Mitä minä koulussa opin...

Luin Linda Olssonin kirjan "Autio ranta".En erikoisemmin pitänyt siitä, mutta sattumoisin se kolahti juuri kohdalla! Juttelin ystäväni Liisa Amandan kanssa puhelimessa, tietenkin, sillä eihän tänä korona-aikana kylään uskalla mennä, vaikka kutsukin kävi! Olin kirjassa ihan loppusuoralla ja miten päädyimmekin päivittelemään nykyajan kylmää yhteydenpitoa, kaikki kun tapahtuu netissä tai puhelimessa! Liisalla oli ollut syntymäpäivä ja minä olin lähettänyt ihan oikean postin kautta hänelle kortin, johon olin liimannut Pikkumiehen maalauksesta tehdyn postimerkin, Liisahan maalaa, joten kortti oli todella ajateltu juttu! Ja vastaanottajalta myös huomattu. Minulla oli nimipäivä ja sain aika monta kaunista kuvaa kännykkääni, mutta ei niitä voi seinälle ripustaa! Pöydälläni on malja, joka ennen täyttyi saaduista korteista ympäri maailman, nyt ne kuvat ja viestit löydän kyllä koneilta, onnekseni kiitän siitä naamakirjaa. Mutta eihän se ole sama kuin että voit ottaa ne käteesi, hypistellä, katsella postimerkkiä ja leimaa siinä, muistella häntä, joka sen minulle lähetti. Mutta entäs he, joilla ei tuota nettiyhteyttä ole ? Puhelimen käyttökin muussa tarkoituksessa kuin juttelemisessa ei onnistu? Joku nyt sanoo, että ainahan voi soittaa! Mutta jospa sekä soittaisi että lähettäisi kortin, saisi muistella soittajaa katselemalla korttia seinällä. Tekisi ehkä hyvää monelle mummolle ja papalle, tätä olen Pikkumiehellekin yrittänyt jakaa, varsinkin nyt, kun hänellä on pianon kannella monta upeaa Mummin teettämää postimerkkiä! Sopisi niillä ilahduttaa Mummiakin, mutta kun moista ehdotin, vastaus oli vikkelä :" Minä laitan sulle kuvia WhatsUppilla" Ja niitä olen kiitettävästi saanutkin. 

Liisa Amandaan sitten. Hän oli ratkaissut korttiongelman tavalla, jonka minä adoptoin välittömästi! Hän säästi viimevuotiset joulukortit ja laittaa ne esille ensi jouluna uudelleen! Eihän korttien sanoma ja ilo ole vuodessa parissa miksikään muuttunut! Liisa oli myös löytänyt vanhoja kirjeitä, joista hän oli kovin onnellinen ja aikoo säästää ne lapsenlapsilleen! Tuohon asiaan minulla oli heti kommentti, aikaisemmin jo mietitty. Minullakin on tallessa monia vanhoja kirjeitä, joten tuumasin, että "Liisa pieni, kenen luulet osaavan niitä lukea?!" Pikkumies on kaksi vuotta kouluaan käynyt, mutta Mummin käsialasta ei tule selvää! Se onkin kuulemma huonosti selvää otettavaa ja huononee koko ajan  käytön puutteesta, mutta allekirjoitukseni on kuitenkin vielä kelvannut! Seuraava polvi jättää sormenjäljen, eikös ne tehneet juuri niin yli sata vuotta sitten?! Vedettiin punainen viiva tai peukalon jälki! Takaperoista kehitystä, sanoisin.

Mistäköhän syystä halusin laittaa näkyville kuvan muinoisesta pyykkilaudasta ja soikosta!? Ehkä se on vastaus johonkin Facebookin nuoren ihmettelyyn, jotta muistaako kukaan tällaista?! Ja eihän moni ollut koskaan nähnytkään ja miksi olisikaan, kolmekymppinen perheenäiti pyykkää pyykkinsä koneella eikä tunnista moista tavaraa. Mutta minä kyllä tunnistan ja muistan myös sitä käyttäneeni, molempiakin ja siksi on aika hauska katsella vanhoja suomi-leffoja, niistä sitä huomaa, kuinka ikäloppu tämä ikäihminen jo on! Ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää tätä luokitusta seniorista "riskiryhmäläiseksi ikäihmiseksi". Me siis pysytään kotona, ei vierailla, ei käydä elokuvissa, ei konserteissa, tallataan vaan asfalttia! Jos on elo muuten taaksepäin menoa, niin röyhistän rintaani, sillä tämä uusittu blogi taitaa toimia! Joitakin kurjuuksia vielä on opittava, kuvat keikkuu missä sattuu, mutta ajan kanssa oppi lisääntyy, seniorilla.

Valkoposkihanhista oli juttua Hesarissa. Syy ja seuraus, hanhet syö ruohoa ja se menee läpi minuutissa, eli hanhi syö ja kakkaa .Ja sehän näkyy ja suututtaa kävelijää. Mies luki saman jutun, tuumi:" Ehkä minunkin on parempi olla syömättä salaattia, kun se on noin huonosti sulavaa." Konstit on monet, mutta onneksi kaikki eivät mene perille!