Jouluhysteriaa

 Mikä se on ihmisessä joulun aikaan, joka tekee joistakin siivoushöperöitä ja joistakin menneisyytensä ihmettelijöitä?! Joulusiivousta en ole ikinä harrastanut, mutta jostain syystä kaiho ja ikävä pääsevät muurin yli  ja minä alan kaivella kaappieni sisuksia. Sehän ei ole siivoamista, se lienee nykykielellä sanottuna konmarittamista, joka minulta  sujuu todella huonosti.  Tuolla nurkassa on  kaappi, joka on niellyt kaiken mahdollisen ikivanhan tekniikan ja sen tuloksen, minkä muinoinen kamera-ala aikoinaan piti sisällään. Siellä on muutama vanha kamera objekteineen, kameralaukkuineen, ohjeineen ja suodattimineen. Kaikki auttamattomasti jo vanhanaikaisia. Mutta annapa ne pois, ei tule mitään. Minähän suren yhä onnistunutta ja ainuita Huutonetissä myytyjä tavaroita, valokuvalaboratoriotani. Samaan aikaan aina selitän itselleni, että se meni todella hyvään kohteeseen, tytölle, joka opiskeli valokuvausta ja oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamistaan suurennuskoneista ja kaikesta muusta papereineen ja litkuineen. Eli huono konmarittaja olen, en ole tyttäreni veroinenen alkuunkaan ja siinä onkin iso syy, miksi nuo komeroiden sisukset yrittävät päästä vähentymään aika ajoin, jouluna siis. Lattialla on roskakori, jonka pitäisi täyttyä vanhasta ja tarpeettomasta, mitä olen vuosien varrella sinne säästänyt, mutta tyhjältä näyttää .Luultavasti käy kuten ennen, aarteet siirtyvät vain toiseen laatikkoon ja toiseen järjestykseen, ehkä ensi vuonna sitten.

Kaapin aarteiden sisällä on muutama laatikollinen itse kehitettyjä kuvia. Laatikon syrjässä lukee:"Hyviä".Ja hyviä ne ovatkin ja lisäksi ne tuovat mieleen ajat silloin kauan sitten, kun elämä oli hektistä muustakin syystä kuin koronasta. Siihen se konmaritus sitten jää, katselen kuviani ja totean, että olen ottanut todella hyviä kuvia! Silloin paneuduttiin kuvan sisältöön, sommittelu oli tärkeä ja valo, nyt kuvia räpsitään kuin sarjatulella ja valitaan se onnistunein. Kuvaamisesta on tullut tallentamista ja sillä ei ole mitään tekemistä kuvaamisen kanssa. On sama kuin vertaisi taitelijan maalausta talon seinän maalaamiseen, vain pensseli on sama. Pahoin pelkään, että musiikille käy samoin! Puoliseiskan ohjelmassa oli vieraana joku muusikko, pistäydyttiin hänen kotonaan ja ilokseni huomasin mahtavan kokoelman erilaisia musiikin tekemisen laitteita, mutta kysyttäessä, osaako hän soittaa noilla kaikilla, kaveri sanoi, ettei edes nuotteja tunne! Ja että muutenkin nämä ovat turhaa rekvisiittaa, sillä on niin paljon helpompi tehdä musiikkia tietokoneella, sinne saa mukaan kaiken vain nappia painamalla!Tähän tekisi mieli

sanoa pari sanaa Pikkumiehen musiikin opinnoista. Toistaiseksi nuottien oppi menee päähän ihmettelemättä, miksi pitää tuollaisia väkäsiä osata lukea, kun ei se kirjan lukeminenkaan nyt niin hirveän tärkeää ole, kuunteleminen on. Ja jos musiikkia haluaa kuunnella, puhelimesta sen löytää ja siitä ei liene pitkä matka konemusiikin tekoon. Elävän musiikin kokeminen ja yhdessä soittaminen olisi tärkeää, nyt joutuu odottelemaan koronan katoamista.

Finlandia palkinnon saaneen Hannu Väisäsen uusin teos "Märkä turbaani" oli kyllä ihan omaa luokkaansa. En ymmärtänyt. Luin, mutta koko ajan ihmettelin lukemaani. Kirja on kuulemma humoristinen ja pirskahtelee tekstien välissä jotain, mitä, jäi minulle epäselväksi.Tuli väkisinkin  mietittyä, että jos minä olisin tuntemattomana tarjonnut kustantajalle tuota teosta, tuskin sitä olisi julkaistu! Ajatuksiani ja kuinka ne lataan tekstiin olisi pidetty mielenvikaisen tuotoksina, mutta kun on jo valmiiksi kuuluisa, niin sitä voinnee kirjoittaa mitä vain! Muistuu mieleen kouluaikainen maalaukseni, piirsin pienen mustan täplän paperin alakulmaan, sitä kehuttiin upeaksi oivallukseksi! Se täplä oli mielenilmaus sen ajan viiva-ja laatikkotaidetta kohtaan ja toimi.

Pikkumies laski yhtenä päivänä Mummin ja Vaarin ikää. Kuultuaan tuumasi, että "Kai sinä Mummi ennätät nähdä, kun minä saan ajokortin, kuolet sitten vasta." Sitä Mummikin toivoo.