Lauantai

 

Lauantai, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, on harvinainen syyskuun helteinen päivä, takaraivossa kolkuttaa vaatimus: mene ulos. Mutta kun ulos lähteminen, siis oikein ovesta ulos ja kadulle ei nyt tunnu houkuttelevalta, mitä silloin sisällä, koneen ääressä istuja tuntee mielessään?! Kärsii huonoa omatuntoa, niinhän meidät on opetettu. Kun olet vielä hyvässä kunnossa, liikkuminen ei tuota vaikeuksia, kännykässä kävelyraportti kertoo, että eilinen kävelysuoritus oli hyvä, mutta tänään samainen raportti lyö luvuksi nolla, sillä kännykkä on lojunut koko päivän kirjahyllyn reunalla liikkumatta minnekään, niin nyt sinun pitäisi lähteä ulos! Lasketaanko ulkona olemiseksi istuminen parvekkeella, sitähän tässä olen harrastanut koko tämän kuuman kesän!

Hesarissa oli juttu suomalaisten mökkipukeutumisesta, otin sen talteen

ajatuksena lähettää tarina kuvineen Rapakon taakse, että näin meillä muutkin, enkä minä vaan! Omakotitalon asukas valitsi aamuisin kaapistaan kauniit ja mukavat arkipäivän vaatteet, ei tullut mieleenkään vetäistä puoliksi hajalle menneitä resuja ylle, ne eivät olisi edes tuntuneet mukavilta päällä. Mutta kun mökki astui kuvioon, astuivat samalla kuvioon Valintatalon hyllystä tempaistu rento puuvilla-asu,

josta sitten kehittyi se ”ikivanha, kulunut ja mukava, siellä ne olivat,  joka kesä ne päälle vedettiin ja kyllä tuntui mukavalta! Hassunhauskasti olivat päätyneet myös ystäväni mökkikaappiin, olimme kuin sisarukset samanlaisissa asuissa.

Muuten mökki ei ollut vanhan kaatopaikka, kaikki oli tarkkaan mietitty, mutta tuo mökkipukeutuminen, se oli, varsinkin näin vuosien jälkeen muistellen, aika ihmeellistä ”vanhan risan ja paikatun” uusiokäyttöä. Se vaan jotenkin kuului asiaan. Ei siis ihme, että Hesarikin oli siihen tarttunut.

Jotain ”mökkielon” piirteitä on tässä kesässä kuitenkin ollut. Sietämätön kuumuus jo kaksi ja puoli kuukautta  ei ole minun juttuni. Istuin siis parvekkeella kerran taas kirjan kanssa ja katselin mekkoani, joka olisi jo pesun tarpeessa. Mutta kun se on kotimekkoni, parvekemekkoni, espanjalainen kansanmekko, jollaista pidin ihan katuasuna muinoin Espanjassa, mukava pitää, ei aiheuta häslinkiä äkkivieraan saapuessa ja on minusta ihan nätin näköinenkin.

Sen käyttö aloitetaan ilmojen lämmetessä ja lopetetaan syksyn tullessa. Ja siis pestään vasta sitten ja laitetaan komeroon odottamaan seuraavaa kesää. Toki sen voisi pestä myös keskellä kesää, mutta eipä ole tullut pestyä, ei niitä mökkikuteitakaan pesty kesken käytön!

Nyt olen kuitenkin ihan pukeissa, voisin lähteä ovesta ulos, ehkä sen vielä teenkin, ilta on vasta tuloillaan. Ensin menen parvekkeelle nauttimaan kahvikupillisen ja kielletyn pullan, nyt on kuitenkin lauantai, joten siitä en suostu tuntemaan tänään huonoa omatuntoa.

Nautin pullani, luin lehteni, Hesarin kuukausiliitteen, siellä oli tarinaa yhdeksänkymmentäyhdeksän täyttävästä  Jutta Zilliacuksesta. Jäin kiinni lukemaani, ulos lähteminen peruuntui ja olinhan tavallaan ulkona, mutta en tietysti juuri sanan siinä merkityksessä, missä se meille on opetettu, eli liikkuen, kävellen. Kerroin omatunnolleni, että nyt kannattaa nauttia tästä syyskuun illan lämmöstä, kohta tulee lunta, sitten ei istuta enää parvekkeella, istunpa sitten nyt.

Kerran taas vertasin elämäntaipaleita Keskisessä Suomessa ja täällä etelässä, miten suunnaton ero niillä Jutan lapsuus-ja nuoruusaikaan oli! Jutan elämän tarina jatkaa tätä ihmeellisten tarinoiden sarjaa, jota olen ihmeissäni lukenut milloin kirjoista milloin artikkeleista kuten nyt. Se aika Helsingissä tuntuu kovin kiehtovalta, ikätoverini otti osaa ” kaikkiin mahdollisiin mielenosoituksiin” johon minä tuumasin, että ei Käpykylässä edes tunnettu sellaista sanaa kuin mielenosoitus!

 Näitä miettiessä vilkaisin kännykkääni, olin saanut suruviestin. Saattohoidossa ollut Br-ystävä oli poistunut keskuudestamme. Hyvää taivasmatkaa, Maija-Liisa, kuten Manke toivotti.