Rokotettukin.

 

Joku otsikko piti laittaa, niin käyhän se tämäkin. Kun tätä Suomen hienoa terveydenhoitoa hehkuttelen, niin ilmainen  rokotuskattavuus on yksi sen loistavista oikeuksista. Nyt on sitten flunssa ja korona taas kerran saaneet häädön, jäykkäkouristus sai saman kuukausi sitten. Siinä on muuten sellainen rokotus, joka ei saisi päästä vanhenemaan, mutta hyvin yleisesti se kuulemma päätyy vanhaksi ja nirhaisepa sitten veitsellä haava jonnekin, niin hyvällä tai oikeammin huonolla tuurilla päädyt sairaalaan. Aina ei sieltä sitten enää kotiin tullakaan, on tällainenkin kohtalo koettu. Keuhkokuumeviruskin on taas uhkana, pari kuuluisuutta on ollut sairaalahoidossa moisen kuumeilun vuoksi, siihenkin olisi apuna rokotus. Muutama ystävä on sen ottanut, suositellutkin, mutta eipä ole vielä tullut otettua. Ollaan taas tuossa kivassa kohdassa, että ”pitäisi”, tauti on kuulemma kurjaksi kuolemaksi. Niin monta asiaa pitäisi, vaan jää pitämättä, rempalleen ja harmittamaan.

Olen aina ollut ex tempore-ihminen. Tykkään jos joku tulee yllättäen kylään, vaikka eipä tuosta enää juuri tarvitse tykätä, eihän kukaan enää tule yllättäen! No nyt sitten huomioin toisen melkein yhtä hyvän jutun, on oikein mukavaa, kun joku laittaa viestin, että tulee HUOMENNA kylään, jos vain sopii.

Miksikäs tämä oli niin hieno juttu?! Kun tulee yllättäen käymään, niin kahvit saa sitten sellaisen pullan kanssa, mikä sattuu kaapissa olemaan ja pölyt voi niellä pöytään mennessään. Mutta kun ilmoittaa etukäteen, silloin on siivottava ja laitettava paikat kuntoon, käytävä kaupassa ja leivottava, kammattava hiuksetkin ja etsittävä nätti asu. Siksi olen aina tykännyt enemmän tuosta yllätyskyläilijästä. On tässä näköjään vanhennuttu ja sen myötä laiskistuttu, pölyimurikin on lojunut parvekkeella jo parisen viikkoa nieltyään pieniä vaaleankeltaisia lentäväisiä, pussi on tyhjennetty, mutta itse imuri kaipaa Raidia, jota en ole vielä muistanut hankkia. Harsopäinen mies on kyllä ikiomaa varsi imuriaan käytellyt, mutta kylään ilmoittautui serkkutyttö kahden pienen lapsensa kanssa, lattian pitää siis olla puhdas, sinne legoleikit.

Kyllä kaupunki on likainen, puhtaalta näyttää, mutta moppi kertoo ihan muuta. Olin siis hyvin tyytyväinen siivouskerrastani, taas oli puhdasta ja lasten sukat säilyivät entisen värisinä. Tässä tilanne, jonka lattioita nuohotessa aina muistan, puin ensimmäiseni valkoisiin kudottuihin Anopille mennessä, ne eivät olleet enää valkoiset konttaavan tyttären visiitin jälkeen, tämä oli keskisuomalainen miniä vastaan pohjalainen Anoppi ja ihan hyvin meni.

Oli mukava sumusade, ennätin tehdä pienen kävelylenkin ennen vieraitteni tuloa.

Eläintarhanlahti on paljon kuvattu, aina yhtä kaunis ja sitä siinä ihastellessa mietin, jotta miten onnekas olen, kun pääsen muutamalla askeleella veden ääreen, siinä hengitys avartuu ja sielu lepää maisemassa.

Tänään sitten oli toinen äärilaita, sillä tulessani Kalasataman terveyskeskuksesta ulos, sotkeuduin  suuntavaistottomana jonnekin korkeiden talojen väliin, ei puun puuta, ei vihreää, kiveä ja asfalttia. Rupesi ahdistamaan, näin kyltin, jotta ”keskustaan”, suuntasin sinne, löysin pari puuta ja palan vihreää sekä tutun paikan, jonne ratikka oli juuri kaartamassa. Mummokortilla ratikkaan, kyyti Nihtiin, sieltä kävellen uutta siltaa Hakaniemeä kohti. Aurinko pilkahti pilven raosta, istahdin Merihaan talon penkille, juttelin puhelimessa ystäväni kanssa, tuli hyvä mieli, elämä oli kuta kuinkin hyvin.

