Outoja juttuja

Face heitti yhden ystäväni postauksen, se oli ajoitettu Paavin kuoleman aikaan ja oikein Paavin kuvan kanssa. Olinhan näköjään senkin jo ajallaan lukenut , jopa kommentoinut, mutta syystä tai toisesta ei Paavin kuva ollut jäänyt muistini kuviin ja kun ei kuvaa, ei sitten muistiakaan. Luin sitten uudelleen.

 Muistan katselleeni tuota tilaisuutta vihaisena huonosti käyttäytyville vieraille, jotka tulevat kättelemään kuolemansairasta vanhusta. Olisin arvostanut enemmän koko paavillista instituuttia, jos Paavin olisi annettu vain istua tuolissaan hiljaa, osallistumatta muka näiden hartaiden kumartelijoiden siunaamisiin.

Jäi tunne, että Paavihan onnistuttiin poistamaan tästä maailmasta tuolla rituaalilla, jota minä pakana en totta vie ymmärrä. Hyvä ihminen, niinpä. Ja nyt etsitään toista yhtä hyvää. Näitä katolilaisia on sen verran, että jospa uudella Paavilla olisi heidänkin ylitseen valtaa lopettaa sodat, ottaa kolme hirmuhallitsijaa puhutteluun, sanoa, että ”Minä en ala kyllä mitään jos te ette nyt olette sovussa!” Näinhän tuhmille lapsille on aina puhuttu., auttaisiko heille tuo tuttu sana minä?!

Paavi on nyt kuollut ja valkoista savua odotellaan. Ystäväni yskäkin on tainnut kaikota ilman savua sekin, jättikö jälkensä, aika näyttää. Minäkin tässä murisen tuota äänen käheyttä ja kurkun outoa oloa, mutta enpä ole lääkärille edennyt, tuskin siitä olisi apua ollutkaan. Korona taisi laittaa ääneni ihan uuteen uskoon, sillä lauluääni katosi lähes tyystin. Tosin luonto päivittää omiaan minunkin kohdalla, sillä mitäpä minä sillä äänellä tekisin, riittää kun suvussa on yksi laululintunen,

joka kerran kerran kadotti tupakalla upean äänensä, mutta sai sen mummoikäisenä takaisin sitkeällä harjoituksella – ja tupakan hylkäämisellä. Tämä pienenä mainoksena tupakan ja nikotiinipurkkien vaarallisuudesta ...josta taas puhuu ja työllistää itsensä siskontyttö. 

Tässä kun nyyhkin ikävästä juteltuani Rapakon takana elelevän tyttäreni kanssa, kuunnellessani hänen murheitaan ystävien katoamisesta, pitkästä etäisyydestä, matkustamisen hankaluudesta ja aikaerosta. Maailma avartui ennen, nyt se tuntuu kuristuvan kokoon. Näitä mietteitä ja kysyin, mitä kuuluu tälle tänne muuttaneelle?! Muuttanut, jo aikaa, oletko kuullut?! No enpä ole, uutta osoitettakaan ei ole tullut, onko sulla?! Tytär kirjoitti osoitteen ja se tuntui jollain lailla tutulta, miten se nyt onkaan?!

Hyvänen aika, mehän asuttiin just siinä osoitteessa, kun tytär oli kolme vuotias! On käyty useinkin ajelemassa ja päivittämässä vanhoja muistoja, talot ovat edelleen paikallaan, mutta ympäristö on ihan toinen. Silloin 1968, kaverin autolla päästiin katsomaan uutta asuinaluettamme. Muistan sen ensimmäisen tunteen, oli pakkastalvi, tie kulki suurten kuusten katveessa ja päättyi metsän reunaan pienelle aukiolle. Sen aukion toisella reunalla oli tuleva kotimme. Kivikaupungin jälkeen olin palanut paratiisiin, oli niin satumaisen kaunista. Ja se kauneus jatkui, kunnes rakennusyhtiöt huomasivat mahdollisuutensa tuhota sinivuokot, rentukat ja kuusikot. Kaikki muuttuu, mekin muutimme pois.

