Syksyn upeutta.

 

Pitääkö kirjoittaa vai ei, kun ei nyt ole suuremmin mitään uutta asiaa. No pitää, sillä muuten sekin taito katoaa, kuten ihan kaikki muukin , mitä on joskus elämässään osannut.

No tästä päivästä on kyllä ihan helppo kirjoittaa, oli se sen verran kaunis syksyinen ilma, taivas puhtaan sininen ja ruskan värit hehkuivat vielä niissä puissa, joista lähipäivien kovat tuulenpuusta eivät olleet puita lehdettömiksi karsineet. Oli lauantai ja miehellä sädehoidot eivät ole viikonloppuisin, joten  ulos kävelemään lähteminen ei ole ensimmäinen aamun ajatus! Pitkä aamu-uni oli toiveena illalla, vaimonkin toiveena, mutta kuinkas sattuikaan –kuten saduissa sanotaan, tottumus on toinen luonto ja mies nousi puuronsa keittoon kello kuusi! Sen jälkeen ei uni enää maistunut ja hän katosi omaan pömpeliinsä Formuloiden pariin. Siinä soffalla telkkaria tiukkana seuratessa unikin maistui oikein hyvältä ja pojat saivat ajella autojaan minne ja miten halusivat. Vaimo nousi teelle ja Hesarin pariin normaaliin yhdentoista maissa, jolloin aurinko oli jo noussut ja heittänyt pakkasen pojankin nurkkaan. Varpuset pienessä katon jääriitteessä pitivät juhliaan, en raaskinut häiritä niiden ilottelua kameralla, onhan minulla noita lintujenkin kuvia aivan riittämiin.  Puolen päivän jälkeen mies alkoi käydä levottomaksi, josko nyt kuitenkin lähdettäisiin ulos, kun on noin hieno päiväkin!

Näin kaupungissa on aina iso kysymys minnepäin sitä kulkunsa suuntaa, kun kaikki alkaa olla lievästi sanottuna kovin tuttua. Mites olisi Korkeasaari? Sinne pääsee nyt tuota uutta siltaa pitkin.

Hakaniemi alkaa valmistua, ratikkakiskot Kalasatamaan ovat pian totta, paikat alkavat olla suhteellisen siivottuja, siistejä  hiekkakenttiä pitkin rantoja, herää epäilys, että nuohan pitää tietysti täyttää ja milläs kaupunki niitä täyttää kuin korkeilla asuintaloilla! Näin oletan, asumapiirrosta en ole vielä nähnyt, mutta suuntahan on, että Hesan rannat pitää rakentaa täyteen.

Valitettavasti. Sillalla on nimikin, en siis saa sitä nyt päähäni, mutta kovassa käytössä se on jo nyt. Kävelijöitä ja lastenvaunuja on, ei nyt ihan tungokseen asti, mutta riittävästi, sillä Kalastamalaiset perheet ovat lisääntyneet kiitettävästi, oli jokunen eläkeläinenkin meidän lisäksi.

Korkeasaaren rahastuspaikka on juuri uuden  sillan alussa, eli jos haluat käydä katsomassa uutta siltaa, voit maksaa käynnistäsi kaksikymppiä per nenä tai ostaa vuosikortin, joka tietysti oikeuttaa myös itse saareen. Vaikka olisi se kertamaksukin oikeuttanut pääsyn seuraamaan eläinten touhuja, mutta tällä kertaa oli pääpaino katsella uutta siltaa ja siihen hinta oli minusta turha komea. Jätimme siis sillan toiseen kertaan, tyydyimme katselemaan sitä rannalta, ihan hienolta se näytti.

Matka jatkui systerin luo kahville, hän asustaa miehensä kanssa Isännänsillan kupeessa

ja ei suuremmin kuljeskeluista piittaa, onpahan kuljeskellut vuosien aikana ihan riittävästi, nyt on sopivaa töpsötellä hissukseen kotilattioita kuluttaen. Kahvit saimme ja päivitimme kuulumiset, mitä nyt näillä vuosilla enää niitä on.

Kello on pitkälle yli puolen yön, minä naputtelun koneella tätä kirjettä, jonka voinen vaikka joskus tulostaa ja lähettää heille, joilla ei ole pääsyä näihin nykyajan mahdollisuuksiin, heitäkin on piirissäni.  Vieressäni on harvinainen herkku, keskimmäisen maailmalta tuoma likööripullo, olen siitä kaatanut edelleen keskimmäisen muinoin tuomaan keramiikkapikariin pienen hömpsyn ja tunnen juhlineeni nyt. Huomenna sitten juhlistan tätä tämän illan juhlaa päänsäryllä, se kun ei kestä näitä namuja tippaakaan! Mutta onhan niin kaunis pikari!