Lokakuu puolessa

 

Nyt olen just siinä pisteessä kuin joskus nuorena, kun aikuiset eivät ymmärtäneet ollenkaan minun valintojani, musaa jne...

Tuon taisin kirjoittaa pari päivää sitten katsellessani telkkarista jotain ohjelmaa, jota en nyt enää muista, mikä se oli, mutta jonka voin kyllä hyvällä omatunnolla miettiä uudeksi eli ehkä katselin hetken aikaa jotain suomalaista tuotantoa, kopiointia oletettavasti, kuten ”Masked singers” tai ”Sohvaperunat” tai joku rikosselvittely, ehkä joku parinetsintäjuttu, joku sekoilu siis. Siis missä pisteessä?! Pisteessä, jossa kaikki toiset ymmärtävät, pitävät hauskoina ja kehuvat, mutta minä vaan en. Luen arvosteluita Hesarista, siellä kehutaan erilaisia menossa tai tulossa olevia ohjelmia, pohditaan miten selvitään neljännestä parisuhteesta molempia osapuolia kunnioittaen, lapsia unohtamatta, jos heitä nyt yleensäkään on tähän maailmaan tuotettu, asiahan voi olla niinkin, ettei se ole sopinut minulle tai hänelle juuri nyt tähän hetkeen ja siitähän saa hyvän tarinan lehden keskiaukeamalle, nelikymppiselle uraa elävälle. Eli ilmeisesti ymmärrykseni on jäänyt jonnekin kauas vuosikymmenien taa.

Mutta onko sillä mitään väliä?! Sillä juuri tänään ymmärsin tällä menneiden aikojen ymmärrykselläni nauttia sellaisesta taiteesta, johon ei synny rakkautta, ellei siihen ole saanut kosketusta kauan aikaa sitten. Baletti on vaikea tanssinlaji, se pitää osata katsoa, sen liikkeistä pitää osata nauttia, tuntea hitaan liikkeen kauneus.

Tänään nähty ”Giselle” on saanut uuden kotimaan, se on sijoitettu Italiaan ja nostettu hieman lähemmäksi aikaamme, toki vielä lähelle viiskytlukua, joten tarinan sisältöä ei tarvinnut täysin uudeksi muuttaa, mies siellä vielä kovin hallitsi naisiaan. Ensimmäisessä osassa oltiin pienessä italialaisessa kylässä, toisessa vaelleltiin hautausmailla hyvin perinteisen baletin tyyliin valkoisessa tyllissä. Toisen osan musiikki oli hivelevän kaunista, en tiennyt kummassa olisin silmäni pitänyt, soittajissa vai tanssijoissa.

Huolimatta mitä baletista ja sen ymmärtämisestä kerroin, aina ihmettelen, miten on mahdollista näytösten olevan jatkuvasti loppuun myytyjä! Nuorta aikuista on katsojien joukossa ilahduttavasti, liput sentään ovat hintavia. Pitäisikö taas huomauttaa, että Purraa en väliajalla nähnyt...

Kyllä suomalaiset ovat kulttuurinnälkäisiä, sillä sekä Oopperabaletti että Musiikkitalo konsertteineen on melkein joka penkki buukattu ja luulenpa, että irtolippuja on hyvinkin vaikea saada, ihmiset varmistavat pääsynsä kausilipuilla. Mekin olemme niin tehneet jo pienen ikuisuuden ajan, tulee mentyä, kun on lippu valmiina odottamassa.

Ihan sama juttu on minkä tahansa muun lippua vaativan kanssa, kuten Museokortti, joka on lunastanut upeutensa jo monet vuodet, tulee piipahdettua, kun on ohikulku ja kortti kukkarossa.

Kunpa ostoksilla käymiseen olisi yhtä hyvä kausikortti, tulisi ehkä ostettua uudet kengät, jos kenkäkauppaan olisi kausikortti! Tai uusi pusero syksyn iloksi, jos se kausikortti olisi tarkennettu juuri puserokauppaan. Mutta kun sellaista ei ole, niin eipä ole ollut tarvetta kenkien tai puseron uusimiseen, vanhat näyttävät toimivan hyvin. Tosin tytär sanoi äidilleen, että” ihmiset kyllä yleensä ostavat joskus jotain uutta.”

Tänään oli hyvä päivä. Kävelin Töölönlahden rantaa Oopperalle ja sitten näytöksen loputtua sieltä takaisin.

