Yksi maalaa, toinen kuvaa.

Helene Schjerfbeckin uran alkuvaihetta varjosti paitsi lapsena kaatumisen seurauksena saatu vaikea lonkkavika myös ajan ahdas naiskäsitys, joka ei olisi antanut tilaa voimakkaalle luovuudelle.  Yleisö ei Helene Schjerfbeckin teoksista 1880-luvulla saanut sitä mitä se odotti, ja vastaanotto oli sen mukainen: hän joutui lahjakkuudestaan huolimatta tuntemaan itsensä suomalaisessa taide-elämässä muukalaiseksi.

 Helene Schjerfbeckin taide otettiin Ruotsissa vastaan paljon innostuneemmin kuin Suomessa, jossa suhtautuminen oli hyvin vaihtelevaa. Taidehistoriassa Schjerfbeck nähtiin pitkään lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhemmälle tuotannolleen alettiin herätä hitaasti. Nykyään hän on vakiintunut yhdeksi Suomen taiteen "suurista", ja 1990-luvulla hänen teoksensa ovat alkaneet herättää huomiota myös pohjoismaiden ulkopuolella. Käsitys hänestä taiteilijana ei kuitenkaan ole vielä selvä; se pohjautuu paljolti edelleen vanhojen elämäkertojen luomiin oletuksiin. Erityisen voimakkaasti näkemystä Schjerfbeckistä on muokannut H. Ahtelan (Einar Reuter) elämäkerta, joka kuvaa hänet hauraaksi ja kärsiväksi olennoksi, mikä on vaikuttanut teosten tulkintaan. Helene Schjerfbeck ei kuitenkaan ollut niin eteerinen ja ruumiiton kuin on usein haluttu ymmärtää, eikä hänen taiteensakaan ole pelkkää estetisointia, vaan se on intensiivisesti olemassaoloa luotaavaa ja monella tavalla aikaan ja taiteen yleiseen kehitykseen sidoksissa.
Antti Jokisen elokuva Helen Scherfbäckistä oli silmiä hivelevän kaunis, kuin herkkää maalausta olisi katsonut koko elokuvan ajan. Kerronta ei poikennut hetkeksikään hitaasta ja rauhallisesta tunnelmasta, näyttelijät olivat loistavia ja rooleihinsa sovipia. Paitsi, minusta Pirkko Saisio oli väärä valinta äidin rooliin.Upea näyttelijä, mutta tähän olisin suonut luisevamman, pohjalaistyyppisen, äidin, joka määräsi Helenin arkipäivää mennen tullen ymmärtämättä, että ei taiteilja voi kuurata silloin, kun valo on juuri parhaimmillaan!Olen lukenut kolme kirjaa Helenistä ja kyllä jokaisesta sain alistuvan tyttären kuvan! Elokuva antaa ärhäkkään kuvan, ei alistujan. Ja hyvä niin.

Eilen oli Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston (tuskastuttavan pitkä nimi) vuotuinen Seminaari, jossa käsiteltiin muun muassa ilmastoa, valeuutisia, rokotevastaisuutta ja digipalvelujen hankaluutta ikäihmisille, siis itseni ikäisille. Todellisuus tuli kuultavaksi ja nähtäväksi, kun digitaitojen yliopettaja ei onnistunut saamaan omaa kannettavaansa näytölle. Siinä salillinen mummoja seurasi, kun Yliopiston opiskelijat ryntäsivät opettajansa avuksi ja liittolainen Merja tyhjensi pussukkansa. Sieltä löytyi erinäinen kokoelma liittimiä ja mitä lie, ainakin sellaista tavaraa, jota ei mummoporukan pussukoista moiseen tarpeeseen löydy! Aikansa pähkäiltyään, seinällä rupesi näkymään, kuvaa ja tekstiä. Hyvin teknistä, englannin kielellä, joten taisi mennä aika monelta ohi .Loppu hyvin ja paras oli vielä edessä:"Älä soimaa itseäsi, jos palvelu epäonnistuu!" Sen luulen tulleen ymmärretyksi.

Otsikko "Ihan pihalla" kertoili sitten asioista, joista moni koki olevansa ihan pihalla ja lähti kotiin. Ei olisi kannattanut, sillä kerrotut asiat olisi jokaisen hallittava tavalla tai toisen avulla, jolloin silloinkin on tiedettävä, mitä palvelua haluaa! Uhkaus oli, että tämä maailma pudottaa pois ohjelmastaan heidät, jotka eivät hallitse, osaa, halua opetella uutta tekniikkaa, on kuin sulkisi toisen silmänsä ja katsoisi toisellakin kieroon! Mitä tehdä? Kävellään yli, jätetään omilleen, vai toimitaanko heidän kanssaan entiseen malliin?!Ymmärtäväinen toimisi niin, mutta kun tuo konepahus ei siihen kohta enää suostu, on ongelmia ratkottavana. Rapakon takainen tytär miehineen on vihainen kehityksestä, jota tässä edistyneessä Suomessa käydään, heillä on oltava kaikki muinoiset palvelusysteemit käytössä, kansaa on paljon ja maa on suuri. Niinkuin muinoin Kaliforniassa pölyimurikauppias sanoi minulle ihmettellessäni imurin vanhanaikaisuutta, että "ei ole mahdollista uusia koko mantereen imureita kerralla...tietääkö rouva, paljonko niitä oikein on?!" No , tiesihän tämä rouva sen ja ymmärsi, että vanhan korjaus on helpompaa, kun osat ovat samoja ja tuttuja läpi maan! Kehitys kulkee hitain askelin,vai? Nyt mietin, jotta millaisin askelin siellä Iowassa edetään, kun presidenttiehdokas on uusi, nuori naama ja jolla on miespuolinen vaimo!? Muistan aikoinaan, kun olin tyttärellä visiitillä, meillä ihmeteltiin tummaa pressaehdokasta ja kerroin sen. Tuloksena oli raikas nauru ja kommentti, jotta "Musta presidentti, ei ikinä!" Mutta niin vaan tuli Obama, joka nyt on kyllä yhtä valkoinen kuin on musta. Että odotellaanpa!






Pikkumies ei todella jää digiosaamisen viidakkoon ihmettelemään, hän istahtaa koneeni äärelle, klikkaa itsensä sisään tunnuksillani, jotka olen kuulemma jättänyt "silleen näkyville, että joka voro pystyy ne löytämään!"Hänellä on ne päässään,  ei tarvitse neuvoja, osaa kuulemma. Mustetta kuluu, niiden osto on Vaarin kukkarolla, antaa siis pojan opetella. Tässä yksi tulos, johon Vaari ei kuulemma yllä...Mummi vielä onneksi.

Ilmoittauduin syksyllä WorldPress-kurssille. Kuvittelin oppivani paljonkin ja osaavan kurssin jälkeen loihtia itselleni oman nettisivun! Kuinka omahyväinen olinkaan taitojeni suhteen, nyt kerran siellä käytyäni voni sanoa , että "olen ihan pihalla" ja tuskin se muuksi muuttuu. Jo pelkkä sanasto on uuden oppimista, he ovat luoneet ihan toisen suomen kielen käyttöönsä! Jollen muuta opi, niin opinhan edes sen.