Uteliaisuus

Tänään se kirkastui, siis se, miksi vähän hössömpikin kirja muuttuu kiinnostavaksi! Luin yhden ja sitten toisen saman korttelin ihmisistä ja nyt sitten vielä sen kolmannen! Oli kuin olisin tullut tuttujen luokse kylään, kirjassa palattiin ensimmäisen teoksen henkilöihin ja sehän nyt uteliasta innostutti! Ymmärsin koukuttavuuden lait, ensin tutustutaan henkilöihin ja kiinnytään ympäristöön, seuraavassa poiketaan vähän sivuraiteille, mutta lähistölle kuitenkin ja sitten kolmannessa mennään takaisin entisen pihapiirin kuvioihin. Aloitetaan selvittelemällä sen ainoan hieman mysteeriksi jääneen asukkaan perhesuhteita ja taas ollaan kyydissä mukana! Mitäpä muutakaan tämä eläkeläinen kerrostalossa aamulla voisi tehdä kuin jäädä utelemaan korttelipihan asukkaiden seuraavia askeleita, muistelen että olen aiemminkin tehnyt samaa myyräntyötä kaupungissa näinä talvikuukausina. Joku lähtee hiihtämään oikeasti, istuu katsomaan aamutelkkaria, minä jään lakanoiden väliin uteliaisuudesta kiehuen, silti on tämän mummonkin noustava ylös ennen iltapäivää, joku järjestys se pitää mummoillakin olla.

Eilen olin kuuntelemassa Leena Lehtolaista Kallion kirjaston dekkari-illassa.

Hänen metodejaan kirjoittaa tein saman huomion kuin itsekseni äsken, hän tutustuttaa ensin itsensä eri henkilöihin, joista yhdestä tulee sitten sarjan päähenkilö,

kuten Hilja Ilveskero, joka on tuttu mutta ei ihan sisäpiiriini kuuluva.

Maria Kallio on sitten taas ihan todella tuttava, hän kuuluu henkilöpiireihini, häntä tuli seurattua, elettyä mukana, kuunneltua Espoon silloisen oikean poliisipäällikön kommentteja hänen johtamisestaan ja sitten unohdettua, kun Mariasta tehtiin telkkarisarja ja Mariana oli mielestäni aivan väärä henkilöhahmo!

Kun näen kaiken kuvina, näen myös kirjan henkilöt oman näköisinään ja siinä on tämä suuri hankaluus minulle! Hyvistä dekkareista tehdään tvsarjoja, ja kun olen ensin lukenut ja sitten katson, niin väärinhän se automaattisesti menee! Niinkuin nyt tämä suuren suosion saanut dekkarisarja Hildur. Enhän minä voi sitä katsoa kuin tipottain islantilaisen maiseman toivossa, kaikki henkilöt ovat ihan vääriä.

Kuten huomaatte, olen jo noussut, juonut aamuteeni, jättänyt korttelin henkilöt kahvittelemaan sireenipensaan alle, siirryn Telkkarin ääreen seuraamaan toista mielenkiintoista pörinää, Eduskunnan keskustelua meistä mummoista ja meidän tulevaisuudesta.

Nytpä ei ollutkaan kohteena mummo muussa mielessä kuin että kukas häntä tulevaisuudessa hoitaa, kun ei ole enää käsiä, jotka hoitaisivat! Keskustelu kävi kuumana ja aiheena oli siis työttömät ja oikein sopivana päivänä, Ukrainan sodan neljävuotispäivän muistopäivänä,  tietysti sitten maahanmuuttajat.