Oli niin kaunista, että oli ihan vaikea olla kuvaamatta joka nurkkaa ja eihän  kännykällä onnistukaan kuin hipaisemaan sitä, minkä kunnon järkkäri saisi aikaan! Hienoinen sumusade, lehtien värikäs runsaus maassa ja kuitenkin vielä osin puissa, kosteus oli syventänyt värejä puiden rungoissa ja asfaltin runsaassa lehtimatossa, että oli kaunista!

Pysähtelin vesirajaan seuraamaan sorsalintujen touhuja vedessä ja nautin. Minulle syksyinen luonto on silmiä hivelevän kaunis.

Kotona mies torkkui tuolissa aika väsyneenä kuljeskelustaan keskustaan ja takaisin Töölönlahden puiston kautta, matka ei nyt ollut yhtä pitkä kuin eilen HUSsiin ja takaisin, liian pitkä silti. On näköjään vaikea hyväksyä pienempi lenkki, myöntää, ettei ole mikään matkakävelijä Tappi!

Syksyn upeutta.

 

Pitääkö kirjoittaa vai ei, kun ei nyt ole suuremmin mitään uutta asiaa. No pitää, sillä muuten sekin taito katoaa, kuten ihan kaikki muukin , mitä on joskus elämässään osannut.

No tästä päivästä on kyllä ihan helppo kirjoittaa, oli se sen verran kaunis syksyinen ilma, taivas puhtaan sininen ja ruskan värit hehkuivat vielä niissä puissa, joista lähipäivien kovat tuulenpuusta eivät olleet puita lehdettömiksi karsineet. Oli lauantai ja miehellä sädehoidot eivät ole viikonloppuisin, joten  ulos kävelemään lähteminen ei ole ensimmäinen aamun ajatus! Pitkä aamu-uni oli toiveena illalla, vaimonkin toiveena, mutta kuinkas sattuikaan –kuten saduissa sanotaan, tottumus on toinen luonto ja mies nousi puuronsa keittoon kello kuusi! Sen jälkeen ei uni enää maistunut ja hän katosi omaan pömpeliinsä Formuloiden pariin. Siinä soffalla telkkaria tiukkana seuratessa unikin maistui oikein hyvältä ja pojat saivat ajella autojaan minne ja miten halusivat. Vaimo nousi teelle ja Hesarin pariin normaaliin yhdentoista maissa, jolloin aurinko oli jo noussut ja heittänyt pakkasen pojankin nurkkaan. Varpuset pienessä katon jääriitteessä pitivät juhliaan, en raaskinut häiritä niiden ilottelua kameralla, onhan minulla noita lintujenkin kuvia aivan riittämiin.  Puolen päivän jälkeen mies alkoi käydä levottomaksi, josko nyt kuitenkin lähdettäisiin ulos, kun on noin hieno päiväkin!

Näin kaupungissa on aina iso kysymys minnepäin sitä kulkunsa suuntaa, kun kaikki alkaa olla lievästi sanottuna kovin tuttua. Mites olisi Korkeasaari? Sinne pääsee nyt tuota uutta siltaa pitkin.

Hakaniemi alkaa valmistua, ratikkakiskot Kalasatamaan ovat pian totta, paikat alkavat olla suhteellisen siivottuja, siistejä  hiekkakenttiä pitkin rantoja, herää epäilys, että nuohan pitää tietysti täyttää ja milläs kaupunki niitä täyttää kuin korkeilla asuintaloilla! Näin oletan, asumapiirrosta en ole vielä nähnyt, mutta suuntahan on, että Hesan rannat pitää rakentaa täyteen.

Valitettavasti. Sillalla on nimikin, en siis saa sitä nyt päähäni, mutta kovassa käytössä se on jo nyt. Kävelijöitä ja lastenvaunuja on, ei nyt ihan tungokseen asti, mutta riittävästi, sillä Kalastamalaiset perheet ovat lisääntyneet kiitettävästi, oli jokunen eläkeläinenkin meidän lisäksi.

Korkeasaaren rahastuspaikka on juuri uuden  sillan alussa, eli jos haluat käydä katsomassa uutta siltaa, voit maksaa käynnistäsi kaksikymppiä per nenä tai ostaa vuosikortin, joka tietysti oikeuttaa myös itse saareen. Vaikka olisi se kertamaksukin oikeuttanut pääsyn seuraamaan eläinten touhuja, mutta tällä kertaa oli pääpaino katsella uutta siltaa ja siihen hinta oli minusta turha komea. Jätimme siis sillan toiseen kertaan, tyydyimme katselemaan sitä rannalta, ihan hienolta se näytti.

