Harmaa päivä

 

                                                          12.9.2021 22.38

Koko päivän on ollut pimeää, satanut ja sumu himmentänyt maiseman. Kaunistakin. Elämän kello on kiepsahtanut nurin.

 Heräsin aamulla kahdeksalta, kun mies nousi katsomaan Kreikassa ajettavia ralleja. Tiukasti yritin laittaa päätä tyynyyn ja silmää kinni, mutta eihän se enää onnistunut. Avonaista parvekkeen ovesta syysilma levitti raikasta tuulahdustaan, päätin nautiskella eläkeläisen oikeudesta laiskuuteen ja otin yöllä kesken jääneen kirjan käteeni. Tulevassa Kirjalauantaissa on aiheena romanttinen kirjallisuus, se antaa sopivasti luvan lukaista uudelleen

Kirsi Pehkosen neljän kirjan verran Jylhäsalmen tarinaa. Kaiken monella tavalla likaisen ja vihamielisen lukemisen välissä on voimaannuttavaa päästä sisään ihan oikeaan maalaismaisemaan, missä kaikki on kohdallaan, murheetkin ratkeavat kauniilla tavalla. Minä uppoudun näihin maisemiin, elän virran rannalla pienessä punaisessa mökissä tai pellon nurkalla vanhassa harmaantuvassa hirsitalossa, jossa piha on villiintynyt kätkien sisäänsä marjapensaat, omenapuut ja porkkanapenkit. Vanha hirsinen sauna lämpiää puhdasvetisen järven rannalla, on autiota, kuikka huutaa ja pääskyt suhailevat. Tietysti jossain on se tuleva ylkäkin, mutta se ei nyt suurta roolia muodosta, pääasia on se levollinen maalaiselon tunnelma.

Tämä kaikki on luvussa ”olipa kerran”.Ikä ja korona on saanut aikaan elämän, jossa ei enää matkustella edes kotimaassa , saatikka ulkomailla!  Oma sänky houkuttaa enemmän kuin hotellin luksusvuode, parin sortin aamiaistee täyttää paremmin eläkeläisen vatsan kuin hotellin tuhti aamiainen. Meistä on tullut tylsiä. Mutta onneksi Face on tulvillaan nuoremman väen vierailuja milloin missäkin luonnonhelmassa, niitä katselen mielelläni.

Joskus aikoinani heittelin  kysymykseen, jotta mitä minä kaikilla noilla valokuva-albumeillani teen, että kun me olemme oikein vanhoja, me matkustamme uudestaan kaikki nuo paikat, missä kerran käytiin! Se aika taitaa olla nyt.

Olen hiukan allapäin, ehkä siksikin nyt haahuilen noissa vanhoissa maalaismaisemissa, muistellen kohtaamisia silloin. Niin moni on siltä ajalta jo siirtynyt pilven reunalle, niin moni on sinne lähdössä, eikä mene kauaakaan, kun olen seuraavana jonossa. Muistelen ystävääni, joka sanoi minulle, että ”naisihmisellä pitää olla musta mekko aina kaapissa roikkumassa, sen tarve tulee aina yllättäen”.

Sade rummutti avonaisen parvekkeen ulkopuolella,

lintu lensi sisään, taikauskoinen sanoisi sen tietävän kuolemaan. Onneksi olen vain luonnonystävä ja hoidin talitintin kauniisti takaisin ulos, laitoin kirjan yöpöydälle, panin silmät kiinni ja nukahdin katselemaan unia kesästä ja pellonpientareesta. Eläkeläinen nousi aamuteelle kello kaksitoista.