Joskus tulee mietittyä kansanedustajien järjenjuoksua, kun kehdataan pohtia  vieraskielisten maahanmuuttajien heikkoa työllistymistä! Mitä muuta he voisivat olla, meillähän vaaditaan suomenkielen hallitsemista oli työ mitä tahansa. Ottamatta tuohon suuremmin kantaa, ymmärrykseni on, että kyllä kielitaidoton käsipari ystävällisen hymyn kera on huomattavasti parempi vaihtoehto ihmisten kanssa toimiessa kuin robotti, vaikka tämä konehoitaja tarpeesi ehkä paremmin tietäisikin, sillehän on syötetty pillerien ja leipäannosten lukumäärä. Tämä  kauhukuva on tuotu esille aina silloin ja tällöin, Japanissa jo todellista. Että jos avarrettaisiin hiukan vaatimuksiamme, eikä meidän tarvitsisi olla aina ensimmäisinä ottamassa käyttöön uutuuksia, vanhoilla tutuillakin pärjää. Oli nyt miten oli, melkein toivoisin, että Hallitus kaatuisi huomenna, sen verran kovaa tarinaa ryhmien puheenjohtajat laukoivat. Mutta eihän siinä niin käy, kaikki jää ennalleen, mikään ei muutu.

Suomen Posti sentään teki hurjan tempun, se toi kirjeen Rapakon takaa! Kirje oli leiman mukaan postitettu 5.helmikuuta, että melkein Ystävänpäivälle se ehti, siis postin laskujen mukaan. Oma korttini on vielä liikenteessä. Postia tulin kohdanneeksi epäreilusti, sillä epäilin eilen silmälääkärin aikomusta lähettää hyväksyntänsä Traficomille ajokorttiasiassa. Hän kyllä lupasi varmistaa lähetyksen laittamalla kopion todistuksesta minulle, tosin Postin kautta senkin.

Kalenterissa näyttää olevan merkintöjä melkein joka päivälle, miestä juoksutetaan nyt labroissa, tt-kuvissa, haavahoidoissa ja eri lääkäreissä. Tulokset kuullaan joskus ensi viikolla, vaikka koko ajanhan ajat ja tiedot elävät, aina sen mukaan, miten arviointi kulkee. Ehkä suurin mietintä juuri nyt on, hankkiiko eläkeläisen kuukausilipun ratikkamatkoja varten, vai onko se turha sijoitus, kun kävellenkin ennättää, kiirehän ei ole eläkeläisellä.

Sellaista se oli silloin.

Juha Itkonen kirjoitti kirjan , ”Huomenna kerron kaiken.” Tuossa hyllyssä se oli seissyt jo parisen viikkoa, odottanut että siihen tarttuisin, mutta kun oletus kirjasta oli pitkäpiimäinen ja haastava, ehkä surullinenkin, niin tähän hetkeen se tuntui liian vaikealta. Kävin kuitenkin Kirjaston sivuilla tarkistamassa lainojeni palautuspäivät ja siellähän tämä tämä Itkonen ei sallinut uutta lainausta, palautuspäivä olisi kolmen päivän päästä. Olin juuri saanut loppuun Ilona Tuomisen ”hyvän- mielen- kirjan”

” Seurustelusalaliitto” ja aloittanut hänen seuraavan kirjansa, jotain en enää sillä hyvällä mielelläkään jaksanut heti perään ahmia, sen verran outoja olivat tekijän kuvaamat kokemukset kolmekymppisten parisuhdesekoiluista. Irtonaista ja etsimistä, tavallinen tuntui olevan melkein kirosana. Sääliksi kävi, enhän ymmärtänyt, mutta niin kai elämän kuuluukin olla, vanhat poistuvat ja nuoret elävät omilla arvoillaan. Tuosta sekoilusta järkyttyneenä tartuin siis tähän Itkosen kirjaan ja järkytyin uudelleen.

