Asuessani maalla seisoin usein ikkunan ääressä, vaihdoin ikkunaa ja katseluaikoja, en koskaan kyllästynyt maisemaan, aina se viehätti. Kun kaupungissa asuminen muuttui jokapäiväiseksi, tuumasin, jotta on ihan sama, mitä kaupunki-ikkunasta näkyy, silmä siinä ei lepää kuitenkaan. Niin se on, mutta mielenkiintoinen myös! Joka hetki jotain tapahtuu ja ellei tapahdu, naapurikuppilan kävijäkuntaa on mukava seurata, he jättävät paikkansa vain aamuyön tunneiksi, palaten jonottamaan oven aukeamista seuraavana päivänä. Kuvia tulee paljon, nyt dokumentoin, ennen kuvasin. Silti yritän ottaa hyvää kuvaa, huonostakin kohteesta. Kuvaaminen ja kuvat tulivat puheenaiheeksi Aurorankadun Naisliitossa, jossa uudistetaan nettisivuja, pitäisi valita hyvä kuva etusivulle. Huoneiston ikkunasta näkyy Helsingin kattojen palapeli, kaunis, mutta täysin ilman elämää! Nettisivujen herättäjäksi se voisi toimia, sitä näkymäähän siellä kävijät ihailevat, oma kaupunkikuvani ei viehätä silmää, mutta virkistää mieltä, sateisenakin päivänä. Lisää seurattavaa tulee kevään myötä, kun kulman kaksi taloa puretaan ja paikalle nousee jossain vaiheessa uusi upea Lyyran kortteli. Vaihteeksi taas kolisee ja jyrisee, ammutaankin, sillä kävivät tarkistamassa huoneiston seinät, jotka olivat jo valmiksi halkeamilla edellisistä rakennusprojekteista. Mittaaja tuumi, että toivotaan, jotta seinät pysyvät kuitenkin pystyssä! Sitä minäkin toivon, niin remontti-intoinen kun olenkin, niin nyt saa maalit ja pensselit huilata, sen verran kaupunkityömaa lähettää pölyä ja mustaa moskaa sisälle sieniin.
Osteopaatin petillä lojuessa juttelin tarinoita Pikkumiehestä, ihastelin kaverin nopeaa tajua Photoshopin käytössä, ihmettelin lukuläksyn innottomuutta, mutta tietokoneen ohjelmien lukutaito sujui noin vain, hyvä, että Mummi pysyi perässä! Eikä aina pysynytkään, hän otti sieltä työkaluja, joita en itse ollut käyttänyt, piirteli ja teki jotain ja sitten tämän Mummin olisi pitänyt osata poistaa tai korjata jokin juttu, johon en ollut ennen törmännytkään! Tekstin kirjoitus sujui näppärästi, värin vaihto, tyyli ja kynän paksuus, paperin kokoa piti harjoitella, mutta lopulta sekin onnistui. Ainoa, mitä kaveri harmitteli oli, kun värit eivät olleet paperilla yhtä kirkkaat kuin koneella, eihän ne koskaan ole, koneessa kun on valo takana. Se oli vähän sellainen juttu, että ostohankinnassa olisin kuulemma voinut olla tarkempi, mitäs ostin tuollaiset värit! Niinhän se, kyllä Mummi tuonkin syyn mielellään kantaa, kunhan Pikkumies vaan on muuten tyytyväinen. Siinä sitten ylpeilin Pikkumiehen nopealla järjenjuoksulla, nokkeluudella, kertaoppimisella, kunnes sain kylmää selostusta lapsen äidiltä. "Kaikki tokaluokkalaiset osaavat nuo taidot, ne ovat syntyneet tähän tietoon, se on heille itsestään selvyys. Ja lukemaan lapsi oppii kyllä, hän on ihan samassa kuin muutkin tokaluokkalaiset, on ihan eri lukea aapista kuin tietokoneen tekstiä, ei Pikkumies ole yhtään viksumpi kuin toisetkaan." "Jaa , etteikö ole! Kyllä hän vaan on tämän Mummin ja Vaarin mielestä, aina sitä nokkeluutta ihmetellään! " " No, te nyt olette tuota vanhaa polvea..." Että näin me. Mutta silti.
Kuva-albumien ja kirjojen tekeminen on tarttunut Pikkumieheen, onhan hän katsellut albumeitani kerran jos toisenkin. Eilenkin hän haki kotihyllystä kansion ja katseli sieltä vanhoja tapahtumia, ihmisiä, tuttuja. Ei pääse lasten historia unohtumaan, jokaiselle olen vuoden tapahtumat kuvineen kansioon, usein myös sen hetken maailman uutisklippejä lehdestä. Onhan tämä harrastus hieman karannut käsistä, mutta" hävittäköön lapset omat kansionsa, jos raaskivat, toisen meistä kuoltua, matka-ja perhekansiot jäävät leskelle!" sanoi mies. Että mietitty on, tämäkin asia. Siihen asti minä jatkan kuvaa-tilaa-liimaa-projektiani ja nyt siihen touhuun liittyy Pikkumies, lupasin,että ensi viikolla tehdään yhdessä kirja.