Matka jatkui systerin luo kahville, hän asustaa miehensä kanssa Isännänsillan kupeessa

ja ei suuremmin kuljeskeluista piittaa, onpahan kuljeskellut vuosien aikana ihan riittävästi, nyt on sopivaa töpsötellä hissukseen kotilattioita kuluttaen. Kahvit saimme ja päivitimme kuulumiset, mitä nyt näillä vuosilla enää niitä on.

Kello on pitkälle yli puolen yön, minä naputtelun koneella tätä kirjettä, jonka voinen vaikka joskus tulostaa ja lähettää heille, joilla ei ole pääsyä näihin nykyajan mahdollisuuksiin, heitäkin on piirissäni.  Vieressäni on harvinainen herkku, keskimmäisen maailmalta tuoma likööripullo, olen siitä kaatanut edelleen keskimmäisen muinoin tuomaan keramiikkapikariin pienen hömpsyn ja tunnen juhlineeni nyt. Huomenna sitten juhlistan tätä tämän illan juhlaa päänsäryllä, se kun ei kestä näitä namuja tippaakaan! Mutta onhan niin kaunis pikari!

Kerro aina nimesi

 

Luin Annamari Sipilän kolumnin Hesarista, jossa hän moitti suomalaista keskustelukulttuuria nimettömyydestä. Käytäntöä, jossa puhujat, esiintyjät, keskustelijat eivät esittäydy nimellä, vaan suomalaiseen tapaan tervehditään esimerkiksi näin : Hyvää päivää, Hei, mukava tavata jne jne. Ja koska ketään ei esitellä, puhuja itsevarmana ajattelee, että tokihan hänet tunnetaan ja esittely jää tekemättä.

Jos nyt jätetään puhujan korokkeet unholaan ja tullaan ihan tavalliseen arkipäivän elämään, niin olen usein miettinyt, olemmeko tämän pallon ainoa kansa, joka emme osaa käyttää puhuteltavan nimiä?! Kadehtinut muun muassa amerikkalaista tyyliä jutella, kas näin: ” Hyvää päivää Maija se ja se, näkemiin Pekka se ja se.” Nimi toistetaan monet kerrat, kuten vaikka - ei näin että ”sinä aloitat nyt” vaan näin ” Minna, sinä aloitat nyt. Ei näin-keittäisitkö kahvia, vaan näin, keittäisitkö Minna kahvia. En nyt osaa laittaa noita esimerkkejä oikein, mutta aina sanotaan kohteen nimi, jolloin se ei pääse unohtumaan, jotenkin se tuntuu ystävällisemmältä kuin meidän pelkkä teitittely tai sinuttelu. Minä olen tätä tyyliä kovasti kaivannut, sillä olen todella huono nimimuistissa. Oikeastaan nimimuisti ei ole huono, vaan en vain ole tottunut painamaan puhujan nimeä muistiin, ajatellen, etten sitä kuitenkaan kerralla muista! Pitää olla kasvotuttu ensin, sitten jää nimikin mieleen.

 Ja mistä nämä nyt tulivat mieleeni juuri nyt?! Olen lukenut Pirkko Kolben vuoden 2005 pakinakokoelmaa ”Ei aika eläen lopu”

, sieltä pongasin jutun ”Hyppelevä muisti”. Tarina hyppeli näin: ”Puhelin soi. Sielläpä oli toisessa päässä ystävätär, jonka kanssa meillä oli tapana haastella tuon tuostakin.  Ystävätär kertoi iloisena ostaneensa hyvin mehevän...tuota semmoisia etelän hedelmiä, jotka eivät olleet oliiveja eivätkä taateleita. Viikunoita, tarjosin, limettejä, sitruunoita. Ei ei ei ja vielä kerran ei.    Panimme asian syrjään. Itse kerroin tavanneeni sen suomenruotsalaisen, sen tiedäthän, joka tekee elokuvia ja kirjoittaa kirjoja. Niin, mikä sen nimi nyt olikaan? Se veltto äijä, nääs.   Pari lausetta rupateltuamme huudahti ystävätär, että aprikooseja, aprikoosejahan ne olivat. Kuin tästä pontta saaneena minä puolestani, että Jörn Donnerhan se tapaamani mies oli. Että voikin nimi lipsahtaa kieleltä!”