Yli puolen välin tarina oli melkein kuin edelliset lukemani, kaikki oli sanottu ja kerrottu, mitään ei jäänyt mielikuvien varaan. Kerronta tuntui ensin pitkäpiimäiseltä päiväkirjan sivuilta, tarkkaa merkintää viikon joka päivälle minä muodossa, yksityisiä ajatuksia Antikvariaattikirjakauppiaan laiskanpulskasta elämästä, jossa ei juuri mitään tapahtunut. Kunnes. Kunnes Marja, nuoruuden rakastettu astui kauppaan. Edelleen kerronta eteni päiväkirjamaisesti, hitaasti, kuvaten puoliksi Marjan ja puoliksi kertojan kokemuksia, sillä ne lähentyivät,  rakkaussuhteeksi, joka ei kuitenkaan ollut syynä elämän kääntymiseen ihan uuteen suuntaan. Kirja oli nyt puolessa välissä, minä peittojen alla aamukahville menossa. Aamukahvi siirtyi pitkälle iltapäivään, sillä kirja vei mennessään, jäin sänkyyn lukemaan sen loppuun. Tarinasta jäi outo tunnelma, ikään kuin olisin elänyt tuossa samassa ilmapiirissä, kaikki oli tuttua, osasin jopa asettaa ihmiset paikoilleen. Oliko tarina mielikuvitusta  vai itse koetun tarinallistamista, tai sitten vain tuo aikakausi oli sen verran yleisesti koettua, että siitä kertominen tuntui niin kovin tutulta. ”Liikaa yhdelle ihmiselle, ei koettavaksi mutta muistettavaksi. Tiesin koko ajan että ennemmin tai myöhemmin menettäisin kaiken, mutta niinhän toisaalta jokainen menettää, lopulta mitään ei jää, lämmin iho muuttuu kylmäksi ja tietoisuus sammuu ja tietoisuuden mukana katoavat muistotkin.” Lause on kirjan viimeisiltä sivuilta, tällä hetkellä vähän liikaa minulle.

Kuulin kolinaa viereistä huoneesta, meni katsomaan ja siellä mies selasi vanhoja kansioitaan, jospa hävittäisi jotain, eihän niillä enää mitään tehnyt. Muutaman mapin hän kävi läpi, laittoi takaisin hyllyyn, hävittäkööt toiset sitten joskus. Hävitysvimma tarttui, vuoden takaiset kortit voisin jo hävittää, uusia oli maljassa jo yksi.

Tallentaja kun olen, löysin muutaman kauan säilössä olleen, jäävät edelleen laatikon talteen.

 Lauantai meni, mies katseli hiihtoa, taisi olla jalkapalloakin. Ruuanlaitto myöhästyi, seitsemän uutiset olivat ohi. Mies meni nukkumaan.

Hiihtoloma

 

Helsingissä maa on valkoinen ja niinhän sen kuuluukin olla, sillä lapsilla alkaa huomenna hiihtoloma. Perinteisesti, siis minun perinteisesti, etelän hiihtolomalla on aina ollut lunta ja kova pakkanen, nyt ne pakkaset ovat kyllä uhkaamassa pohjoisen lumia oikein pohjoisen kovilla lukemilla, liki kolmeakymmentä luvattiin.

Perintöprinssi pääsee kaverinsa mukana taas Sallaan laskettelemaan, taitavat käväistä myös Pyhällä mäessä parina päivänä. Onnekas poika, sillä kuullessani tämän päivän hintoja, tulin ihmetelleeksi, kuinka on yleensäkin mahdollista nuorille lapsiperheille lähteä Lappiin viikon laskettelulomalle, samalla hinnalla lojuu Välimeren aalloissa kuukauden ajan ainakin. Eipä silti, kallista tuo taisi olla silloinkin, kun omieni kanssa siellä jonkun kerran olin, taisi tulla katsottua rahaa silloin vähän toisin silmin. Ja kun oli se mökki! Siellähän oli vietettävä kaikki lasten lomat, oli kesä tai talvi, miksi se muuten olisi hankittu, liian kallis pelkäksi harrastukseksi, taisi olla isännän sana. Nyt ei ole mökkiä, eipä olisi asukkaitakaan, olen siis iloinen prinssini puolesta, lumesta ja pakkasesta.

Lauantaina oli serkkuni pojanpojan synkkärit. Serkku asuu Kuopiossa, joka nyt on näillä lumilla suhteellisen kaukana tapaamisista, siispä hän toivotti tervetulleeksi lapsen synkkäreille, siis siellä nähdään! Kävin sentään ostamassa seitsenvuotiaalle kirjalahjan, luultavasti se ilahdutti enemmän lapsen isää kuin sankaria, äidille toin kahvipaketin, kun kerran ylimääräisiä kahvinjuojiakin mukanani  kuljetin.

