuin vihreät katot. Toisenlainen kuin lapsuuden maisemat, joista muistuu mieleeni yksi vaihto-oppilas Amerikan pohjoisesta, hän tuumasi, että on vaikea mennä ulos, kun siellä ei katse näe eteenpäin, aina on jotakin tiellä! Sitä silloin ihmettelin, mutta sitten maailmaa kolunneena en enää ihmettele, sillä näinhän se on, Suomessa kaikki on ikään
kuin kutistettu yhteen, siksi kai Gallen-Kallelakin ihastui Kolin mahtaviin maisemiin, sieltä Ukko-Koliltahan näkee kauas, ilman esteitä. Kauas näkee myös vanhimmaiseni terassiltaan,

etäällä oleva taivaanranta on kuvattu kertaan jos toisenkin. Vapaus, se on sana jonka kuulet amerikkalaisen suusta, kun kysytään oman maan onnellisuutta ja ehkä se kaikesta trumppilaisuudesta huolimatta pätee laajan maan moninaisissa kolkissa, tunnehan on se tärkein ja painavin.

Näitä tulee nyt mietittyä, kun uutisvirtaa kuuntelet ja siellä ei ole muuta kuin huonoa tarjolla. Pienenä välipalana joskus Suomen työttömyystilanteesta ja nuorison huumeongelmista, ovathan sentään kotimaan ongelmia. Oikein tuota synkistelyä mietin, miten olinkin onnistunut saamaan Kirjastosta käteeni aina kirjan, jossa oli kyse vanhan ihmisen kuoleman selvittelyä tai onnettomia lapsiperheiden kohtaloita,

kaiken kaikkiaan melkein jokainen kirja on ollut synkkä, joskin usein niin sanottu hyvä kirja, mutta sekin on tuonut uniin ei toivottuja painajaisia. Toissa yönä kävin läpi joka ikiset hautajaiset, missä olin ollut, lapsuudesta asti.

Herääminen ei ollut mukavaa. Eilen kävin sitten Kirjastossa ja otin luettavakseni kaksi  tosi kevyttä luettavaa, niissä ei kukaan kuole, puutarhat kukkivat monin värein, järvi siintää sinisenä ja satakieli laulaa iltaruskossa. Terapeuttista , oletan ja toivon, siihen tarkoitukseenhan ne on kirjoitettu, ehkä myös itse kirjoittaja on purkanut koti-ikäväänsä antamalla mielen vaellella koti-Suomen kesäisellä rantaniityllä.

Terapia, siitä nyt puhutaan ja sitä tarjotaan, käyvät sitä vuosien ajan. Sunnuntaina terapoin itseäni, kiittelin YLE- Areenan digipalvelua, sinne tuhannen elokuvan joukkoon oli saatu mahtumaan minun terapiaelokuvani ”Niskavuoren Heta”.

Syystä tai toisesta se on aina toiminut minulle lohtuelokuvana, nyt sen kuvan laatu oli vaan niin riemastuttavan upea, että jo pelkästään sitä katsominen oli suurta iloa, vallitseva tunnelma tällä hetkellä, ensi perjantaihin asti, jolloin tiedot tarkentuvat uuden ihonsiirron yhteydessä. Ehkä sitten katson Hetani taas tai vaihtoehtoisesti jonkin toisen vanhan suomifilmin, upean kuvan vuoksi.