Kun tämän tapaista sattuu nykyisin vähän väliä ainakin minulle, niin olen todella pohtinut , olisiko tuo eurooppalainen ja amerikkalainen puhuttelutyyli armollisempi ?! Sitä olisi jo pienestä lapsesta asti tottunut käyttämään puhutettavan nimeä, ehkä siitä olisi tullut tapa ja ehkä sen sitten näin ikäihmisenäkin hallitsisi, ei tarvitsisi kärvistellä ja odotella päivää huomista nimen muistamiseksi, vaikka gerontologi kyllä kerran sanoi, jotta jos vaikka kahdenkymmenenneljän tunnin jälkeen muistaa, niin ei sitten ole mitään mitään huolta!

Luettavana on toinenkin kirja, ”Naurattais jos ei itkettäis”

se on vuodelta2003. Ehkä tämä on se, mistä Pirkko Kolbe pakinoitsijana oli kuuluisa, tässä kirjassa viljellään pientä mustaa huumoria. Vierellä kulkijat saavat kommentteja, joista ehkä kaikki eivät olleet iloisia ja joista varmaan sen ajan lukija tunnisti kyseisen kohteen. Minullehan tuo aika on jo mennyttä historia, eikä kaikki Pirkon näpäytykset tunnu oikeastaan miltään, on tässä ajassa totutettu sen verran reippaaseen menoon.   Esimerkkinä yhdessä jutussa ”Sitä saa mitä tilaa” alku tekstille kuuluu näin:” Yksi kerta ei ole vielä mitään, kaksi kertaa on jo tapa.” Siis viattomasta alusta muodostuu jatkuva tapa ennen kuin huomaakaan. Ja sitten on niitä tapoja...  ja loppulauseena ”Jos työnteko olisi ilo, niin herrat ja johtajat tekisivät sen itse.”

Toimittaja Pirkko Kolbe tuli lukijoille tutuksi Helsingin Sanomien teräväkynäisenä Piinä, joka teksteissä peilattiin persoonalliseen tapaan ajankohtaisia tapahtumia. Hänen erikoisalaansa olivat myös perheeseen ja tasa-arvoon liittyvät aihepiirit. Laura Kolbe kirjoittaa teoksessaan avoimesti äitinsä elämästä ja oman perheensä historiasta. Henkilöhistorian kautta esiin piirtyy kertomus suuren yhteiskunnallisen muutoksen vuosikymmenistä ja jälleenrakennuksen Suomen matkasta moniarvoiseen nykyaikaan. Kaupungistuminen, naisen aseman muutokset, hyvinvointivaltion synty ja kukoistus ovat kaikki osa tuota matkaa. Työssään toimittajana Pirkko Kolbe oli rakentamassa tasa-arvon ja koulutuksen modernia Suomea. Muuttuneen maailman yksilölle tarjoamat mahdollisuudet muovasivat myös hänen omia, joskus ristiriitaisiakin, valintojaan. Pirkko syntyi 1932 ja kuoli 2008.

Tämän viikon lauantaina on Aurorankadulla ”Kirjalauantai”, aiheena on kantaaottavien naiskolumnistien kirjoituksia, siitä tämä äkkinäinen innostus Pirkko Kolbeen,

jonka nimi ei ollut tuttu muuten kuin sukunimen Kolbe ansiosta, en myöskään osannut yhdistää nimeä nimimerkkiin Pii, jonka maineen kyllä tunnistin, vaikken varmaan ollut ikinä ainuttakaan hänen kolumniaan lukenut. Bridgekaverikin naureskeli, jotta olivat aikoinaan herkullista luettavaa, aina sai nauraa. Kovin on aika muuttanut ajatuksia, sillä hieman jokin juttu hymyilytti, naurattanut ei yksikään.Mutta eipä minulla siihen aikaan ollut Hesaria luettavana ja jos oli, niin taisi jäädä lukemiset sarjakuvatasolle.

Nyt tulee sitten luettua Hesari läpi, paitsi urheilusivut tuppaavat vielä jäämään kalankääreeksi, mutta ehkä sitäkään ei enää tarvitse hävetä, sillä yks emeritiusprofessori Vihdistä kirjoitti yleisönosastoon jutun suurella otsikolla, että Finlandia-palkinto ei ole tae kirjan laadusta! Silmäni meinasin tipauttaa hämmästyksestä, että mitenkäs nyt noin ja mitä arvostelijat lukijoineen siihen sanoo! Tämän lukijan toiveena oli helppolukuisia viihderomaaneja, jotka eivät pakota miettimään päätä puhki, mitä kirjassa mahtaa tapahtua ja mitä ihmettä kirjailija on halunnut sanoa. Hän toivoi ansiokasta rikosromaania, siis dekkaria! Ei paha, sanoisi, tuota sanoisi tanssituomari, tiedäthän sen hattupäisen nauravaisen, niin mikä sen nimi nyt olikaan!

