Kerro aina nimesi

 

Luin Annamari Sipilän kolumnin Hesarista, jossa hän moitti suomalaista keskustelukulttuuria nimettömyydestä. Käytäntöä, jossa puhujat, esiintyjät, keskustelijat eivät esittäydy nimellä, vaan suomalaiseen tapaan tervehditään esimerkiksi näin : Hyvää päivää, Hei, mukava tavata jne jne. Ja koska ketään ei esitellä, puhuja itsevarmana ajattelee, että tokihan hänet tunnetaan ja esittely jää tekemättä.

Jos nyt jätetään puhujan korokkeet unholaan ja tullaan ihan tavalliseen arkipäivän elämään, niin olen usein miettinyt, olemmeko tämän pallon ainoa kansa, joka emme osaa käyttää puhuteltavan nimiä?! Kadehtinut muun muassa amerikkalaista tyyliä jutella, kas näin: ” Hyvää päivää Maija se ja se, näkemiin Pekka se ja se.” Nimi toistetaan monet kerrat, kuten vaikka - ei näin että ”sinä aloitat nyt” vaan näin ” Minna, sinä aloitat nyt. Ei näin-keittäisitkö kahvia, vaan näin, keittäisitkö Minna kahvia. En nyt osaa laittaa noita esimerkkejä oikein, mutta aina sanotaan kohteen nimi, jolloin se ei pääse unohtumaan, jotenkin se tuntuu ystävällisemmältä kuin meidän pelkkä teitittely tai sinuttelu. Minä olen tätä tyyliä kovasti kaivannut, sillä olen todella huono nimimuistissa. Oikeastaan nimimuisti ei ole huono, vaan en vain ole tottunut painamaan puhujan nimeä muistiin, ajatellen, etten sitä kuitenkaan kerralla muista! Pitää olla kasvotuttu ensin, sitten jää nimikin mieleen.

 Ja mistä nämä nyt tulivat mieleeni juuri nyt?! Olen lukenut Pirkko Kolben vuoden 2005 pakinakokoelmaa ”Ei aika eläen lopu”

, sieltä pongasin jutun ”Hyppelevä muisti”. Tarina hyppeli näin: ”Puhelin soi. Sielläpä oli toisessa päässä ystävätär, jonka kanssa meillä oli tapana haastella tuon tuostakin.  Ystävätär kertoi iloisena ostaneensa hyvin mehevän...tuota semmoisia etelän hedelmiä, jotka eivät olleet oliiveja eivätkä taateleita. Viikunoita, tarjosin, limettejä, sitruunoita. Ei ei ei ja vielä kerran ei.    Panimme asian syrjään. Itse kerroin tavanneeni sen suomenruotsalaisen, sen tiedäthän, joka tekee elokuvia ja kirjoittaa kirjoja. Niin, mikä sen nimi nyt olikaan? Se veltto äijä, nääs.   Pari lausetta rupateltuamme huudahti ystävätär, että aprikooseja, aprikoosejahan ne olivat. Kuin tästä pontta saaneena minä puolestani, että Jörn Donnerhan se tapaamani mies oli. Että voikin nimi lipsahtaa kieleltä!”

Kun tämän tapaista sattuu nykyisin vähän väliä ainakin minulle, niin olen todella pohtinut , olisiko tuo eurooppalainen ja amerikkalainen puhuttelutyyli armollisempi ?! Sitä olisi jo pienestä lapsesta asti tottunut käyttämään puhutettavan nimeä, ehkä siitä olisi tullut tapa ja ehkä sen sitten näin ikäihmisenäkin hallitsisi, ei tarvitsisi kärvistellä ja odotella päivää huomista nimen muistamiseksi, vaikka gerontologi kyllä kerran sanoi, jotta jos vaikka kahdenkymmenenneljän tunnin jälkeen muistaa, niin ei sitten ole mitään mitään huolta!