HAMissä on "MIELIALA" -näyttely. Museokortilla piipahdimme katsomaan, olimme menossa elokuviin samassa talossa. Täytyy mennä uudelleen, on niin paljon katsottavaa ja luettavaa. Hämmästelen aina, kuinka paljon on säilynyt kuvamateriaalia sotavuosilta! On tietysti sotakuvaa, mutta paljon on arkikuvaa perheen elämästä, isä käymässä kotona sotien välissä, naisten töitä miesten puutuessa kotielämästä. Kuvan laatu on uskomattoman hyvää ja mustavalkoinen on juuri se oikea väri , joka tuota aikaa kuvaa. Nyt ennätimme kiertää pienen osan, tunnelma tuli koettua ja toivomus, ettei enää ikinä!
"Ettei enää ikinä" voisi olla myös nyt nähdyn elokuvan toive, totuuspohjainen kertomus nuoren lakimiehen sinnikkäästä Kuolemansellin vankien väärin tuomituista kohtaloista.Ankea elokuva, mutta ankeat on myös olot Alabaman mustalla väestöllä, rapostin mukaan yhä edelleen.
Israelilaisia kirjailijoita oli lukulistassa.En löytänyt muuta kuin ankeaa tarinaa , oli kirjoittaja sitten nuori tai vanha.Kaksi kirjaa luin, en lue uudelleen.Teksti ja kieli on kaunista, tapahtumat kamalia, ihmiset ilkeitä ja outoja. Nyt minulla on ihan oma käsitys israelilaisista, sekä Berlinissä että Tel AVIissa.
Asuessani maalla seisoin usein ikkunan ääressä, vaihdoin ikkunaa ja katseluaikoja, en koskaan kyllästynyt maisemaan, aina se viehätti. Kun kaupungissa asuminen muuttui jokapäiväiseksi, tuumasin, jotta on ihan sama, mitä kaupunki-ikkunasta näkyy, silmä siinä ei lepää kuitenkaan. Niin se on, mutta mielenkiintoinen myös! Joka hetki jotain tapahtuu ja ellei tapahdu, naapurikuppilan kävijäkuntaa on mukava seurata, he jättävät paikkansa vain aamuyön tunneiksi, palaten jonottamaan oven aukeamista seuraavana päivänä. Kuvia tulee paljon, nyt dokumentoin, ennen kuvasin. Silti yritän ottaa hyvää kuvaa, huonostakin kohteesta. Kuvaaminen ja kuvat tulivat puheenaiheeksi Aurorankadun Naisliitossa, jossa uudistetaan nettisivuja, pitäisi valita hyvä kuva etusivulle. Huoneiston ikkunasta näkyy Helsingin kattojen palapeli, kaunis, mutta täysin ilman elämää! Nettisivujen herättäjäksi se voisi toimia, sitä näkymäähän siellä kävijät ihailevat, oma kaupunkikuvani ei viehätä silmää, mutta virkistää mieltä, sateisenakin päivänä. Lisää seurattavaa tulee kevään myötä, kun kulman kaksi taloa puretaan ja paikalle nousee jossain vaiheessa uusi upea Lyyran kortteli. Vaihteeksi taas kolisee ja jyrisee, ammutaankin, sillä kävivät tarkistamassa huoneiston seinät, jotka olivat jo valmiksi halkeamilla edellisistä rakennusprojekteista. Mittaaja tuumi, että toivotaan, jotta seinät pysyvät kuitenkin pystyssä! Sitä minäkin toivon, niin remontti-intoinen kun olenkin, niin nyt saa maalit ja pensselit huilata, sen verran kaupunkityömaa lähettää pölyä ja mustaa moskaa sisälle sieniin.
