Sataa sataa ropisee!

 

Yli viikko tässä on mennyt pienoisessa alakulossa ja sitten tänään tuli sade ja pyyhkäisi pois koko näköalattomuuden, huonon tuulen ja laittoi koko elämän taas kohdalleen. Niin pienestä kaikki on kiinni, harmaata ja taivaalta vettä ja tuulta ja minä voin hyvin.

  Kävelin itsekseni Tokoinlahden ympäristössä, haistelin raikasta ilmaa ja ihailin ihan kohta aukeavien kirsikkapuiden kukkamäärää, kuuntelin moninaista linnunlaulua, nekin nauttivat kevään raikkaudesta. Katselin ihmisiä, penkillä sitkeästi aikaansa viettäviäkin oli, jokunen oli levittänyt viltin nurmikolle, ei tainnut uskoa sateen mahdollisuuteen, oli silti levittänyt vilttinsä suuren puun oksien alle, varmuuden vuoksi. Kuljin ohi penkin, jolla istui äiti pienen leikki-ikäisen pojan kanssa, poika oli kyykyssä penkillä, pää piilossa kaidetta vasten. Lapsen olisi pitänyt olla leikkimässä viereisessä lastenpuistossa, eikä nököttää siinä äitinsä kyljessä, ehkä olin väärässä ehkä en, mutta en tahdo millään jaksaa katsella näitä pieniä kodittomia, vieläkin tuntuu pahalta. Takaisin tullessa kiersin penkin kauempaa, mutta he olivat jo poistuneet. Näin minäkin liityin joukkoon, kiersin, ettei olisi tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa. Nyt, kun muuten sade on virkistänyt, päätän ajatella, ehkä he olivat vaan yksi hesalainen äiti ja lapsi kotimatkalla huilaamassa. Kun en kuvaakaan ottanut, siitä jo tiedän, mitä silloin mietin.

Äitienpäivä, Hääpäivä, kaksosten syntymäpäivä ja yhden vauvan kastepäivä, kaikki ne menivät jo.

Kukkia on nyt kuin hautajaisissa,

tarjottavaakin olisi oikein Sacher-kakun muodossa,

sitä olen herkutellut ja kiloja kartutellut, vahvaa , tuumasi myssypäinen. Tyttärellä juotiin kahvit ja syötiin koululaiseni leipomaa mutakakkua jätskin kanssa,

käsittelyssä kävin seuraavana päivänä; siinä usein mietin, jotta mitenkähän kehno olisin ilman tuota  viikottaista jumppahetkeä, ainakin kävelisin ”mummotyyliä” , vaikka voihan se tyyli olla sitä nytkin, sitä ei vaan itse huomaa. Mies tuli pitkästä aikaa vastaan kaupunkiin, oli mentävä Elisalle sopimaan lankapuhelimen loppumisesta, mutta emmehän sitä nyt sitten raaskineetkaan lopettaa, vaan otettiin tarjottu pöytäpuhelin, se saa olla aina seinässä. Eipä tapahdu kuten monelle ystävälle nykyisin on sattunut, että se ainut känny on hukassa ja akku loppu! Ruma se puhelin on, mutta laitetaan piiloon keittiöön entiselle paikalle.

Tiistai meni seuratessa Eduskunnassa Välikysymystä, olihan se taas näytelmää!

Hienoisesti toivoin Purran menettävän hermonsa, mutta aika hyvin hän jaksoi haukkumiset kantaa, Pääministerimme vinon hymyn soisi kyllä katoavan, se loukkaa jo katsojaakin. Oikeita puheen vuoroja oikeine asioineen, mutta kun maailma nyt on näin sekaisin, millekään ei voi mitään. Ainoa minkä voisi muuttaa olisi tuo Orpon hieman pilkallinen hymy.

Kohta on Helatorstai. Koululaisellani on peli, säämies lupasi aurinkoa ja se sopii kameralleni. Mutta ei migreenikon päälle. Mutta nyt laitan parvekkeen oven kunnolla auki ja nautin sateen tuoksusta ja ropinasta, otan kirjan sänkyyn, nautin.

Vielä täytyy kertoa kirjasta , josta tulin hyvälle mielelle. Saija Kuuselan ”Syylliset” on dekkari, joka kuljettaa lukijaa metsässä.

Metsä on ”kaikki”, siellä tapahtuu taikoja, se puhuu, se vie mukanaan, se on vaarallinen, se pitää säilyttää. Pidin kirjan hengestä olla ikään kuin sadussa ja todessa mukana.

Myös Denise Rudbergin ”Dansing Queen”, oli mukaansa tempaava dekkari, ruotsalainen tietenkin.

Alku kuulemma rikossarjalle, odotan sitä.