Kahvipöydässä kännykkää käyttäessäni tulin  ihan käytännössä huomanneeksi, miten tärkeä osuus kameralla muiston tallentamisessa on! Vierasjoukko oli runsas, yli puolet täysin tuntemattomia minulle, mutta he, ketkä tunnistin, tunnistin juuri ennen näkemieni kuvien perusteella. Henkilökohtaisesti en ollut heitä tavannut, mutta kun kasvot kuvassa ovat olleet tutut ja kohtaat samat kasvot elävässä elämässä, tuttuhan siinä! Samoin taitaa olla äänen kanssa. Viikonloppuna oli Lukumaraton, lukijoita oli suuri määrä ja lukuaika puolisen tuntia, ehkä yli. Laittelin valokuvakansioita ja kuuntelin. Yhtäkkiä havahduin kuinka erilaisia ihmisten äänet olivat, lopulta jäin vain kuuntelemaan lukijoiden ääniä, oli se jotenkin erikoista, sen tietäminen oli ihan eri juttu kuin nyt tiedostaminen. Voiko siitä sanoa, että ”tuosta tuli nyt korvamato...”

Luokkakaverini, ystäväni, näin häntä voin kutsua, sillä vuosia on ensitapaamisista vierinyt ja jos joku vielä jaksaa soitellen pyytää kahvittelemaan, niin häntä minä kyllä kutsun ystäväksi. Ei heitä enää montaa ole ja on tämä vuoden mittainen aika vienyt heistäkin pois jo liian monta.

Mutta nyt olin iloinen kahviseurasta ja siinä sairaanhoitajan kysellessä miehen kunnosta, joka muuten on yllättävän hyvä, painavista jaloista, joita olin käynyt juuri hoidattamassa osteopaattityttärellä, ohenevista hiuksista ja upeista hampaista, jollaiset tällä nykypolvella näyttää pääsääntöisesti olevan. Seuralainen ihmetteli huomioitani ihmisten ikenistä ja hampaista ja siinä samassa itsekin aloin ihmettelemään, kuinkas minä nyt sellaisia huomioita teen! Ja tulin tulokseen, että katselen maailmaan raamien läpi, tietenkin, linssin läpi kuva asettuu rajattuna. Ehkä siinä sitten tulee katseltua myös niitä kauniita ikeniä ja tasaista valkoista hammasriviä, tämä polvi on saanut hammashoidon oikaisuineen  yhteiskunnalta ilmaiseksi.

Autotallissa seisoo kaunis punainen auto. Seisoo ja odottaa, jotta me sillä ajeltaisiin. Autoa pestään ja huolletaan ja tänään kaveri huollossa kertoi, jotta auto tarvitsee ajamista, muuten sen akku menee nollille. Siispä mies ajelutti autoa sata kilometriä, siis akun vuoksi, mutta muutenhan me ei sillä minnekään ajella, meillähän on metro ja ratikat! Mutta onpa kiva kun on auto tallissa. Voisi lähteä vai ...

Toivottavasti talvi jatkuu ja lapset keskelläkin Suomea saavat nauttia lumesta ja pakkasesta.                                                        Ystävänpäivää kaikille!

Huomenna helmikuu

 

Joululahjaksi saatu Netflix on nyt sitten istuttanut minut television ääreen moneksi tunniksi yhtäjaksoisesti.  Huonoa omatuntoa aiheuttava tapa on tullut pyyhkäistyä pois syyllä, että juuri tällä hetkellä ei hyllyssäni ole kiinnostavaa uutta luettavaa ja olen juuri saanut loppuun lukemani kirjan. Siispä istuin brittikuninkaallisten seurassa koko eilisen illan, sarja Crownhan jäi kesken aikoinaan jonkin puuttuvan kanavan vuoksi. Nyt siis pääsin mukaan Dianan ja Dodin seurustelun alkuun ja loppuun, siitä seuranneeseen ongelmaan Englannin hovissa. Päästäkseni pois surullisesta tunnelmasta jatkoin sängyssä iltalukemista MC Fadden jännärillä ”Sarjamurhaajan tytär”, joka koukutti tietysti sen verran , että uneen oli vaikea päästä.