Osteopaatin petillä lojuessa juttelin tarinoita Pikkumiehestä, ihastelin kaverin nopeaa tajua Photoshopin käytössä, ihmettelin lukuläksyn innottomuutta, mutta tietokoneen ohjelmien lukutaito sujui noin vain, hyvä, että Mummi pysyi perässä! Eikä aina pysynytkään, hän otti sieltä työkaluja, joita en itse ollut käyttänyt, piirteli ja teki jotain ja sitten tämän Mummin olisi pitänyt osata poistaa tai korjata jokin juttu, johon en ollut ennen törmännytkään! Tekstin kirjoitus sujui näppärästi, värin vaihto, tyyli ja kynän paksuus, paperin kokoa piti harjoitella, mutta lopulta sekin onnistui. Ainoa, mitä kaveri harmitteli oli, kun värit eivät olleet paperilla yhtä kirkkaat kuin koneella, eihän ne koskaan ole, koneessa kun on valo takana. Se oli vähän sellainen juttu, että ostohankinnassa olisin kuulemma voinut olla tarkempi, mitäs ostin tuollaiset värit! Niinhän se, kyllä Mummi tuonkin syyn mielellään kantaa, kunhan Pikkumies vaan on muuten tyytyväinen. Siinä sitten ylpeilin Pikkumiehen nopealla järjenjuoksulla, nokkeluudella, kertaoppimisella, kunnes sain kylmää selostusta lapsen äidiltä. "Kaikki tokaluokkalaiset osaavat nuo taidot, ne ovat syntyneet tähän tietoon, se on heille itsestään selvyys. Ja lukemaan lapsi oppii kyllä, hän on ihan samassa kuin muutkin tokaluokkalaiset, on ihan eri lukea aapista kuin tietokoneen tekstiä, ei Pikkumies ole yhtään viksumpi kuin toisetkaan." "Jaa , etteikö ole! Kyllä hän vaan on tämän Mummin ja Vaarin mielestä, aina sitä nokkeluutta ihmetellään! " " No, te nyt olette tuota vanhaa polvea..." Että näin me. Mutta silti.
Kuva-albumien ja kirjojen tekeminen on tarttunut Pikkumieheen, onhan hän katsellut albumeitani kerran jos toisenkin. Eilenkin hän haki kotihyllystä kansion ja katseli sieltä vanhoja tapahtumia, ihmisiä, tuttuja. Ei pääse lasten historia unohtumaan, jokaiselle olen vuoden tapahtumat kuvineen kansioon, usein myös sen hetken maailman uutisklippejä lehdestä. Onhan tämä harrastus hieman karannut käsistä, mutta" hävittäköön lapset omat kansionsa, jos raaskivat, toisen meistä kuoltua, matka-ja perhekansiot jäävät leskelle!" sanoi mies. Että mietitty on, tämäkin asia. Siihen asti minä jatkan kuvaa-tilaa-liimaa-projektiani ja nyt siihen touhuun liittyy Pikkumies, lupasin,että ensi viikolla tehdään yhdessä kirja.
HAMissä on "MIELIALA" -näyttely. Museokortilla piipahdimme katsomaan, olimme menossa elokuviin samassa talossa. Täytyy mennä uudelleen, on niin paljon katsottavaa ja luettavaa. Hämmästelen aina, kuinka paljon on säilynyt kuvamateriaalia sotavuosilta! On tietysti sotakuvaa, mutta paljon on arkikuvaa perheen elämästä, isä käymässä kotona sotien välissä, naisten töitä miesten puutuessa kotielämästä. Kuvan laatu on uskomattoman hyvää ja mustavalkoinen on juuri se oikea väri , joka tuota aikaa kuvaa. Nyt ennätimme kiertää pienen osan, tunnelma tuli koettua ja toivomus, ettei enää ikinä!
"Ettei enää ikinä" voisi olla myös nyt nähdyn elokuvan toive, totuuspohjainen kertomus nuoren lakimiehen sinnikkäästä Kuolemansellin vankien väärin tuomituista kohtaloista.Ankea elokuva, mutta ankeat on myös olot Alabaman mustalla väestöllä, rapostin mukaan yhä edelleen.
3 kommenttia:
Kivoja pohdintojasi oli hauska lukea. HAM-näyttelyn olen minäkin nähnyt, tosin liian pikaisesti.
Heippa Vanski! Pakko oli sinulle kommentoida, kun näin viime yönä unta, että kiipesin Kansantien talonne pihalla olevaan hirmukorkeaan ja puolilahoon puhelintolppaan (???). Siellä kiikuin korkeimmalla tuulessa, kun sinä ja Arto kävelitte ohi ja ihmettelitte mitä minä siellä teen. Piha oli täysin myllätty ympäri. Naapuritalon pihalla entisen Valtsun kohdalla oli samaan aikaan jotkut juhlat... oli erikoinen uni. Piti tulla lukemaan blogiasi :) Ja täytynee ajella Itä-Pakilassa joku päivä verestämässä vanhoja muistoja, ei ole vuosiin tullut sielläpäin käytyä. Terkkuja!
Voi että...mä kadun, kun en tallettanut sukuvalokuvia. Olin ylpeä ja nuori ja myöhemmin väsynytja keski-ikäinen nuoruutta kaipaava nainen... Nyt harmittaa. Mutta yhdellä jäljelläolevista velijistäni on VALOKUVIA!!! Soitan heti ja pyydän omistusoikeutta ainoana tyttönä. Kiitos Vanamo!
Lähetä kommentti