Kevättä rinnassa ja vähän rapakossakin.

Kevät tuli tänään Helsinkiin! Ilma ihan tuoksui raikkautta, vesi lorisi ja kaikki näytti juuri niin kammottavan rumalta kuin vain Suomen kevät voi näyttää! Mutta silti! Minä nautin kävelystä kaupungin läpi, jota en siis ollut tehnyt sitten viime kevään. Olin kuin turisti hiukan luvattomilla teillä, kanssakävelijöiden seassa. Tunne oli häijy ja virnistelin itselleni, että uskalsinpas, olin tulossa ihka ensimmäisestä neljän ihmisen tapaamisesta Aurorankadulta Hesan Naisliiton tiloista. Tuntui ihan tärkeältäkin, yritimme saada tolkkua liiton Facebook-sivuista, se oli käyttäytynyt luvattoman omituisesti jo pitemmän aikaa. Korona oli tehnyt temppunsa siihenkin, sillä allekirjoittanut oli huhujen mukaan ylläpitäjä, mutta siihen se oli jäänyt, korona-aika antoi luvan olla tekemättä yhtään mitään. Nyt kaksi viisasta naista laittoi päät yhteen ja  https://www.facebook.com/Suomalaisen-Naisliiton-Helsingin-yhdistys sivut alkavat olla kohdallaan. Ehkäpä vielä joskus hermoja menettämättä saatan laittaa sinne muutaman kuvan ja tiedottaa muun muassa, koska pääsemme pelaamaan bridgeä,

pelaajaporukka alkaa olla pikapuoleen rokotettu! Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että ikäihmisiä  ollaan, mutta tässä tapauksessa ikä ei ole rasite, bridgen peluu vaatii pitkää pinnaa, rauhallisuuta ja osaamista, joka on alkanut vuosia sitten! 

Olen kameran käyttäjä, tuossa se oleilee työpöydän päällä valmiina kuvaamaan ja töihin se joutuu päivittäin ainakin kerran, useamminkin. Kännykkä avustaa, toimii päivyrin tapaisena, mutta jos pitää kuvata, niin silloin iso kamera pääsee hommiin. Minä kuvaan kaiken, liimaan kuvat albumiin ja sieltä ne tapahtumat sitten tarvittaessa löytyvät, teksteineen ja maailman uutisineen. Se on minulle kuin tauti, josta en haluakaan parantua ja jonka olen onnistunut tartuttamaan perillisilleni. Pikkumieskin katselee kansioita mielellään, näyttipä esittelevän niitä kaverilleen:" Tuo on meidän Isomummi, se kyllä kuoli jo." Meillä kuolleetkin elävät, seinät täynnä kuolleiden kuvia... hyvin pysyvät muistoissa. 

Tänään oli siis kevätpäivä, mutta toissapäivänä Laajasalossa oli melkein Tuomiopäivä!  Oli niin liukasta, että minä en saattanut ottaa kännykkää pois taskusta kuvatakseni jäistä ympäristöä, koko keskittyminen meni pystyssä pysymiseen! Alma-koira liukui jalat suorina hangen päällä, unohtui koko pissatoimitus, kyykisty siinä kun peffa ei pysy paikallaan! Kuvat jäi ottamatta myös Pikkumiehen ja kaverinsa liukkaasta menosta mäkeä alas, peffari riitti, pulkka olisi ollut tappoväline! "Tule Mummi tänne" huuteli Pikkumies, eikä millään uskonut, että nyt tuo kurja korona on kömpelöittänyt Mummin, pääkallokeli ei enää onnistu edes liukuesteillä, Mummi ei pääse alas eikä sitten ylös. "Siis mikset sä nyt tule, eks sä kuule, kun me huudetaan? Tuuuuuu ny! Siis MIKSET sä tullut??!" 

Mutta tänään minulla oli känny taskussa ja tokihan minä kuvasin likaista, keväistä Helsinkiä! Kadut olivat paljaat, likainen lumikasa törröttui Aseman aukiolla, hiekkakin oli lakaistu pois!

Kyllä luonnolla on keväällä mahtava voima, se sulattaa isonkin hangen, ei siihen tarvita aurinkoa,vain  pelkkä kevään valo, ilma , joka sopii minulle.

Rautatinetorilla Aleksis Kivi mietti varmaan tätä kevään ihmettä, hetki sitten sitä ympäröi lumivallit ja nyt Aleksis peilasi itseään keväisestä lätäköstä! Niin on Helsinki ihmettä täynnä.

Kevättä haistellen kävelin kohti kotia, luikahdin ohi mennessä Rautakauppaan, ostin nuorimman huusholliin korjausmaalia. 

Pikkuinen Alma oli remontoinut makuuhuoneen seinän hiukan uuteen uskoon ja kokemuksesta tiedän, ettei se työ ole Alman viimenen työ! Maalia päälle ja pippuria nurkkiin,

 ainakin se autttaa siihen nurkkaan. Nauttikaamme tuostakin, sillä pentu on pentu vain aikansa. Näytin miehelle tuon tuhotyökuvan, ihmetteli, mikä se on! Kerroin, jotta tuttu juttu koiranottajalle, että meilläkäkin oli muutama kerta, ihmettely jatkui. Huomasin, ettei ollut mies ollut kotona kovinkaan paljon...

Pikkumiehellä on hiihtoloma ja kaveri oli kylässä. Ulkona oli se pääkallokeli, oli keksittävä toimintaa. Pelattiin Aliasta, pojat tekivät pullataikinan, 

ilman Mummin luona tarvittavaa leivontaessua oli huomion arvoinen juttu, taikinan nousemista odotellessa oli tietokonepelin vuoro. Mummi kuunteli toisella korvalla, kun pojat tekivät uusia koiria peliin." Sulla täytyy olla poika ja tyttö, sitten ne menee naimaan ja sitten tulee koiranpentuja." Nyt tuli kuunneltua jo toisellakin korvalla, mutta kysymyksiä en uskaltanut heittää. Asia esitettiin itsestään selvänä juttuna ihan tasaisella äänellä ja normaalin ilmeen kanssa, ei virnistystä, ei naaman vääntöä. Eli ihan ilmeisesti kukat ja mehiläiset on koulussa selvitetty, eikä mitään epäselvää ole asiaan jäänyt, koska normaalisti tarkentavia kysymyksiä seuraa toooosi monta, kuten Pikkumies asiansa ilmaisisi. Sitten leivottiin korvapuusteja,

joiden rullamisessa Pikkumies onkin jo vanha tekijä. Että olivat maistuvia!

Että hyvät jutut eivät tähän loppuisi , mies kävi kaupassa ja ilahdutti vaimoaan  jätskin lisäksi tällä!