Huomenna helmikuu

 

Joululahjaksi saatu Netflix on nyt sitten istuttanut minut television ääreen moneksi tunniksi yhtäjaksoisesti.  Huonoa omatuntoa aiheuttava tapa on tullut pyyhkäistyä pois syyllä, että juuri tällä hetkellä ei hyllyssäni ole kiinnostavaa uutta luettavaa ja olen juuri saanut loppuun lukemani kirjan. Siispä istuin brittikuninkaallisten seurassa koko eilisen illan, sarja Crownhan jäi kesken aikoinaan jonkin puuttuvan kanavan vuoksi. Nyt siis pääsin mukaan Dianan ja Dodin seurustelun alkuun ja loppuun, siitä seuranneeseen ongelmaan Englannin hovissa. Päästäkseni pois surullisesta tunnelmasta jatkoin sängyssä iltalukemista MC Fadden jännärillä ”Sarjamurhaajan tytär”, joka koukutti tietysti sen verran , että uneen oli vaikea päästä.

Aamukin tuli, myöhäinen tietenkin, eihän näin eläkeläisenä ole mitään järkeä nousta ylös kukonlaulun aikaan ellei ole pakko ja nytkään ei ollut pakko, joten parvekkeen ovi auki ja hengittelemään laiskasti peiton alla, pyörittämään unimaailmasta tulleita ajatuksia. Mietin pelikaverini sanoja eilen pelikahvilla

, että hän ei koskaan näe unia! Miten sellainen on yleensäkään mahdollista, eikös kaikki näe, joku vaan ei niitä muista?! Vai miten tämäkin asia menee, sitä pohdiskelin, samalla kun yritin päästä irti öisestä elämästäni brittihovissa. Dianan poikia tuli sääli, kuinka he kestivät kaikki säännöt joihin kuninkaalisten oli sovelluttava ja mistä tämä sääntöjen runsaus oikein kumpuaa ja miksi sitä ei ole modernisoitu?! Pojatkin elivät kuitenkin nuoruuttaan tässä ajassa, heidän olisi pitänyt saada olla ja elää kuten kaverinsa, voi että minä melkein kyynelehdin – sekä television ääressä että varmaan yöllä unessani. Siinä happea hengitellessäni mietin, jotta olenpa iloinen, etten ole syntynyt kuninkaalliseksi.  Ja heti perään olin myös iloinen, etten ole syntynyt japanilaiseksi!

Olin juuri saanut luetuksi loppuun Minna Eväsojan kirjan ”Melkein Geisha” ja sen vaikutus minuun jämähti kuin kivi! Kirjoittaja on viettänyt aikaa Kiotossa kolme vuotta ja nämä kirjan kokemukset ovat käsittääkseni kerätty hänen siellä kokoamaansa väitöskirjaan, eli  kirjan totuus on tekijän itsensä kokemaa. Kirsikankukkien maa on niin täynnä sääntöjä, perinteisiä tapoja, joista ei voi poiketa olematta epäkohtelias ja huonokäytöksinen, suorastaan sivistymätön. Toisaalta moni asia ohjaa japanilaisen julman luonteen toteamiseen, kuten kirjailijan sairaalakokemuskin osoittaa. Se oli niin rumaa ja julmaa, että liekö sille vertaa muualla maailmassa, kertajuttuina kyllä, mutta systemaattisena toimintana ei.

Ne kokemukset luettuani, voin hyvällä omatunnolla sanoa, että vaikka et pääsisi meillä vuoteen Terveyskeskukseen, silti meillä on kaikki hyvin. Kun sinne sitten joskus pääset, et sentään tarvitse mukaasi omia lakanoita, ruokakassia ja pyykkipulveria. Lääkehoito on hyvää silti, kuulemma. Olen siis iloinen, että saan olla Hesan Terkkarin asiakas. Kuvia selaillessa tulvahti mieleen, jotta eihän japanilainen muusikko voi tulla meidän Konserttitaloon konsertoimaan, kuinkas hän sitten kiittelee ja kumartelee pyöreässä salissa? Kun kohteliaasti kumartaa toiseen suuntaan, tulee pyllistäneeksi toiseen suuntaan ja pyllistäminen on todella epäkohtelias ele tässä kulttuurissa Eväsojan tutkimuksen mukaan! Että ollaanpa iloisia suomalaisesta kulttuurista, jossa pyllistämisellekin on luotu oma areena!