Aamukin tuli, myöhäinen tietenkin, eihän näin eläkeläisenä ole mitään järkeä nousta ylös kukonlaulun aikaan ellei ole pakko ja nytkään ei ollut pakko, joten parvekkeen ovi auki ja hengittelemään laiskasti peiton alla, pyörittämään unimaailmasta tulleita ajatuksia. Mietin pelikaverini sanoja eilen pelikahvilla

, että hän ei koskaan näe unia! Miten sellainen on yleensäkään mahdollista, eikös kaikki näe, joku vaan ei niitä muista?! Vai miten tämäkin asia menee, sitä pohdiskelin, samalla kun yritin päästä irti öisestä elämästäni brittihovissa. Dianan poikia tuli sääli, kuinka he kestivät kaikki säännöt joihin kuninkaalisten oli sovelluttava ja mistä tämä sääntöjen runsaus oikein kumpuaa ja miksi sitä ei ole modernisoitu?! Pojatkin elivät kuitenkin nuoruuttaan tässä ajassa, heidän olisi pitänyt saada olla ja elää kuten kaverinsa, voi että minä melkein kyynelehdin – sekä television ääressä että varmaan yöllä unessani. Siinä happea hengitellessäni mietin, jotta olenpa iloinen, etten ole syntynyt kuninkaalliseksi.  Ja heti perään olin myös iloinen, etten ole syntynyt japanilaiseksi!

Olin juuri saanut luetuksi loppuun Minna Eväsojan kirjan ”Melkein Geisha” ja sen vaikutus minuun jämähti kuin kivi! Kirjoittaja on viettänyt aikaa Kiotossa kolme vuotta ja nämä kirjan kokemukset ovat käsittääkseni kerätty hänen siellä kokoamaansa väitöskirjaan, eli  kirjan totuus on tekijän itsensä kokemaa. Kirsikankukkien maa on niin täynnä sääntöjä, perinteisiä tapoja, joista ei voi poiketa olematta epäkohtelias ja huonokäytöksinen, suorastaan sivistymätön. Toisaalta moni asia ohjaa japanilaisen julman luonteen toteamiseen, kuten kirjailijan sairaalakokemuskin osoittaa. Se oli niin rumaa ja julmaa, että liekö sille vertaa muualla maailmassa, kertajuttuina kyllä, mutta systemaattisena toimintana ei.

Ne kokemukset luettuani, voin hyvällä omatunnolla sanoa, että vaikka et pääsisi meillä vuoteen Terveyskeskukseen, silti meillä on kaikki hyvin. Kun sinne sitten joskus pääset, et sentään tarvitse mukaasi omia lakanoita, ruokakassia ja pyykkipulveria. Lääkehoito on hyvää silti, kuulemma. Olen siis iloinen, että saan olla Hesan Terkkarin asiakas. Kuvia selaillessa tulvahti mieleen, jotta eihän japanilainen muusikko voi tulla meidän Konserttitaloon konsertoimaan, kuinkas hän sitten kiittelee ja kumartelee pyöreässä salissa? Kun kohteliaasti kumartaa toiseen suuntaan, tulee pyllistäneeksi toiseen suuntaan ja pyllistäminen on todella epäkohtelias ele tässä kulttuurissa Eväsojan tutkimuksen mukaan! Että ollaanpa iloisia suomalaisesta kulttuurista, jossa pyllistämisellekin on luotu oma areena!

Tämä ilojen etsiminen alkoi jo lapsuudessani. Koulussa järjestettiin koulujen välinen kirjoituskilpailu, johon minäkin osallistuin seurauksella, että voitin kirjan, siihen aikaan se oli hyvinkin arvostettu palkinto ainakin minulle.

Kirja oli Eleanor Porterin ” Pollyanna, iloinen tyttö”. Kirja kertoi köyhästä, muistaakseni papin tyttärestä, jonka äiti oli kuollut. Seurakunnassa oli Joulujuhla, tytölle kerättiin lahjaa. Pollyannan toive oli silmät sulkeva nukke ja hän odotti innoissaan jouluaattoa. Nukkea ei tullut, tuli kainalosauvat. Isä ohjeisti tyttöä olemaan iloinen, kun hän ei tarvinnut kainalosauvoja ja siitä se ilojen etsintä lähti, joka päivä ensin yksi ilo, sitten toinen ja pian siitä tuli päivittäinen tapa. Kirja oli minulle ilojen ovia avaava lukukokemus keskellä viinanhuuruisen vaikean elämän. Iloja löytyi kun niitä osasi etsiä, tapa on jäänyt käyttöön.