Luettavana on toinenkin kirja, ”Naurattais jos ei itkettäis”

se on vuodelta2003. Ehkä tämä on se, mistä Pirkko Kolbe pakinoitsijana oli kuuluisa, tässä kirjassa viljellään pientä mustaa huumoria. Vierellä kulkijat saavat kommentteja, joista ehkä kaikki eivät olleet iloisia ja joista varmaan sen ajan lukija tunnisti kyseisen kohteen. Minullehan tuo aika on jo mennyttä historia, eikä kaikki Pirkon näpäytykset tunnu oikeastaan miltään, on tässä ajassa totutettu sen verran reippaaseen menoon.   Esimerkkinä yhdessä jutussa ”Sitä saa mitä tilaa” alku tekstille kuuluu näin:” Yksi kerta ei ole vielä mitään, kaksi kertaa on jo tapa.” Siis viattomasta alusta muodostuu jatkuva tapa ennen kuin huomaakaan. Ja sitten on niitä tapoja...  ja loppulauseena ”Jos työnteko olisi ilo, niin herrat ja johtajat tekisivät sen itse.”

Toimittaja Pirkko Kolbe tuli lukijoille tutuksi Helsingin Sanomien teräväkynäisenä Piinä, joka teksteissä peilattiin persoonalliseen tapaan ajankohtaisia tapahtumia. Hänen erikoisalaansa olivat myös perheeseen ja tasa-arvoon liittyvät aihepiirit. Laura Kolbe kirjoittaa teoksessaan avoimesti äitinsä elämästä ja oman perheensä historiasta. Henkilöhistorian kautta esiin piirtyy kertomus suuren yhteiskunnallisen muutoksen vuosikymmenistä ja jälleenrakennuksen Suomen matkasta moniarvoiseen nykyaikaan. Kaupungistuminen, naisen aseman muutokset, hyvinvointivaltion synty ja kukoistus ovat kaikki osa tuota matkaa. Työssään toimittajana Pirkko Kolbe oli rakentamassa tasa-arvon ja koulutuksen modernia Suomea. Muuttuneen maailman yksilölle tarjoamat mahdollisuudet muovasivat myös hänen omia, joskus ristiriitaisiakin, valintojaan. Pirkko syntyi 1932 ja kuoli 2008.

Tämän viikon lauantaina on Aurorankadulla ”Kirjalauantai”, aiheena on kantaaottavien naiskolumnistien kirjoituksia, siitä tämä äkkinäinen innostus Pirkko Kolbeen,

jonka nimi ei ollut tuttu muuten kuin sukunimen Kolbe ansiosta, en myöskään osannut yhdistää nimeä nimimerkkiin Pii, jonka maineen kyllä tunnistin, vaikken varmaan ollut ikinä ainuttakaan hänen kolumniaan lukenut. Bridgekaverikin naureskeli, jotta olivat aikoinaan herkullista luettavaa, aina sai nauraa. Kovin on aika muuttanut ajatuksia, sillä hieman jokin juttu hymyilytti, naurattanut ei yksikään.Mutta eipä minulla siihen aikaan ollut Hesaria luettavana ja jos oli, niin taisi jäädä lukemiset sarjakuvatasolle.

Nyt tulee sitten luettua Hesari läpi, paitsi urheilusivut tuppaavat vielä jäämään kalankääreeksi, mutta ehkä sitäkään ei enää tarvitse hävetä, sillä yks emeritiusprofessori Vihdistä kirjoitti yleisönosastoon jutun suurella otsikolla, että Finlandia-palkinto ei ole tae kirjan laadusta! Silmäni meinasin tipauttaa hämmästyksestä, että mitenkäs nyt noin ja mitä arvostelijat lukijoineen siihen sanoo! Tämän lukijan toiveena oli helppolukuisia viihderomaaneja, jotka eivät pakota miettimään päätä puhki, mitä kirjassa mahtaa tapahtua ja mitä ihmettä kirjailija on halunnut sanoa. Hän toivoi ansiokasta rikosromaania, siis dekkaria! Ei paha, sanoisi, tuota sanoisi tanssituomari, tiedäthän sen hattupäisen nauravaisen, niin mikä sen nimi nyt olikaan!