Tämä ilojen etsiminen alkoi jo lapsuudessani. Koulussa järjestettiin koulujen välinen kirjoituskilpailu, johon minäkin osallistuin seurauksella, että voitin kirjan, siihen aikaan se oli hyvinkin arvostettu palkinto ainakin minulle.

Kirja oli Eleanor Porterin ” Pollyanna, iloinen tyttö”. Kirja kertoi köyhästä, muistaakseni papin tyttärestä, jonka äiti oli kuollut. Seurakunnassa oli Joulujuhla, tytölle kerättiin lahjaa. Pollyannan toive oli silmät sulkeva nukke ja hän odotti innoissaan jouluaattoa. Nukkea ei tullut, tuli kainalosauvat. Isä ohjeisti tyttöä olemaan iloinen, kun hän ei tarvinnut kainalosauvoja ja siitä se ilojen etsintä lähti, joka päivä ensin yksi ilo, sitten toinen ja pian siitä tuli päivittäinen tapa. Kirja oli minulle ilojen ovia avaava lukukokemus keskellä viinanhuuruisen vaikean elämän. Iloja löytyi kun niitä osasi etsiä, tapa on jäänyt käyttöön.

Kotona elämä on odotusta, kuinka pitkälle se kantaa, nyt se on ollut hyvää. Outoa on kuitenkin todeta, että nyt katoaa pilven reunalle lasteni kavereiden isiä, kolme on suuri luku näin muutaman kuukauden aikana. Aurorankadulla bridgenpelit jatkuvat meidän mummoikäisten mukana, muutama nuorempi on joukkoon ilmaantunut, mikä ilahduttaa ja antaa uskoa kerhon pysyvyyteen. Joskus on mukana enemmän, joskus vähemmän, mutta aina on pelaamaan päästy.

Ja tänään oli samaisessa huoneistossa tapahtuma nimeltään ”Olohuone”, siellä tuli ruokatietoa toisillekin jakaa ja jaettavaksihan se meillä menee, sen verran huonoja monimuotoisen ruuan valmistajia olemme. Salaatit sentään revin itse, mutta muu ruoka tahtoo jäädä K-kauppiaan varaan. Tosin hyllystä löytyi tänään siskoonmakkarat-prosessoituja kaiketi nekin- joten odotettavissa on takuuvarma soppa pakastevihanneksineen. Kuulemma ihan terveellisiä nekin.

Tässä vielä japanilaista sairaalakokemusta...

Muistot ja unet

 

Lindan hautajaiset oli eilen. Yksi elämänvaihe on mennyttä, eikä tule takaisin. Kuin unissa. Unet ovat kummallisia, ne tuovat jo pois menneet ihmiset lähellesi, elät ja toimit heidän kanssaan kuin ennenkin. Muutaman yön olen viettänyt vanhaa elämää, lapset olivat pieniä, vielä kotona,

nöffe-Pantte laittamassa puutarhaa uuteen uskoon ja ystäväni Riksu heittämässä brassulapsensa hoitooni.

Linda oli leiponut korvapuusteja, niiden tuoksu toi veden kielelle, siinä me kaikki nautiskelimme kahvista, pullista ja kesästä. Elämä oli kaikin tavoin auvoista, herätessä oli hyvä olo, ja niin kova ikävä.

Hautajaisten kaunis seremonia musiikkiesityksineen jätti kiitollisen tunteen yhdestä hyvin eletystä elämästä, jossa me saimme elää mukana yli viisikymmentä vuotta.

HUS on päättänyt opettaa miehen uusille tavoille, se aikatauluttaa haavahoidot perinteisen eläkeläisen tapaan aamuaikaseen. Kello soi jo ennen kuutta ja mies on matkalla seitsemän maissa, nykyisin oppinut ratikankäyttäjä, mutta annas kun sohjoinen lumi katoaa, taitaa kenkien kuluttaja taas löytää taipaleensa. Talon toinen asukas osaa napsauttaa tarkistusherätyksen pois ja jatkaa unien katselua, kuten tänäänkin. Edelleen ihmettelen, mitä ihmiset voivat tehdä kerrostalossa aamulla muuta kuin nukkua?! Joskus olen kyllä käyttänyt parisen aamutuntia kirjan parissa,

jos en millään malta jättää kesken, mutta takaisin unten maille päätös heräämisestä kaatuu. Tänään oli noustava aamuteelle, bridge odotti ja siinä touhussa on paras olla heti virkeä. Ja olinhan minä, ihan mukavasti peli kulki.

