Oli pakko

Joku kysyy, että oliko taas pakko, johon minä vastaan , että oli siis ihan pakko! Kirjoittaa nimittäin. Ensin meinasin kerätä päivän kuvasaldon ja lähettää sen Faceen, mutta kun sitä selittävää tekstiäkin olisi tullut turhan paljon, niin ehkä tämä on helpompi vaihtoehto. Voihan moni kyllä todella jo kyllääntyä kirjoitelmiini, mutta niitä sentään ei ole mikään pakko lukea, vaikka kirjoittaa onkin.

Kuvissa meinasin lähteä päivää kulkemaan takaperin, mutta tässä paperilla voin aloittaa ihan aamun alusta, joka mukavasti piristää syysviileällään, sallii seuloa vaatekaappia ja jos eläisimme Islannissa, siellä asuisi piskuinen komerotonttu, se voisi närkästyä häirinnästä, asukas ei ole ovea juurikaan aukaillut, samaa vaatetta on eteisen komerosta laittanut päälle ja pois. On tässäkin eläkeläisen ilo, saa pukeutua syksyyn.

 Lehti on luettu, suunta Kalasatama, siellä korona-piikki. Metrolla ajo kävi niin vikkelään, että jäi aikaa, jonka ajattelin käyttää tutustumiseen Kauppakeskuksen arkkitehtuuriin. En ole siellä ensimmäistä kertaa, en toki viimeistäkään, vaikka taas kerran manasin suunnittelijan lujaa luottamusta kulkijan suuntavaistoihin, niitä ei tuossa rakennuksessa taida olla kenelläkään! Siltä ainakin tuntui, kun Neuvontatiskin luona oli yhtä pitkä jono kuin Terveyskeskuksen odotuksessa!

Aikani siellä pyörin ja tämähdin ”Olohuoneeseen”, kävelin sisään, hämmästyin tilan suuruutta, moninaisuutta sen käytössä ja oletettavasti myös toimivuutta. Rahaahan moinen ei kelleen tuo, mutta mukavahan se on, että keskellä Kauppakeskusta voi harrastaa monipuolisesti,

kuten esimerkiksi pistää pystyyn Taidenäyttelyn. Rottakuvia ja taitavaa kynänkäyttöä, katselin mielelläni.

Löysin lopulta rokotushuoneenkin, sinne johti pienten paperilappujen ohjaama nuoli (jota en huomannut kuvata) , lappuja seinällä oli varmaan yli kymmenen ja käytävää riitti, se kiersi ja kiersi ja kiersi. Minä uskollisesti seurasin lappuja ja sain piikkini, mutta missä on mies?! Kännykkä on verraton, mutta ei sekään pohjalaista lappujen seuraajaksi saa, ei vaikka sitä tämä mummo suureen ääneen ohjasi. Siellä se istui ensimmäisen lapun luona ja odotti. Mummot penkillä seurasivat mielenkiinnolla, kuinka tuossa käy ja taisivat huokaista helpotuksesta, kun punainen takki ilmaantui nurkan takaa ja kohta mieskin sai rokotuksensa. Pohjalainen kun ei neuvoa kysy!

Kun mukana on ihminen, jolla suuntavaisto pelaa, niin ulos siitäkin rakennuksesta päästiin. Ratikka numero kolmetoista oli tulossa, nousimme siihen, teimme taas turistikierroksen Nihtiin ja jatkoimme toiseen suuntaan päätepysäkille asti,

joka on Länsi-Pasilassa, vihreä luonnonläheinen puistomainen alue, josta on helppo suunnata Keskuspuiston hämärään. Kaunista , rehevää, hyvälle tuoksuvaa, toki pyöräliikenne on reipasta, mutta hyvin mahduimme sinne mekin. Puiden siimeksessä mietin, jotta eikö kaupungin kaavoittajat ymmärrä, miten suuri nautinto on tuo metsän ja mullan tuoksu!

Kun on katsellut yhä lisääntyviä tuhotöitä Kruunuvuoren rannassa, muistaa ne upeat metsät ja kalliot, jotka nyt on hakattu kivikasoiksi, itku siinä tulee. Puut voi vielä lapsenlapsi nähdä kasvavan, mutta kallioita ei hänkään saa enää takaisin.

Laakson sairaalassa oli potilaana melkein terve mies, käväisimme kuuntelemassa kommenttia, kuinka elämä petissä on pitkävetistä ja tylsää. Sairaala on kuulemma Museoviraston suojeluksessa ja oli aika jännä onnistua kulkemaan rakennuksen yhteyskäytävän kautta ihan toiseen päähän ja sieltä ulos.

Mitähän tuollekin rakennukselle tehdään, kunto on todella huono. Uusi sairaala nousee viereen, potilaat siirretään sinne, joten tämä vanha jää tyhjilleen. Purkaa ei saa, joten Helsingillä on taas yksi vanha rakennus hoidettavanaan.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Nopean nälän taittaja MC Donalds oli lähettyvillä, sinne .Eipä ole pitkään aikaan kanahampurilainen maistunut niin hyvältä se tuossa uusitussa Mäkkärissä maistui!

Ikkunasta näkyi kolmosen pysäkki, minä hyppäsin siihen, mies lähti vielä kävellen kotia kohti.

Päivän rytmi oli mennyt sekaisin, oli syöty jo, joten iltaa voisin jatkaa muualla kuin lautasen äärellä.

Lehdestä olin bongannut  ”Adele Sauros-kvartetin” levynjulkistamisillan lähitienoolla, kuppilassa nimeltä ”Harju 8”, Adele on sukupiiristä tuttu, soittaa jatsahtavaa musiikkia saksofonilla. Reippaasti lähdin kävellen tuota osoitetta kohti, sehän on pelkkää ylämäkeä koko matka Harjuun asti, puhisin ja mietin, jotta harjoitusta pitää olla, Alma tulee hoitoon ihan just!

Ei ole tämä mummu aiemmin Kallion luolissa vieraillut, nyt vieraili ja oli yhden nuoremman jakkupukutädin kanssa ainut yli kolmekymppinen yleisön joukossa, mutta hyvin otettiin vastaan, vain muutamalla kulman nostolla. Kyllä se Adele osaa sitä foniansa soittaa ja mielelläni sitä musaa kuuntelen, mutta sitä pitää kuunnella, kokea itse ja tuntea musiikki siinä.

Tauon aikana lähdin, kävin nykäisemässä soittajaa, kiittelin ja suuntasin taas ylämäkeen kohti ”Harjun Saunaa”, jonka penkillä saunojat istuivat jonossa Aatamin puvussa, perinne taitaa olla sekin. Siinä ohi mennessäni lohkaisin, jotta olisipa nyt kameralla mukava kuvakulma!

Miehet siihen, että ”se kuule maksaa!”  Oho,  ennen riitti hymy, nyt pitää jo maksaa! Sitä ne vuodet saa aikaan...