Nyt se sitten taas

Nyt se sitten tapahtui, taas.

 Meillä on ollut kausiliput Helsingin kaupungin konserttiin jo ikuisuuden, tiukasti on pidetty huolta ettei lippujen lunastus pääse ohi ja yllättämään, sillä joka vuosihan niiden lunastaminen loppuu aina vaan aikaisemmin. Rahantarve on ilmeinen ja meitä eläkeläisiä kun yleisössä varmaan suurin osa on, niin helpostipa moinen pääsee unohtumaan, kun keväänkin lippujen lunastus on marraskuussa. Minä ainakin saan laittaa oikein isolla kalenteriin, viikkokin etukäteen tuntuu aikataulutettuna huonolta, peruja migreenistä, silloin jos jotain sopi etukäteen , ihan varmasti makasin sängyn pohjalla jääpussin seuralaisena. Ne ajat on nyt onnellisesti ohi, että lääkärin lausumat ” sitten kun olet jne ” toteutuivat vihdoinkin, mutta tapa on jäänyt, sitä onnistun huonosti muuttamaan. Eikä ole väliäkään, sillä päivyreitä on joka paikassa missä istun nenä pöytään päin osoittaen, aika hyvin olen pärjännyt.

Niin että tuosta konsertista. Helsingin Sanomat kirjoitti arvostelussaan viime viikon konsertista otsikolla näin: ” HKO:n konsertti paljasti kapellimestarin merkityksen”. Hyvä näin, sillä koko ohjelmisto soitettiin ilman kapellimestaria, miksi, ei kerrottu. Katsomossa tuntui vähän vajaalta, minäkin seurasin soittajia jännittyneenä, jotta jospa joku nyt töppää, jospa joku nyt soittaa vähän ohi . Tällaista tuli seurattua yhtä paljon kuin orkesterin musisointia, vaikka tottahan he musiikkinsa hallitsevat, silti. Kauniin Romanialaisen konserton jälkeen soittajat poistuivat ja jäljelle jäi vain muutama, mukanaan outoja kapistuksia soittopeleiksi. Oli tulossa Lotta Wennäkosken teos. Ripoteltu äänimaailma vaati kuulijoilta erityistä herkkyyttä, kirjoitti Hesari. Istuttiin konsertti loppuun asti ja kotiin tultaessa mies loihe lausumaan nuo jo kerran ennenkin oopperan Patarouvan modernista versiosta lausutut: ” Minä en sitten enää halua tulla konserttiin. Ostan sinulle lipun, mutta omaani en enää lunasta.” Syytä ei edes tarvinnut kysellä, vaan arvasin ja oikeinpa arvasin, se kuului näin: ” Kun säästetään, soitetaan  rytmikkäitä kappaleita, jotka orkesterin on helppo soittaa ilman kapellimestaria, se on kuulijan aliarvioimista. Ja väliin pakkosyötetään sellaista soitantoa, jota ei voi musiikiksi sanoa ja jos sellainen soitanto olisi yksinään maksullinen, moniko tulisi ja maksaisi ?! ” Tässä nyt kokeilu sai tällaisen lopun, siunaukseni myöskin, siirrymme teatterin pariin, sanon ehkä, sillä Hakaniemestä on tulossa varsinainen teatterikeskittymä, että ainakin ehkä olisi hyvä muuttaa sanaksi pitäisi.

Isänpäivä oli ja meni. Rapakon takaa tuli lähetys korvapuusteineen ja croisantteineen,

ne tuli otettua mukaan nuorimman luo, jossa oli juustokakkukahvit tarjolla muuton keskellä. Isän päivän kunniaksi tämä vaari-isä ihan ääneen lausui kommentin katsellessaan huushollin sekavuutta, että ihan häntä hirvittää koko muutto!

Johon Rapakon takainen tokaisi, jotta ”ethän sinä ole koskaan muuttanut! Äiti muutti, sinä menit töihin ja tulit illalla uuteen kotiin!” Että tällaiset muistot, tottakin vielä. Ajat ovat kovin muuttuneet monella tapaa ja hyvä niin. Keskimmäinen ei ole kipeä eikä rahaton, kukkapuska on suuri,

onneksi äidillä on sentään maljakko siihen, perukirjaan se kannattaisi kirjata keskimmäisen omaksi, tosin koko kuolinsiivousta en ole vielä tehnyt.

Pimeää on, päivä jää lyhyeksi kun valvoo yömyöhään, herää kun mies lähtee säteilemään, uni katoaa, kirja on hyvä seuralainen kunnes nukkumatti ottaa haltuunsa, pitää otteessaan puoleen päivään, jolloin pihan lehtipuhallin herättää aamuteelle. Ihan hyvä päivä näinkin.