Illalla oli konsertti, jäin Kamppiin nauttimaan kahvin ja ison patongin. Yksin siellä istuskelin, luin pari lehteä ja sitten kävelin Musiikkitalolle kylmässä Hesan viimassa. Ohjelmassa oli odotettavissa viulun soittoa, Edward Elgar, viulukonsertto h-molli. Toisella puolella Beethovenia, sinfonia 5 c-molli.  Jotain tuttua oli tiedossa ja viulua odotin kovasti. Soittajana oli Christian Tetzlaff,

saksalainen  66 vuotias oman tiensä kulkijaksi nimetty kaveri. Nimen maine oli varmaan kulkenut edellä, sillä sali oli melkein täysi piippuhyllyjä myöten. Ja olihan hän taitava, esitys kesti viiskyt minuuttia ja koko aika oli huimaa tykitystä, jos nyt viulusta noin voi sanoa. Enemmän taitavaa kuin kaunista, mielestäni, mutta kansa hakkasi kätensä verille, viisi kertaa tuli kiittelemään ja soittipa pienen kiitosesityksenkin.  Väliajan jälkeen oli perinteinen ja tuttu. Vaipumisen sävelin unien hiljaiseen maailmaan Beethoven herätti täräyttäen reippaasti koko orkesterin yhteen ääneen ja vaivutti kuulijat taas. Vuorotellen, tunnelmasta toiseen. Tuttua on vaihteeksi mukava kuunnella.

Valinta

 

Katselin televisiosta juuri Keson ohjelmaa ”Tämä on Amerikka”, siitä nyt toisen osan leveästä ja laajasta Clevelandista, paikasta , jossa en ole koskaan ollut. Katunäkymä omakotialueelta oli kuin esimerkiksi Salosta, leveät kadut ja puiset omakotitalot molemmin puolin katua. Tasaista, mikään ei nouse toisen yli, suurta laajaa ja leveää. Sellainen oli myös minun Los Angeleseni, se oli vain vihreämpi runsaine puulatvuksineen, jotka peittivät usein kadut kuin vihreät katot. Toisenlainen kuin lapsuuden maisemat, joista muistuu mieleeni yksi vaihto-oppilas Amerikan pohjoisesta, hän tuumasi, että on vaikea mennä ulos, kun siellä ei katse näe eteenpäin, aina on jotakin tiellä! Sitä silloin ihmettelin, mutta sitten maailmaa kolunneena en enää ihmettele, sillä näinhän se on, Suomessa kaikki on ikään
kuin kutistettu yhteen, siksi kai Gallen-Kallelakin ihastui Kolin mahtaviin maisemiin, sieltä Ukko-Koliltahan näkee kauas, ilman esteitä. Kauas näkee myös vanhimmaiseni terassiltaan,

etäällä oleva taivaanranta on kuvattu kertaan jos toisenkin. Vapaus, se on sana jonka kuulet amerikkalaisen suusta, kun kysytään oman maan onnellisuutta ja ehkä se kaikesta trumppilaisuudesta huolimatta pätee laajan maan moninaisissa kolkissa, tunnehan on se tärkein ja painavin.

Näitä tulee nyt mietittyä, kun uutisvirtaa kuuntelet ja siellä ei ole muuta kuin huonoa tarjolla. Pienenä välipalana joskus Suomen työttömyystilanteesta ja nuorison huumeongelmista, ovathan sentään kotimaan ongelmia. Oikein tuota synkistelyä mietin, miten olinkin onnistunut saamaan Kirjastosta käteeni aina kirjan, jossa oli kyse vanhan ihmisen kuoleman selvittelyä tai onnettomia lapsiperheiden kohtaloita,

kaiken kaikkiaan melkein jokainen kirja on ollut synkkä, joskin usein niin sanottu hyvä kirja, mutta sekin on tuonut uniin ei toivottuja painajaisia. Toissa yönä kävin läpi joka ikiset hautajaiset, missä olin ollut, lapsuudesta asti.

Herääminen ei ollut mukavaa. Eilen kävin sitten Kirjastossa ja otin luettavakseni kaksi  tosi kevyttä luettavaa, niissä ei kukaan kuole, puutarhat kukkivat monin värein, järvi siintää sinisenä ja satakieli laulaa iltaruskossa. Terapeuttista , oletan ja toivon, siihen tarkoitukseenhan ne on kirjoitettu, ehkä myös itse kirjoittaja on purkanut koti-ikäväänsä antamalla mielen vaellella koti-Suomen kesäisellä rantaniityllä.

