Maailman
ilmatieteen (WMO) pääsihteeri Petteri Taalasmaa on kirjoittanut kirjan
Ilmastonmuutoksesta.Tilastot, lukemat ja erilaiset laskelmat ovat
hämmästyttävää ja samalla järkyttävää luettavaa, suuruusluokat ovat sellaisia,
ettei niitä tule koskaan oikein tajunneeksi, vaikka kuinka seuraa uutisia ja
lukee lehtiä .Luonnonkatastroffit tulvineen, jäätiköiden sulamisineen,
myrskyineen, sateineen ja kuivuvine aavikoineen, ne on asioita , joista luemme
melkein päivittäin, olemme niihin tottuneet ja siksi ne eivät suuremmin meitä
kansalaisina heilauta.Teemme sen minkä pieneltä osin voimme, lajittelemme
roskamme. Puhutaan maahanmuutosta, suurista määristä muukalaisia, jotka tulevat
ja vievät suomalaisilta tulevaisuuden jo pelkällä lapsiluvullaan! Minäkin olen
sortunut tuohon samaan murinaan, sivistäkää naiset ja kastroikaa etelän miehet!
Tuo lause kyllä kyllä Taalasmaankin mielestä pitäisi toteuttaa, sillä väestön
kasvun määrä oli moninkertainen, mikähänse vuosi nyt olikaan?! Siitä
huolimatta, minua hirvitti tuon kirjan todella suuret kuolleisuusluvut ,jotka
johtuivat erilaisista
luonnonkatasrtofeista, äkkiseltään olisin sanonut kysyttäessä, että
tuolla menolla maailman väkiluku pienenee siihen ja siihen vuoteen mennessä!
Mutta eipä mitä, me vaan lisäännymme.
Tätä ilmaston tuhoa ja maailman tuskaa näemme ihan tässä rakkaassa kotikaupungissamme, missä rakennuyhtiöt murskaavat kalliot,
vierittävät kivenlohkareet meren täytteeksi ja nostavat kymmenkerroksisia kivitaloja joka niemen notkoon ja rannikkoon.
Tulevat sukupolvet eivät pääse nauttimaan kasteisesta Juhannuyöstä heinikossa järven rannalla metsän reunassa, sellaiset maisemat ovat heille historian kirjoista luettavissa ja mummojensa kuva-albumeista ihailtavissa.
He kantavat pyöränsä korissa retkiviltin, levittävät eväät ja kuohuviinin kivilaatoin päällystetyille arkkitehdin suunnittelemien oleskelualueiden päälle, puhaltavat pois sattumalta siihen pölähtäneen hiekanjyvän, siistiä pitää olla!
Kruunuvuorenrannassa on vielä jäljellä kallioita, joita tuskin kuitenkaan kokonaan hävitetään, vaikka seutua katsellessa sellaisen mielikuvan alueesta helposti saa.
Alueen reunaan on kuin varkain unohtunut metsäinen ja kallioinen merellinen luontoihme, Stansvik, jonka on nyt joutunut kaupunkisuunnittelijoiden silmätikuksi! Pois vaan, miksi jättää noin upea paratiisi muiden nautittavaksi,
kun ”minä kaupunkilainen” pääsen sellaisesta nauttimaan vain haravakseltaan?! Rakennetaan sinne kerrostaloja ja pyöräteitä, sitten se upeus on kaikkien ulottuvilla! En voi mitään, mutta minusta tässä kuuluu ”vihreiden ääni”, kaikille tai ei kelleen! Kuka puolustaisi pientä aluetta, joka olisi vain harvojen ilo ja onni? Sen kauneus hämmästytti taas kerran ja kaupungin kyltti suunnitelmineen järkytti.
Nimiä kerätään alueen säilyttämiseksi, toivon, mutta pelkään.
Moninaista
surua, menetyksiä. Suku pienenee, vanhus vaikka kuolemastaan uneksiikin, se on
kuitenkin aina niin lopullinen meille muille. Enää ei oteta puhelua, kirjoiteta
korttia, mutta muistelemasta ei mikään estä. Että sata vuotias lähtee tästä
maailmasta, tuntuu kuitenkin luontevalta, mutta kun tulee soitto kummitytöltä
äitinsä siirtymisestä tuon puoleiseen, se koskettaa, muistuttaa, että ei ole
varmaa tämä oma elokaan täällä maan päällä. Taikauskoinen ystäväni sanoisi,
että ei kahta kolmatta...
Iloisiakin asioita onneksi tapahtuu! Meillä kävi kylässä ”vauva”!
Vaikka eihän tuo suvun uusin tulokas enää mikään vauva ole, kun kuulemma kohta jo käveleekin! Mutta pieni hän on, korona eristi tyystin kohtaamisen aiemmin , joten minulle pieni Hugo on vielä kovin vauva! Iloinen, hymyilevä pieni mies tuntuu täystyöllistävän äitinsä kokopäiväisesti. Päiväunien ajaksi lapsi pääsi parvekkeelle uinumaan omiin upeisiin vaunuihinsa ja äiti sai kahvitella hetken rauhassa kertoillen kuulumisia. Oli mukava visiitti, vaikka tämä emäntä oli niin vauvan lumoissa, ettei muistanut kysellä, olisiko äiti halunnut oikein syödäkin jotain, kun sai istua rauhassa pöydän ääressä! Korona on tehnyt tästä mummosta honaamattoman!
Kallion Musiikkikoulu vei oppilaitaan vanhusten luo soittamaan. Kotipalvelu toimi opastajana, vastaanotto oli kuulemma riemullinen!
Palvelukeskukset ovat avanneet ovensa ja bridgeporukka kokoontuu taas, kukaan ei ole poistunut riveistä. Aurorankadun pelaajat ovat harventuneet, mutta ehkä mökki ja sienet vielä houkuttavat, odotellaan.
Kalenteri alkaa näyttää täydeltä, nyt ei enää muuta kuin että pitää jaksaa samaa vauhtia kuin ennen koronaa! Onnistuukohan se ?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti