Syntymäpäiviä

 

Viisas anoppini antoi tuoreelle miniälleen Syntymäpäiväkirjan, kirjasi siihen oman päivänsä ja lisäksi nimipäivänsä! Kehoitti minua sitä käyttämään. Se huvitti minua silloin, mutta laitoin sen kirjahyllyn reunalle, avasin päivän sivun, luin mietelauseen ja siitä se alkoi. Kahdeksannen päivän lause on juuri se , mitä olen tässä päivän mittaan miettinyt, se kuuluu näin: "Kauneudelle on omat lakinsa niinkuin luonnolla. me voimme niitä tutkia, mutta emme säätää."Tässä lause tämän päivän juhlijalle.

 Juttelin lapsuuden ystäväni kanssa elämän kummallisuuksista, miten vanhaa kroppaa voi riuhtoa mennen tullen, kuten hänen tapauksessaan tahdistimen asettamisessa. Miten ennen niin paksut hiukset muuttuvat omituiseksi lentäväksi heinäkasaksi tiputtaen irtohiuksia pitkin tuolin selustoja ja lattiaa. Ennen vehnän värinen muuttuu valkoiseksi ja oikealta puolen päätä littanaksi, kun taas vasen puoli sentään lähentelee kampauksen näköistä. Pitäisi vaihdella nukkuma-asentoa. Hän muisteli Rapakon takaisen tyttäreni korkeita korkoja ja työssä pidettäviä sukkahousuja kuumassa Hong Kongin ilmassa, tyylikästä silloin. Nyt on korot madaltuneet sekä äidiltä että tyttäreltä, eikä taida sukkahoutkaan enää kuulua  tyttären valikoimaan, varvastossut taitaa olla enemmän todellisuutta. Äidillä villasukat. Tahdistimelle luvattiin kymmenen vuotta, nyt sitten enää rokotusta odottamaan.

Päivä kuluikin sitten mieliharrastukseni parissa, eli valokuvien. Tein albumia Pikkumiehelle. Kun siinä kirjoittelin  kulunutta aikaa ylös, muistui mieleen eräs hetki päivä pari sitten. Pikkumies on innokas albumien katselija, katseli siinä ja tuumasi äkkiä, jotta "Sinulla on tässä kuvassa musta tukka! Ja nyt se on harmaa!" Tyytyväisenä lapsen huomiointiin ympäristöstään taas kerran, tuumasin vain, että niin se taitaa nyt olla. Tänään sen sitten muistin, otin kameran, menin peilin ääreen ja tottahan se oli! Luonnonvalossa tukka oli muuttunut grafiitinharmaaksi!  "Vuosi vanhan vanhentaa", korona-aika on tehnyt tehtävänsä.  En saanut äitini upeaa valkoista tukkaa, mutta kyllä tämäkin väri on ihan kelvollinen.

Syntymäpäiväkirjan sivut ovat erilaisia, edellinen aukeama oli täynnä ystäviä, jotka elävät enää kuvissa ja muistoissa.Tällä aukeamalla on pari muistettavaa, kummityttöni Maarit

ja sukulaistyttö, jolle onnittelu jo ennätti lähteä, postin kulusta ei näillä lumilla ole mitenkään varma! Onnea tälle kahvikuppinaiselle ja pyytelen anteeksi kuvan kopsaamisesta, kuva on hyvä! Tampereella viettää päiviään myös jo täältä poistuneen ystäväni Riksun tytär, jota Tipuliksi kutsuimme! Liekö kärinyt lempinimestään,Valtosen kirjan sankaritar oli "Anna Tipuli Pusu". En muista mistä pieni tyttövauva moisen nimen sai riesakseen, mutta hyvin hän sitä totteli koko lapsuutensa ajan. En myöskään muista kenenkään häntä siitä kiusanneen, ehkä ei ollut uskallusta, sillä tällä neidillä oli nyrkki herkässä. Jos oli hymykin. Onnea sinne.

Amerikan tytär on kukkien kasvattaja, mutta niinpähän vain äitikin on saanut kokea onnistumisen ilon!Tämä orkidea on heitetty jo kahtena kesänä ulos parvekkeelle aika lailla omaan oloonsa ja sitten talven lähestyessä olen säälistä ottanut sen sisään, kun se ei kuollutkaan! Palkinnoksi se on sitten innostunut kukkimaan! Ja miten upeasti vielä! Ehkä tytär Rapakon takaa puhaltelee siihen jotain elämän eliksiiriä, hänhän sen on minulle äitienpäiväksi toimittanut. Kiittää ei uskalla, eikä juuri hoitaakaan, tippa vettä ja ihailla.

Sain loppuun Raija Orasen "Toinen mies", se kertoo Presidentti Risto Rytistä, vuodet 1939 - 1945. Jos viimepäivät ovat olleet masentavia migreenikolle kevään kirkaudesta kärsivälle, niin tuon lukemisen jälkeen ei enää kehtaa valittaa mistään. Ajat ja tapahtumat tuolla ajanjaksolla ovat käsittämättömät, ne muuttuivat hetkessä ja muutaman ihmisen oli hallittava koko kaaos.

Jotenkin tuntui, että jos tuo ajanjakso olisi käsiteltävä nyt, näillä ihmisillä, heidän päätöksillään, se ei voisi onnistua millään. Huomasin olevani kiitollinen, että elän tätä hetkeä, tässä maassa, huolimatta koronasta. Kaikki on ihan hyvin.