Jotain piti kirjoittaa

 

                                                       

                   

Kävelin Isonmiehen kanssa soittotunnilta, hän oli menossa Saiturinpörssiin ja minä sanoin poikkeavani Kukkakauppaan tilaamaan Isomummin sisarelle hautajaiskukan.”Miten niin hautajaiskukan? –Kun hän kuoli ja nyt kohta on hänen hautajaisensa.- Kuinka vanha hän oli? – Maija-täti, jonka olet myös tavannut, oli 100 ja puoli.- Jaa, Isomummi oli 102 ja puoli.

Kuinka vanha sinä olet nyt? –Seitkytyhdeksän.- Sitten sinun pitää elää vielä kaksikymmentäkaksi vuotta, sillä minä haluan , että sinä näet minut aikuisena!”

Siihenpä ei Mummi muuta voinut kuin todeta, että niin Mummikin toivoo ja  haluaa nähdä , mitä sinusta on tullut.Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, mutta silti ihan liian lyhyt! Juuri nyt ajatellen tuntuu lohduttomalta tietää, että Isomiehen aikuiselämä kulkee omia polkujaan ilman minua, juuri tällä hetkellä voisin helposti siirtyä uskomaan enkelitarinoihin, jotka  lupaavat maanpäällisen elämän seurannan pilven reunalta, juuri nyt en haluasi ajatella tätä ihmisen sataa vuotta,miten se tuntuukin nyt niin lyhyeltä ja kymmenvuotiaan ajatuksissa liki satavuotiselta!

Anopin lahjoittamassa Syntymäpäiväkirjassa on näillä viikoilla päivämääriä, vuorotellen syntymäpäiviä ja kuolinpäiviä. Edelliset olisivat ennen saaneet postin kautta onnittelukortit, enää ei monikaan. En tarvitsisi enää myöskään koko kirjaa, sillä Facebook hoitaa puolestani tuon muistipuolen, poisnukkuneiden kohdalla tarvitsen vielä kirjaa siirtyäkseni hetkeksi muistoihin, usein valokuvien kera, joidenkin kohdalla ei tarvitse kuin nostaa katse seinälle, siellä he elämääni seurailevat.

Haudat ovat oma erikoinen juttunsa.

Tätini tuhkataan ja tuhkat kuopataan Muistolehtoon, kiveen pieni nimilaatta. Minulla on osin kaksi hautaa hoidettavana Keskisessä Suomessa, jossa ei enää tule edes käytyä. Sukua on siellä parillakin Hautausmaalla lisää monen kuollehen verran, joku muu hoitaa ne. Lapsuuteni Mummin ja Vaarin hauta lienee otettu Kirkon hoitoon ikäänkuin kulttuurihautana,

hyvä näin. Haudat pitää hoitaa, siis maksaa kukat, muuten seurakunta ottaa maapalan haltuunsa. Talvihoitoon löytyi ratkaisu paikallisesta kukkakaupasta, onneksi, sillä nykyisen ilmastohankaluuden syystä ei talvi tule ja peitä hautakumpuja , kuten se ennen teki! No, nyt ovat nämä ongelmat ratkaistuina. Mitenkäs sitten, kun n se kaksikymmentäkaksi vuotta mennyt ja haudat odottavat kukittajiaan?! Ei taida tämä polvi enää ymmärtää koko hautausmaan päälle yhtään  mitään! Heille taitaa olla itsestään selvää, että elämä päättyy tuhkaukseen ja tuhka sitten jonnekin, joko Muistolehtoon tai mereen, kuka mitenkin vainajansa haluaa hoitaa! Ehkä nuo maapalat hävitetään ja niissä levänneet kirjataan laatoin samaiseen Muistolehtoon.Siellä voi sitten käydä istuskelemassa, kuuntelemassa lintujen laulua ja muistelemassa heitä, jotka kerran kuuluivat omaan elämään. Ei hassumpi ajatus, sanoisin.

Tapahtumaa on riittänyt, on ollut Jäseniltaa Hesan Naisliitossa, Feministijuttuja ja muuta tapaamista. Siinä välissä on Isomies ja

Alma-koira vallanneet Mummin ajan ja mielen, loput päivät sitten korttipeli, jota niin syntiseksi sanotaan. Ja tuota syntiä pääsee nyt harrastamaan enemmänkin, sillä rajoitukset ovat poistuneet, vaikkakaan korona ei. Vapautuminen koskee myös Isoamiestä, sillä  Musaopettaja vie pari pianistia soittamaan kotihoidon piirissä oleville mummoille. Evästin Isoamiestä,

jotta soita hyvin ja ole sitten hymyilevä ja iloinen siellä, niin hän tuumasi ”ettei se näe, kun se on sokea!” Olen niin  iloinen sekä pianistien että kuuntelijoiden puolesta, hyvää mieltä ei saa koskaan liikaa.