Kevät antoi odottaa aikaista lämpöä, mutta peruutti sitten. Kirsikkapuut se kuitenkin laittoi kukkaan,

niitä ihaillen on kaunista kävellä, samoja reittejä, nehän vievät Tokoinlahden ympäri seuraamaan Finlandiapuiston kohennusta upeaksi puistoksi. Paljon ainakin rakennetaan, on lastenpuistoa, aikuisten penkkipuistoa lukemista varten, kasvien ystävien ihmettelyyn luotuja kukkaistutuksia, kaikkea on paljon, puitakin istutellaan. Tätä rakentamisen riemua me sitten seuraillaan, ohjelmaa sekin. Viimeisin huomio oli Finlandiapuiston yhden valmiin nurkan repiminen auki, joku lastenpuistossa leikkivä isä on varmaan huomannut, että minnekäs sitä lapsen kanssa pissalle, kun Pikku-Finlandia syksyllä katoaa?! Ja valitus on huomioitu, asfaltti auki, uutta putkea ja kaivoa sisään, tässä tehdään meille uutta vessaa! Kaikkeen muuhun suunnittelu näkyy osuvan, vaan ei yleisten vessojen ulkonäköön, ne ei puistoa komista!

Jätimme montun sikseen ja suuntasimme viereisellä aukiolla sijaitsevaan yhteen Helsingin helmeen, eli kirjasto Oodiin. Minulle kovinkin tuttu paikka, mutta miehelle lisätutustumisen arvoinen. Oli vessa, kuuluisa huumejutuistaan, joten vartija kurkisti minunkin oveani, hyvä niin,

alakerran kahvilassa saimme mahtavat pullat ja todella laihan kahvin, olisiko syynä  Purran säästöt. Aloitimme virkistyneinä kolmannesta kerroksesta, siis Kirjastokerroksesta, lapsikerroksesta, kohtaamiskerroksesta, opiskelukerroksesta ja vaikka mistä! Paljon oli ihmisiä, pientä ja suurta ja meno oli sen mukainen. Kaikki mahtuivat kuitenkin. Kyllä se vaan on upea paikka!

Postiluukusta kolahti Tokmannin mainos. Lueskelin sitä ja mietin, jotta kuinka kamalan paljon rahaa me oikein säästetäänkään, kun ei enää ole sitä peltoa ja puutarhaa! Ja mihin ne rahat nyt sitten voisi käyttää, missä se näkyy, etten enää tarvitse uutta porakonetta tai moottorisahaa? Esitettä selaillessani silmät osuivat paituliin (mies ei muuten tiennyt mikä on paituli!?), sen hinta oli pöyristyttävän alhainen! Olin juuri ostanut uuden puseron (keskimmäisen mielestä paidan) aika isolla rahalla tarkoituksena pitää se yöpaitana, siispä peruutin yökäytön ja kävelin Tokmannille,

ostin kaksi puseroa, kai sitä voi nukkua halvemmallakin nutulla! Olihan kaupassa tavaraa!

Ja Helsinkiin ei saada uutta maankäytön pormestaria! Ei kai, kun työsarkana olisi purkaa nyt ne kallioista louhitut  kivikasat, joita kaupunki on pullollaan edellisen pormestarin kaupunkisuunnitelmien jäljiltä. Sanoisinko, että ”tehdä Helsinki kauniiksi jälleen!” Vai miten se nyt meni?!

Puoli Seiskan ohjelmassa muistutettiin Alvar Aallon kuuluisasta sanonnasta:" Likainen ikkuna taittaa valoa kauniisti!" Oliko sanonta Aallon, mutta sopii hienosti hänen suuhunsa. Katsokaapas Oodin ikkunoita!