Terapia, siitä nyt puhutaan ja sitä tarjotaan, käyvät sitä vuosien ajan. Sunnuntaina terapoin itseäni, kiittelin YLE- Areenan digipalvelua, sinne tuhannen elokuvan joukkoon oli saatu mahtumaan minun terapiaelokuvani ”Niskavuoren Heta”.

Syystä tai toisesta se on aina toiminut minulle lohtuelokuvana, nyt sen kuvan laatu oli vaan niin riemastuttavan upea, että jo pelkästään sitä katsominen oli suurta iloa, vallitseva tunnelma tällä hetkellä, ensi perjantaihin asti, jolloin tiedot tarkentuvat uuden ihonsiirron yhteydessä. Ehkä sitten katson Hetani taas tai vaihtoehtoisesti jonkin toisen vanhan suomifilmin, upean kuvan vuoksi.

"Jouluksi kotiin"

 

Hesarissa oli jokunen päivä sitten luettelo suosituista vuoden aikana tulleista TV-sarjoista. Sarjat oli nimetty, kerrottu millä kanavalla ne näkyy ja montako tähteä mikäkin sai. Mukavan kuuloisia sarjoja, mutta kanavat olivat niin outoja, etten ollut koskaan edes kuullut nimeä ja minulla nyt pitäisi olla uusi hieno televisio kaikkine herkkuineen, kuten sanonta kuuluu, silti jäin ihmettelemään, kuka kaiken ennättää katsella ja kuka vielä viitsii maksaa erikseen joka ikisestä kanavasta?! Areena on ja olen sen itse telkkariini asentanut, on Ruutu ja olen sen myös maksanut, mutta kannattaako sitä pitää, kun se ainoa seuraamani on nyt tauolla?!  Ja nyt jouluksi tytöt latasivat Netflixin ja kai sekin jotain maksoi?! Tähän asti olen istunut kovalla tuolilla tietokoneen ääressä ja katsonut sieltä areenat sun muut, mutta nyt kun kanavista on oikein maksettu, niin kaiketi on tarkoitus istua telkkarin ääressä nojatuolissa, ikään kuin nautiskelemassa. Tosin tuolini ovat hyvin vanhaa mallia, että rentoutuminen niissä ei taida olla nykysohvan vertainen, mutta ajatus kai on tässäkin asiassa tärkein. On epäkohteliasta olla nauttimatta saadusta lahjasta,
joten etsin Hesarin viiden tähden sarjaa, jonka kerrottiin arvostelussa olevan mitä mainioin ja hauskoin ja hellyttävin sarja aikoihin!

 Kun Kirjaston kirjakasa vähentyi loppuun ja lahjakirjoissa ei tuntunut löytyvän juuri tähän tilanteeseen sopivaa, niin ajattelin vilkaista tätä mielen helpottajaa. Tosin arvostelussa kerrottiin, että pari ensimmäistä avausjaksoa ei suostu antamaan odotettua tunteiden valtaa, mutta jo seuraavat sitten. Kaukosäätimessä on kiva nappi, kun sitä painaa, jakso on nopeasti ohi , seuraavakin vielä,

sitten potkukelkalla viilettävä nuori nainen oli aika metkan näköisessä kaupungissa, kuvitteellinen Norja näytti ihan jouluiselta ja talviselta. Päätin viettää iltani Netflixin parissa.

Minulta on tainnut kadota huumorintaju jonnekin. Kolmekymppisten elämä on yhtä etsimistä, oma suunta on ihan hukassa ja jos jollain sellainen on, niin vanhempi polvi kyseenalaistaa koko suunnan ja arvostelu on valmis.

Kyllä minä katson, mitään ei kuitenkaan jää mieleen kuin se potkukelkka ja ihmettely, voiko noinkin elää ja mitä sitten, joskus myöhemmin? Miksi elämä on niin irrallista ja onko tuo vain karrikoitu kuva suhteista ja toiveista, viihdettä, ei liene tarkoituskaan olla muuta. Silti, jostain ne käsikirjoitukset tulevat, kuten juttelimme  luonteista vieraamme kanssa elokuvista, ”Pohjalaisia” vastaan ”Sata litraa sahtia”. Selväksi tuli pohjalainen ja keski-Suomalainen luonne, sieltähän ne  käsikirjoitusten aiheet olivat nähtävissä.