Kotona elämä on odotusta, kuinka pitkälle se kantaa, nyt se on ollut hyvää. Outoa on kuitenkin todeta, että nyt katoaa pilven reunalle lasteni kavereiden isiä, kolme on suuri luku näin muutaman kuukauden aikana. Aurorankadulla bridgenpelit jatkuvat meidän mummoikäisten mukana, muutama nuorempi on joukkoon ilmaantunut, mikä ilahduttaa ja antaa uskoa kerhon pysyvyyteen. Joskus on mukana enemmän, joskus vähemmän, mutta aina on pelaamaan päästy.

Ja tänään oli samaisessa huoneistossa tapahtuma nimeltään ”Olohuone”, siellä tuli ruokatietoa toisillekin jakaa ja jaettavaksihan se meillä menee, sen verran huonoja monimuotoisen ruuan valmistajia olemme. Salaatit sentään revin itse, mutta muu ruoka tahtoo jäädä K-kauppiaan varaan. Tosin hyllystä löytyi tänään siskoonmakkarat-prosessoituja kaiketi nekin- joten odotettavissa on takuuvarma soppa pakastevihanneksineen. Kuulemma ihan terveellisiä nekin.

Tässä vielä japanilaista sairaalakokemusta...

Muistot ja unet

 

Lindan hautajaiset oli eilen. Yksi elämänvaihe on mennyttä, eikä tule takaisin. Kuin unissa. Unet ovat kummallisia, ne tuovat jo pois menneet ihmiset lähellesi, elät ja toimit heidän kanssaan kuin ennenkin. Muutaman yön olen viettänyt vanhaa elämää, lapset olivat pieniä, vielä kotona,

nöffe-Pantte laittamassa puutarhaa uuteen uskoon ja ystäväni Riksu heittämässä brassulapsensa hoitooni.

Linda oli leiponut korvapuusteja, niiden tuoksu toi veden kielelle, siinä me kaikki nautiskelimme kahvista, pullista ja kesästä. Elämä oli kaikin tavoin auvoista, herätessä oli hyvä olo, ja niin kova ikävä.

Hautajaisten kaunis seremonia musiikkiesityksineen jätti kiitollisen tunteen yhdestä hyvin eletystä elämästä, jossa me saimme elää mukana yli viisikymmentä vuotta.

HUS on päättänyt opettaa miehen uusille tavoille, se aikatauluttaa haavahoidot perinteisen eläkeläisen tapaan aamuaikaseen. Kello soi jo ennen kuutta ja mies on matkalla seitsemän maissa, nykyisin oppinut ratikankäyttäjä, mutta annas kun sohjoinen lumi katoaa, taitaa kenkien kuluttaja taas löytää taipaleensa. Talon toinen asukas osaa napsauttaa tarkistusherätyksen pois ja jatkaa unien katselua, kuten tänäänkin. Edelleen ihmettelen, mitä ihmiset voivat tehdä kerrostalossa aamulla muuta kuin nukkua?! Joskus olen kyllä käyttänyt parisen aamutuntia kirjan parissa,

jos en millään malta jättää kesken, mutta takaisin unten maille päätös heräämisestä kaatuu. Tänään oli noustava aamuteelle, bridge odotti ja siinä touhussa on paras olla heti virkeä. Ja olinhan minä, ihan mukavasti peli kulki.

Illalla oli konsertti, jäin Kamppiin nauttimaan kahvin ja ison patongin. Yksin siellä istuskelin, luin pari lehteä ja sitten kävelin Musiikkitalolle kylmässä Hesan viimassa. Ohjelmassa oli odotettavissa viulun soittoa, Edward Elgar, viulukonsertto h-molli. Toisella puolella Beethovenia, sinfonia 5 c-molli.  Jotain tuttua oli tiedossa ja viulua odotin kovasti. Soittajana oli Christian Tetzlaff,

