Kuusisataa sivua

Kirjassa oli kuusisataakolme sivua. Sen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija ja kriitikko Gun-Britt Sundström vuonna 1979, se on otettu Keltaisen kirjaston luokkaan, joka on tae ns hyvästä kirjallisuudesta, hyvästä kielestä ja sujuvasta etenemisestä. Joku oli siitä pitänyt ja kertonut Facebookin kirjallisuusryhmässä, minä olin sen sitten tilannut, kävellyt Kirjastoon, etsinyt teoksen tilattujen hyllystä, todennut, että kuusisataa sivua, sehän on paksu!

Just olin päättänyt saadessani Jari Tervon ”Eevan ja Aatamin” käsiini, että tästä lähtien minä kieltäydyn paksuista kirjoista, hyvistä tai huonoista, niitä on kerrassaan mahdoton lukea illalla sängyssä makuuasennossa. Kymmenen senttiä paksut kirjat pitäisi lukea pöydän ääressä istuallaan, sylissäkin kirja kaivaa kolon reisille, mustelman ainakin, joten jätetään lukematta ja viedään takaisin Kirjastoon jonkun toisen vähän onnellisen tilaajan murheeksi. Siis näin olin päättänyt, mutta uteliaana kurkistin tämän kuusisataisen sivuja, selailin ja syystä tai toisesta luin sen kirjan. Nimi ”Suhteista parhain” kuvaa aika hyvin tuota raivostuttavan feminististä naisihmistä, joka tässä kertoo omasta parisuhteestaan, joka ei saa olla parisuhde, koska se sitoo ja eihän se käy nuorelle naiselle, joka haluaa olla oman itsensä omistaja. Tarinassa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään, ei oikeastaan ole edes mitään kerrottavaa, kun miettii suurta sivumäärää. Tarina etenee ja ei etene, takkuilee, mutta ei saavuta loppua koskaan. Vain murheellinen loppu elämän monimutkaisuudesta, omistamisesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Uskomaton kirjoitustyyli, tavallaan vain sanoja peräkkäin ja silti luin ne kaikki, koko sen kuusisataakolme sivua. Kirja on silloin hyvä, kun se tuottaa mielenliikutusta, tämä tuotti, sekä sitä että raivoa.

Tiiliskiven jälkeen olikin kevyen Enni Mustosen vuoro.

Ukkoset ja helle olivat tulleet Suomen kesään ja lukeminen paitasillaan yötä myöten parvekkeella oli taas mukavaa, jostain tuo kirja ”Toinen Kevät” oli ilmestynyt hyllylleni, sopivan kevyt pokkari vain noin sentin paksuinenkin. Tavallinen tarina varakkaan viiskymppisen herran ihastumisesta nuorempaan sihteeriinsä, avioero ja kotirouvan karu kohtalo. Eipä ollutkaan, kotirouva löysi hommia ja lopulta uuden miespuolisen ystävän. Ihan mukavaa. Sen lukaisin kerralla kuunnellessani mahdollisen ukkosen jyrinän saapumista, Pekkahan ennusti suurtakin myräkkää, jota ei siis tullut. Kahvin join ja mietin, jotta kumpi naisolio noista kirjoista oli se onnellisempi, onneksi ei tarvitse todistusta heistä  kirjoittaa.

Muutoinhan tämä viikko on mennyt kentän laidalla, ylpeänä koululaisensa hienoista peleistä, sillä kaupungissa oli meneillään HesaCUP, jalkapallon suuri nuorten tapahtuma jo viidettäkymmenettä kertaa.

Lapsia oli kahdestakymmenestä eri maasta, oli Intiasta, Australiasta,  Los Angeleista ja ainakin kielestä tunnistin myös Islannista. Ihan viimeiseen koululaiseni joukkue ei onnistunut, mutta viisi peliä ja neljä päivää ja paljon hienoja kuvia, eikä se häviö ollut kuin yhden maalin juttu, just viimeisellä minuutilla sekin! Kahdesta yleensä aina toinen julistetaan voittajaksi, ihan reilua. Olen taas vähän lähempänä jalkapallo osaamistani.

Bridgen pelikaverit olivat kuka missäkin, joten perjantaipeli peruttiin. Sain siis vapaapäivän ja vielä kun Pekka lupasi poutaa, ehkä aurinkoakin, kyselin kyläpaikkaa, lupasin tuoda pullatkin. Ja kun vastaus oli myönteinen, starttasimme auton kohti Vihtiä. Omaishoitajana toimiva ystäväni oli mielissään päästessään kanssani ulos lenkille, kun potilaalla oli nyt seuraa.

Lähellä oleva järvi ja upea vanhaa puustoa kantava metsikkö olivat myös minulle mieluinen kävelyretki, enhän ollut aikoihin lenkkeillyt vanhan metsän juurakkoisessa ja kivikkoisessa maastossa, jossa mäet nousivat liki jyrkässä neljänkymmenenviiden  asteen kulmassa taivasta kohti, jossa oltiin menossa ”kylälle” peltojen vierttä,

niittyjen jotka kukkivat ruiskukkaa ja kuminaa. Juu, tiedän, heittäydyin runolliseksi, mutta kun tunnelma oli kuin tyttökirjoissa! Tunnelma muuttui kahvipöydässä toiseksi, vaikka iloinen ilme jatkuikin, niin tokihan omaishoitajan työtaakka on kova, tuskin sitä parisuhdetta on aikoinaan tällaiseksi mietitty.

Naapurissa asui tuttu tyttö miehensä kanssa, insinöörin, joka oli piirtänyt ja rakennuttanut komean talon kauas jonnekin, saanut siitä kuvat ja tekstit lehteen. Halusin nähdä ne. Tämäkin talo oli insinöörin piirtämä, sitä vaimonsa minulle esitteli: ”Ja täällä on meidän makuuhuone, tosin petaamatta sänky.” Tulipa insinööri paikalle, lausui: ”Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa tuhlaantuu, kun joka päivä petaa sängyn!” No en ollut. Tuumin, jotta oletko sinä laskenut pois summasta sen, kun menet nukkumaan tuohon petaamattomaan ja vedät jollain lailla tuon käärön päällesi? No ei ollut, ehkä laskee sen seuraavaan visiittiin mennessä.