Tänään oli hyvä päivä. Vierailu HUSsissa tuotti valoa tulevaisuuteen.

Tuli seuraava vuosi

Lisää kehuja asua keskellä kaupunkia kaikkien palvelujen keskellä. Taisin lausua moisen kyseenalaisen edun eli ”onpa hyvä, että viereisen talon katutasossa on paperikauppa, olen sieltä nyt hakenut ristillä varustettuja kortteja puolenkymmentä, ainakin. Kuviot alkaa loppua, vaikka eipä tuolla väliä, vainajat sentään ovat onnellisia oli kuva sitten sama tai eri.” Olisi adressejakin, mutta kun niistä minä itse en pidä, voin roposeni lahjoittaa ihan muuta kautta ja varmaan se tekee yhtä hyvää niinkin. Yritän olla sarkastinen, huolimatta surusta, joka kiertyy väkisinkin kaiken sen hyvän keskelle, jota kuitenkin elämässäni tälläkin hetkellä on. Musta huumori on sitä omintani, jolla olen elämäni outoudet päihittänyt ja näin läheisieni ja ystävieni  kadotessa jonnekin avaruussumuun, muistot ovat nostaneet päätään ennen arvaamattomalla tavalla, aina en niistä pidä. On kuvia, joita en edes mustan huumorin viljelijänä ole albumeihini tallentanut, mutta muistoista niitä en ole onnistunut pois pyyhkimään.

 Kirjallisuus vie hetkeksi uusiin maailmoihin,

dekkarit pitävät pinteissään hetken, niistä ei juuri jää muuta mieleen vietävää kuin upeat vanhat Englannin maaseutukuvat, linnat, elämä siellä. Sitten on kirjoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa, kauniin kielen, tarinan tai ihmisten. Kuten juuri on käynyt

Paula Nivukosken ”Valkeat päivät, pimeät yöt” kirjan kanssa. Tällä kertaa se kosketti jotain, mitä en ollut kokenut, mutta jos olisin kokenut, olisinko tuntenut samoin? Jo pelkkä kaunis kieli kuljetti omiin maailmoihinsa. Lukiessa mietin, millaista on elää, kun hallitsee omaa kieltään noin kauniisti, osaako sitä elää ollenkaan tavallisesti kuin me muut? Vai löytyykö Paulan elämästä asioita vain kauniisti ajateltuina, miten arki sujuu, osaammeko me muut vastata? Minä en ainakaan, nytkään, vaikka olisi halu osata tai edes yrittää.

Päivyri on täyttynyt merkeistä ja kellonajoista,

muutama viikko olisi ollut kakkujen leipojalle mieluisa, mutta hyvin on kahvipöytä kelvannut sveitsiläisistä juustoista tykotarpeineen. Lahjana saatu television kanavapaketti Netflix on ennättänyt käyttöön vasta kerran pari, mutta kevään inhoauringon paljastaessa kaupungin moskat ja roskat se päässee osoittamaan vahvuutensa vanhoissa sarjoissa, miksei uusissakin, vaikka näin eläkeläisenä mieli kyllä lepää hitaasti etenevässä ja kauniissa kuvassa, joita sieltä oletettavasti löytyy. Naapurihuone äänistä päätellen keskittyy jalkapalloon ja siitäkin minun on nykyisin sanottava, että hyvä, onhan se myös se tärkein asia myös koululaiselleni. Minun kevät jatkuu samoilla merkeillä kuin syksykausikin,

olen kiitollinen Aurorankadun Bridgeporukasta, ei ole tällä iällä itsestään selvää, että ikäisiäsi seuraasi löytyy!

Syöpäpeikko uhkailee kumppaniani, toistaiseksi suuremmin saamatta valtaa ja sitähän me tietysti toivomme edelleen. Jotenkin tämä hetki on mennyt kuin viimeistelyä vailla oleva tarina, edennyt kaikkien kohdalla pistettä vaille, odotus juuri nyt on hassusti helpotus, muuta sanaa tähän tunteeseen en tästä hetkestä löydä.

Ajattelin jättää hautumaan ja kirjoittaa lisää joskus, taidanpa silti lähettää tämän teille ja toivottaa onnekasta, niin, vuosi on 2026!