saksalainen  66 vuotias oman tiensä kulkijaksi nimetty kaveri. Nimen maine oli varmaan kulkenut edellä, sillä sali oli melkein täysi piippuhyllyjä myöten. Ja olihan hän taitava, esitys kesti viiskyt minuuttia ja koko aika oli huimaa tykitystä, jos nyt viulusta noin voi sanoa. Enemmän taitavaa kuin kaunista, mielestäni, mutta kansa hakkasi kätensä verille, viisi kertaa tuli kiittelemään ja soittipa pienen kiitosesityksenkin.  Väliajan jälkeen oli perinteinen ja tuttu. Vaipumisen sävelin unien hiljaiseen maailmaan Beethoven herätti täräyttäen reippaasti koko orkesterin yhteen ääneen ja vaivutti kuulijat taas. Vuorotellen, tunnelmasta toiseen. Tuttua on vaihteeksi mukava kuunnella.

Valinta

 

Katselin televisiosta juuri Keson ohjelmaa ”Tämä on Amerikka”, siitä nyt toisen osan leveästä ja laajasta Clevelandista, paikasta , jossa en ole koskaan ollut. Katunäkymä omakotialueelta oli kuin esimerkiksi Salosta, leveät kadut ja puiset omakotitalot molemmin puolin katua. Tasaista, mikään ei nouse toisen yli, suurta laajaa ja leveää. Sellainen oli myös minun Los Angeleseni, se oli vain vihreämpi runsaine puulatvuksineen, jotka peittivät usein kadut kuin vihreät katot. Toisenlainen kuin lapsuuden maisemat, joista muistuu mieleeni yksi vaihto-oppilas Amerikan pohjoisesta, hän tuumasi, että on vaikea mennä ulos, kun siellä ei katse näe eteenpäin, aina on jotakin tiellä! Sitä silloin ihmettelin, mutta sitten maailmaa kolunneena en enää ihmettele, sillä näinhän se on, Suomessa kaikki on ikään
kuin kutistettu yhteen, siksi kai Gallen-Kallelakin ihastui Kolin mahtaviin maisemiin, sieltä Ukko-Koliltahan näkee kauas, ilman esteitä. Kauas näkee myös vanhimmaiseni terassiltaan,

etäällä oleva taivaanranta on kuvattu kertaan jos toisenkin. Vapaus, se on sana jonka kuulet amerikkalaisen suusta, kun kysytään oman maan onnellisuutta ja ehkä se kaikesta trumppilaisuudesta huolimatta pätee laajan maan moninaisissa kolkissa, tunnehan on se tärkein ja painavin.

Näitä tulee nyt mietittyä, kun uutisvirtaa kuuntelet ja siellä ei ole muuta kuin huonoa tarjolla. Pienenä välipalana joskus Suomen työttömyystilanteesta ja nuorison huumeongelmista, ovathan sentään kotimaan ongelmia. Oikein tuota synkistelyä mietin, miten olinkin onnistunut saamaan Kirjastosta käteeni aina kirjan, jossa oli kyse vanhan ihmisen kuoleman selvittelyä tai onnettomia lapsiperheiden kohtaloita,

kaiken kaikkiaan melkein jokainen kirja on ollut synkkä, joskin usein niin sanottu hyvä kirja, mutta sekin on tuonut uniin ei toivottuja painajaisia. Toissa yönä kävin läpi joka ikiset hautajaiset, missä olin ollut, lapsuudesta asti.

Herääminen ei ollut mukavaa. Eilen kävin sitten Kirjastossa ja otin luettavakseni kaksi  tosi kevyttä luettavaa, niissä ei kukaan kuole, puutarhat kukkivat monin värein, järvi siintää sinisenä ja satakieli laulaa iltaruskossa. Terapeuttista , oletan ja toivon, siihen tarkoitukseenhan ne on kirjoitettu, ehkä myös itse kirjoittaja on purkanut koti-ikäväänsä antamalla mielen vaellella koti-Suomen kesäisellä rantaniityllä.

Terapia, siitä nyt puhutaan ja sitä tarjotaan, käyvät sitä vuosien ajan. Sunnuntaina terapoin itseäni, kiittelin YLE- Areenan digipalvelua, sinne tuhannen elokuvan joukkoon oli saatu mahtumaan minun terapiaelokuvani ”Niskavuoren Heta”.

