Minun ystäväni kuolevat kotona, rauhallisesti, kuten Lisu, kesken syönnin , oman kodin keittiön pöydän ääreen, oman miehen seurassa. Taas tuli yksi uusi miesleski, kolme niitä on jo ystäväpiirissä, yksineläjiä, omaan seuraansa käpristyneitä, tottuneita, oppineita. Minä vaan en tahdo millään tottua, että se toinen puolikas siitä liitosta on poissa, lopullisesti.
Joskus tuntuu, että olen syntynyt vanhaan itkijäsukuun, sillä ei mene päivääkään, etten muistelisi jollain tavalla jotain ystävääni, jota ei enää tässä maailmassa ole. Kun olen niin tavaraan kiintynyt, niitä muistoja on! Juuri äsken perkasin mansikat ja tietysti ne laitoin Riksun ostamaan siniseen kulhoon,
siihenhän ne on joka vuosi perattu ja siitä tarjoiltu, muistothan siinä mieleen tulvahtaa. Parin päivän päästä on yhden ystävän kesäiset syntymäpäiväjuhlat.
Espoo on kaukana, minä olen toiminut autokuskina vuosia, niin nytkin. Kuljetettavien määrä on vain pienentynyt vuosi vuodelta, rollaattorit ovat tulleet kuvioon mukaan, esteitä sairauksien muodossa ja siitähän se äkkiä taas lipsahtaa aikoihin entisiin, jolloin meitä naisia oli monta! Iloisia hetkiä, taidematkoja ja kyläilyjä, hieman haikeana lueskelen kesäistä Hesaria sen hehkuttaessa Mäntän taidetapahtumista, joka vuosia sitten tarjosi naisille monenlaista kokemusta ja kuinka moni siellä taidetta itseensä imenyt seuraa tapahtumia nyt pilven reunalta.
Silti, mutta heitä muistelen mielelläni, ne olivat iloisia aikoja. Ja oikeastaan, kun näin suden hetkenä ajattelen, jos suru pois menosta onkin suru, niin ilo siinä on se ilo, että olen saanut olla ystävä, että minua on muistettu, on pidetty elämänkulussa mukana.
1 kommentti:
Tuttuja hahmoja näen kuvissa minäkin ja kaipaan kanssasi etenkin Sirkkua.
Lähetä kommentti