Sammahtanut olo.

 

Lueskelin eilen vanhoja postauksiani parinkymmenen vuoden takaa, koetin löytää tunnelmia kuoleman portin reunalta, eipä niitä ollut. Muistelin kyllä kirjoittaneeni jo siitä ensimmäisestä kokemuksesta, mutta silloinpa ei tainnut olla olemassakaan koko googlea, facea tai blogin mahdollisuuksia, eli käytössä oli kirjoituskone ja paperi. Sitä kyllä naputtelin, mutta minnekä sen sitten jaoin, onkin nyt arvoitus, jota meinasin yrittää ratkoa! Luultavasti se miehen ekakertainen horjuminen elämän ja kuoleman välissä hoitui tiedottamisen puolella ihan monistaen kirjepostina. Seuraava tuottikin sitten jo sen verran rajun ennusteen, että elämä kiepahti totaalisesti  kannoillaan, siitä taisi tämä bloggaajan ura lähteä etenemään, oli liian tuskaista kertoa aina samat asiat soittajalle, joten luulin viisaudessani heidän olevan mukana kehityksessä, eli tässä huomassa Face:n monimuotoisessa elämässä, edes uteliaisuudesta. Seuraavalla portilla seisoinkin sitten itse. Naisten rintasyövästä oli juuri silloin paljon puhetta, sekä ystävien keskuudessa että julkisuudessa, päätin siis olla aktiivinen tiedottaja. Olin juuri oppinut kuvien liittämisen taidon ja latasin blogiin reilusti kuvat rintojeni möykyistä, moisia kuvia oli lehdet opasteineen täynnä! Tarinan seuraksi kerroin koko prosessin etenemisen hurjiin leikkauskuviin asti. Se oli liikaa googlelle, ensin se poisti kuvat, sitten se poisti kaikki tekstit, ja nyt se poistaa sivuiltani jopa Ateneumin seinällä seisovat alastomat naisten kuvat! Olen tainnut päästä erikoistarkkailuun. Niinpä tämän nyt portilla seisoskelevan miehen angio sarkooma-leikkaustuloksen kuvaa en taida postata vielä, on se sen verran rajua katsottavaa, vielä se on harsomyssyn peitossa, taitaa pysyäkin jonkin aikaa, sillä tihenevä haavahoito ja huomenna alkava sädehoito vaatinevat steriiliä lakkia, siispä ensi viikon konsertissa tuskin nähdään baskeripäistä taiteilijaa, ainakaan vielä. Miehen kännykkä pirisee päivittäin, aikoja muutetaan, voitko tulla heti, huomenna, ylihuominen siirtyy jne jne. Kiire näyttää olevan kova. Tulee mietittyä, mitenkähän nuokin olisi hoitunut maalla tai ilman kännykkää? Mutta kaikkea tuota varten me nyt keskustassa asutaan, vaikka olisihan sitä voinut asua vähemmilläkin syövillä.

Potilas on kävelemässä sitä viittätoistatuhatta askelta

ja minä istun koneella jotenkin uuvahtaneena, siksi katselin vanhoja postauksia, että kuinka minä silloin elämään suhtauduin. Hyvin ja toiveikkaalla mielellä, huomaan. Ehkä apuna oli ”elämä edessä” tieto, nyt ollaan jo siellä ”elämä takana” puoliskolla, tänne ei suuria muutoksia enää huolisi. 

"Tyhjän yli ja pimeän kasvaa kangas elämän." sanotaan synkkärikirjassani tämän päivän kohdalla. Ja kertoo samalla kuolemasta, pehtoori landella tänään ja ystäväni syntymäpäivästä huomenna, hänenkin kuolemastaan on jo yhdeksän vuotta.

Nyt täytyy piristyä, onhan suosikki vuodenaikani, syksy tulollaan. Kyllä se siitä, ajattelen sitä huomenna , sanoi Scarlett Tuulen viemässä. Sopii minulle.

Lopuksi. Yritin etsiä kuvia rintasyövästä, eli rinnoista. Se näyttää edelleen olevan tabu, niitä ei ole.