Syystä tai toisesta se on aina toiminut minulle lohtuelokuvana, nyt sen kuvan laatu oli vaan niin riemastuttavan upea, että jo pelkästään sitä katsominen oli suurta iloa, vallitseva tunnelma tällä hetkellä, ensi perjantaihin asti, jolloin tiedot tarkentuvat uuden ihonsiirron yhteydessä. Ehkä sitten katson Hetani taas tai vaihtoehtoisesti jonkin toisen vanhan suomifilmin, upean kuvan vuoksi.

"Jouluksi kotiin"

 

Hesarissa oli jokunen päivä sitten luettelo suosituista vuoden aikana tulleista TV-sarjoista. Sarjat oli nimetty, kerrottu millä kanavalla ne näkyy ja montako tähteä mikäkin sai. Mukavan kuuloisia sarjoja, mutta kanavat olivat niin outoja, etten ollut koskaan edes kuullut nimeä ja minulla nyt pitäisi olla uusi hieno televisio kaikkine herkkuineen, kuten sanonta kuuluu, silti jäin ihmettelemään, kuka kaiken ennättää katsella ja kuka vielä viitsii maksaa erikseen joka ikisestä kanavasta?! Areena on ja olen sen itse telkkariini asentanut, on Ruutu ja olen sen myös maksanut, mutta kannattaako sitä pitää, kun se ainoa seuraamani on nyt tauolla?!  Ja nyt jouluksi tytöt latasivat Netflixin ja kai sekin jotain maksoi?! Tähän asti olen istunut kovalla tuolilla tietokoneen ääressä ja katsonut sieltä areenat sun muut, mutta nyt kun kanavista on oikein maksettu, niin kaiketi on tarkoitus istua telkkarin ääressä nojatuolissa, ikään kuin nautiskelemassa. Tosin tuolini ovat hyvin vanhaa mallia, että rentoutuminen niissä ei taida olla nykysohvan vertainen, mutta ajatus kai on tässäkin asiassa tärkein. On epäkohteliasta olla nauttimatta saadusta lahjasta,
joten etsin Hesarin viiden tähden sarjaa, jonka kerrottiin arvostelussa olevan mitä mainioin ja hauskoin ja hellyttävin sarja aikoihin!

 Kun Kirjaston kirjakasa vähentyi loppuun ja lahjakirjoissa ei tuntunut löytyvän juuri tähän tilanteeseen sopivaa, niin ajattelin vilkaista tätä mielen helpottajaa. Tosin arvostelussa kerrottiin, että pari ensimmäistä avausjaksoa ei suostu antamaan odotettua tunteiden valtaa, mutta jo seuraavat sitten. Kaukosäätimessä on kiva nappi, kun sitä painaa, jakso on nopeasti ohi , seuraavakin vielä,

sitten potkukelkalla viilettävä nuori nainen oli aika metkan näköisessä kaupungissa, kuvitteellinen Norja näytti ihan jouluiselta ja talviselta. Päätin viettää iltani Netflixin parissa.

Minulta on tainnut kadota huumorintaju jonnekin. Kolmekymppisten elämä on yhtä etsimistä, oma suunta on ihan hukassa ja jos jollain sellainen on, niin vanhempi polvi kyseenalaistaa koko suunnan ja arvostelu on valmis.

Kyllä minä katson, mitään ei kuitenkaan jää mieleen kuin se potkukelkka ja ihmettely, voiko noinkin elää ja mitä sitten, joskus myöhemmin? Miksi elämä on niin irrallista ja onko tuo vain karrikoitu kuva suhteista ja toiveista, viihdettä, ei liene tarkoituskaan olla muuta. Silti, jostain ne käsikirjoitukset tulevat, kuten juttelimme  luonteista vieraamme kanssa elokuvista, ”Pohjalaisia” vastaan ”Sata litraa sahtia”. Selväksi tuli pohjalainen ja keski-Suomalainen luonne, sieltähän ne  käsikirjoitusten aiheet olivat nähtävissä.

Tänään oli hyvä päivä. Vierailu HUSsissa tuotti valoa tulevaisuuteen.